XXIV.

Tultuaan senaatista kulkivat Nehljudof ja hänen asianajajansa yhdessä

pitkin katukäytävää. Vaunujensa oli asianajaja käskenyt ajaa jälessään,

ja rupesi nyt kertomaan Nehljudofille historiata departementin

päälliköstä, josta senaattoritkin olivat kertoneet ja joka oli tavattu

rikoksesta, mutta pakkotöiden asemasta määrätty kuvernööriksi Siperiaan.

Kerrottuaan loppuun tämän jutun ja kaikki sen likaisuudet sekä vielä

erityisellä mielihyvällä jutun siitä------, ja sitten vielä siitä,

kuinka sen ja sen rakastajatar oli ansainnut miljoonia pörssissä ja

kuinka se ja se oli myynyt ja se ja se ostanut vaimon,--alotti

asianajaja vielä uutta juttua valtion korkeimpain virkamiesten

konnuuksista ja kaikenlaisista rikoksista. Nämä kertomukset, joiden

varasto näytti olevan pohjaton, tuottivat asianajajalle suurta

mielihyvää, ne kun osottivat päivän selvästi, että keinot, joita hän

käytti hankkiakseen itselleen rahoja, olivat aivan puhtaat ja viattomat

niiden keinojen rinnalla, joita samaa tarkoitusta varten käyttivät

korkeimmat viranomaiset Pietarissa. Ja senvuoksi oli asianajaja sangen

ihmeissään, ettei Nehljudof kuunnellut hänen viimeistä juttuansa

korkeampain viranomaisten rikoksista, vaan jätti hyvästi, otti ajurin ja

ajoi kotiinsa.

Nehljudof oli hyvin alakuloinen. Häntä suretti erittäinkin se, että

senaatti oli vahvistanut tuon järjettömän julmuuden viatonta Maslovaa

kohtaan, ja myöskin se, että tämmöinen jutun päättyminen teki hänen

vielä vaikeammaksi toteuttaa järkähtämätöntä päätöstään yhdistää hänen

kanssaan oman kohtalonsa. Hänen alakuloisuutensa kasvoi vielä

suuremmaksi niistä kauheista vallitsevan paheen kertomuksista, joita

asianajaja oli semmoisella ilolla puhunut, ja sitä paitsi hän alituiseen

muisti sitä epäystävällistä, kylmää, poissysäävää katsetta ennen niin

lempeältä, avonaiselta, jalomieliseltä Seleniniltä.

Kun Nehljudof palasi kotiin antoi ovenvartija hänelle jonkinlaisella

ylenkatseella kirjelapun, minkä, kuten ovenvartija sanoi, joku nainen

oli vahtimestarin huoneessa kirjoittanut. Kirje oli Shustovan äidiltä.

Tämä kirjoitti tahtoneensa käydä kiittämässä tyttärensä hyväntekijää

ja pelastajaa ja sitä paitsi pyytävänsä käymään heidän luonansa

Vasilinsaarella 5:nellä linjalla. Se oli sangen välttämätöntä, kirjoitti

hän, Vera Jefremovnan vuoksi. Älköön hän peljätkö että häntä tullaan

rasittamaan kiitollisuudenilmauksilla, kiitollisuudesta ei tulla

puhumaan, vaan ainoastaan iloitsemaan hänen läsnäolostaan. Jos olisi

mahdollista, eikö hän voisi tulla huomenaamuna.

Toinen kirje oli Nehljudofin entiseltä toverilta, sivusajutantti

Bogatirjofilta, jota Nehljudof oli pyytänyt omakätisesti jättämään

valmistamansa anomuksen lahkolaisten puolesta keisarille. Bogatirjof

kirjoitti suurella, varmalla käsialallaan, että anomuksen hän on

lupauksensa mukaan jättävä suoraan keisarin käteen, mutta että hän oli

tullut ajatelleeksi: eiköhän Nehljudofin olisi parasta ensin käydä sen

henkilön luona, josta tämä asia riippui ja pyytää häntä.

Viime päivien vaikutusten jälkeen oli Nehljudof täydellisessä epätoivon

tilassa eikä luullut enää voivansa mitään aikaansaada. Hänen

Moskovassa syntyneet aikeensa näyttivät hänestä jonkunlaisilta

nuoruudenhaaveiluilta, joissa ihmisen välttämättä on pettyminen

tullakseen elämän todellisuuteen. Mutta hän oli nyt Pietarissa kuitenkin

pitänyt velvollisuutenaan täyttää kaikki mitä oli aikonut, ja päätti

käydä huomenna Bogatirjofin luona ja lähteä hänen neuvonsa mukaan sen

henkilön puheille, josta lahkolaisten asia riippui.

Nyt hän haki salkustaan esille lahkolaisten anomuksen ja paraikaa sitä

luki, kun hänen ovellensa koputti kreivitär Jekaterina Ivanovnan lakeija

ja pyysi yläkertaan teetä juomaan.

Nehljudof sanoi kohta tulevansa, pani paperinsa takaisin salkkuun ja

meni tätin luo. Noustessaan ylös hän huomasi ikkunasta kadulla Marietten

voikkosparin ja yhtäkkiä hänen tuli odottamattoman hauska olla ja

halutti nauraa.

Mariette oli hatussa, eikä enää mustassa vaan vaaleassa monivärisessä

puvussa. Hän istui kuppi kädessä kreivittären nojatuolin vieressä ja

juoruili jotakin, kauniit nauravat silmät loistavina. Sinä hetkenä kun

Nehljudof astui sisälle oli Mariette päästänyt suustaan jotain niin

lystillistä ja samalla sopimatonta--sen Nehljudof huomasi naurun

laadusta,--että hyvänluontoinen viiksikäs kreivitär Jekaterina Ivanovna

tärisi koko ruumiistaan ja oli nauruun pakahtua, mutta Mariette

erityisellä koirankurisella ilmeellä, hymyilevä suu hiukan vinossa ja

tarmokkaat iloiset kasvot kallellaan katseli ääneti toiseen.

Nehljudof muutamista sanoista ymmärsi, että he puhuivat tuosta toisesta

pietarilaisesta uutisesta, uuden siperialaisen kuvernöörin jutusta, ja

että Mariette juuri tältä alalta oli sanonut jotain niin lystikästä,

että kreivitär ei pitkään aikaan voinut hillitä nauruaan,

--Sinä tapat minut,--puhui hän läkähtyvänä.

Nehljudof tervehti ja istui heidän luoksensa. Ja hän oli juuri

tuomitsemaisillaan Marietten kevytmielisyyttä, kun tämä huomattuaan

totisen ja tuskin näkyvän tyytymättömän ilmeen hänen kasvoissansa,

muutti heti ilmeen omissa kasvoissaan ja koko mielialansakin,

miellyttääkseen häntä, johon Mariette oli pyrkinyt jo kohta

hänet nähtyään. Hän muuttui yhtäkkiä toiseksi, elämäänsä

tyytymättömäksi, jotakin hakevaksi, johonkin pyrkiväksi, eikä hän

juuri teeskennellytkään, vaan todellakin aivan kuin omisti sen saman

mielialan,--vaikkei olisi mitenkään sanoilla voinut ilmaista mikä se

oli,--jossa Nehljudof tällä hetkellä oli.

Hän kysyi Nehljudofilta miten tämä oli asiansa suorittanut. Nehljudof

kertoi tappiostaan senaatissa ja tavanneensa Seleninin.--Ah! mikä puhdas

sielu! Siinä nyt on kerrankin oikea »ritari peloton ja nuhteeton».

Todellakin puhdas sielu--liittivät molemmat naiset. Se oli ainainen

liikanimi, jolla Selenin oli tunnettu.

--Mimmoinen on hänen vaimonsa?--kysyi Nehljudof.

--Sekö? Noh, enpä tahdo tuomita. Mutta se ei ymmärrä häntä.

--No, oliko myöskin Selenin siis vastaan?--kysyi Mariette

sydämmellisellä osanotolla.--Minun on kauhean sääli sitä

tyttöä!--huudahti hän huokaisten.

Nehljudof synkistyi ja tahtoen muuttaa keskustelun alkoi puhua

Shustovasta, jota oli pidetty linnassa mutta vapautettu Marietten

pyynnöstä. Nehljudof kiitti häntä avusta ja oli juuri sanomaisillaan,

kuinka hirmuista oli ajatella, että tämä nainen ja koko perhe olivat

saaneet kärsiä vaan sen vuoksi, ettei kukaan ollut heistä muistuttanut,

kun Mariette keskeytti hänet ja itse lausui paheksumisensa.

--Älkää puhukokaan minulle,--sanoi hän.--Heti kun mieheni ilmoitti

minulle, että hän voidaan vapauttaa, minua hämmästytti tämä sama ajatus.

Mistä syystä pidettiin häntä vankeudessa, jos hän kerran oli

syytön?--lausui hän sen, mitä Nehljudof oli aikonut lausua.--Se on

kauheata, kauheata!

Kreivitär Jekaterina Ivanovna huomasi Marietten maikailevan sisarenpojan

edessä ja se huvitti häntä.--Tiedätkö mitä?--sanoi hän, kun he

vaikenivat,--tuleppa huomeniltana Alinen luokse, siellä saat kerran

vielä kuulla Kiesewetteriä. Ja tule sinäkin,--kääntyi hän Marietten

puoleen.

--Hän on jo sinut pannut merkille,--sanoi hän sisarenpojalle.--Hän

sanoi, että kaikki mitä sinä olet puhunut,--minä kerroin hänelle,--oli

hyvin hyvä merkki, että sinä ihan varmaan tulet Kristuksen luo. Tule

välttämättä. Käske sinä, Mariette, häntä tulemaan ja tule itsekin.

--Hyvä kreivitär, ensiksikin minulla ei ole oikeutta mitään neuvoa

ruhtinaalle,--sanoi Mariette katsahtaen Nehljudofiin ja tällä

katseellansa luoden täydellisen yksimielisyyden heidän välillänsä mitä

kreivittären sanoihin ja yleensä evankelismiin tuli,--ja toiseksi, kuten

tiedätte, en minä erittäin pidä...

--Sinä teetkin aina kaikki päin mäntyyn ja oman pääsi mukaan.

--Kuinka oman pääni mukaan? Minä uskon niinkuin yksinkertaisin

maalaisvaimo,--sanoi Mariette hymyillen.--Mutta kolmanneksi,--jatkoi

hän,--minä aijon huomenna ranskalaiseen teaatteriin.

--Ah! mutta oletko, Dmitrij, nähnyt sitä... Kuinka se taas

olikaan?--sanoi kreivitär Jekaterina Ivanovna.

Mariette mainitsi kuuluisan ranskalaisen näyttelijättären nimen.

--Sinun pitää välttämättä mennä katsomaan,--se on ihmeteltävää.

--Ketäs pitäisi, rakas täti, ensin nähdä, näyttelijätärtäkö vai

saarnamiestä?--sanoi Nehljudof hymyillen.

--Ole niin hyvä äläkä tartu sanoihini.

--Ehkä ensin saarnamiestä ja sitten ranskalaista näyttelijätärtä, sillä

muutoin voisi kokonaan kadottaa makunsa saarnaan,--sanoi Nehljudof.

--Ei, parempi on alkaa ranskalaisesta teaatterista, ja sitten tehdä

parannus,--sanoi Mariette.

--No, älkääpä tehkö minua naurunalaiseksi. Saarnamies on saarnamies ja

teaatteri on teaatteri. Pelastuakseen ei ollenkaan tarvitse venyttää

kasvojaan kyynärän pituisiksi ja yhä itkeä. Täytyy vaan uskoa, ja

silloin tulee heti iloiseksi.

--Te rakas täti saarnaatte paremmin kuin mikään saarnamies.

--Mutta tiedättekös mitä?--sanoi Mariette ajatuksissaan,--tulkaa te

huomenna teaatteriin minun luokseni.

--Pelkään vaan, etten pääse...

Puheen keskeytti lakeija, joka ilmoitti vieraan tulon. Se oli

kreivittären johdossa olevan hyväntekeväisyysseuran sihteeri.

--No, se nyt on sangen ikävä herrasmies. Minä otan hänet vastaan tuolla,

ja sitten tulen teidän luoksenne. Tarjotkaa hänelle teetä,

Mariette,--sanoi kreivitär mennä kekkelehtäen nopeasti salista.

Mariette otti hansikkaan pois, paljastaen näin tarmokkaan ja jotenkin

litteän kätensä, jonka nimetön oli täytetty jalokivisormuksilla.

--Haluatteko?--sanoi hän tarttuen hopeiseen spriikannuun ja

merkillisesti jäykistäen pikkusormensa ylöspäin.

Hänen kasvonsa kävivät totisiksi ja surullisiksi.

--Minun on aina hirmuista, tekee joskus ihan kipeätä ajatella, että

ihmiset, joiden mielipidettä pidän arvossa, eivät tee eroa minun ja sen

aseman välillä, jossa olen.

Hän oli melkein valmis itkemään sanoessaan viimeisiä sanoja. Ja vaikka

näillä sanoilla, jos niitä otti tarkastaakseen, ei ollut mitään tai

ainakin sangen epämääräinen ajatus, osottivat ne Nehljudofin mielestä

tavatonta syvyyttä, suoruutta ja jaloutta.--Niin suuri vaikutus häneen

oli noiden silmien loisteella, joka seurasi näitä nuoren, kauniin ja

hyvin puetun naisen sanoja.

Nehljudof katseli Marietteä äänettömänä eikä voinut irroittaa hänestä

silmiään.

Ettekö luule minun ymmärtävän teitä ja kaikkea, mikä teissä tapahtuu.

Onhan se, minkä te olette tehneet, kaikille tunnettu. _C'est le secret

de polichinelle_. Ja minä olen ihastuksissani ja hyväksyn teitä.

--Eipä ole todellakaan mitään ihailtavaa, niin vähän olen vielä saanut

aikaan.

--Se on yhdentekevää. Minä ymmärrän teidän tunnottanne ja ymmärrän

myöskin häntä,--no olkoon, olkoon, ei ruveta siitä puhumaan,--keskeytti

Mariette itsensä huomattuaan tyytymättömyyden toisen kasvoissa. Vaan

minä ymmärrän myöskin sen, että nähtyänne kaikkia kärsimyksiä, kaikkea

sitä hirmua, mikä tapahtuu vankiloissa,--puhui Mariette, pyrkimättä

muuhun kun, kiinnittämään Nehljudofia itseensä, naisellisella vainullaan

arvaellen, mitä toiselle oli kaikkein tärkeintä ja kalliinta:--te

tahdotte auttaa vangittuja, jotka niin kauheasti kärsivät ihmisten

välinpitämättömyydestä, julmuudesta ... ymmärrän hyvin että sen edestä

voi antaa elämänsä, ja olisin itsekin antanut, mutta jokaisellahan on

oma kohtalonsa...

--Ettekö te siis ole tyytyväinen omaan kohtaloonne?

--Minäkö?--kysyi hän ikäänkuin olisi hämmästynyt semmoista

kysymystä.--Pakosta minun kyllä täytyy olla tyytyväinen. Mutta on eräs

mato, joka aina rupeaa kalvamaan.

--Eikä saa estää sitä kalvamasta, täytyy uskoa sitä ääntä,--sanoi

Nehljudof antautuen kokonaan hänen petokseensa.

Sittemmin häpesi Nehljudof usean kerran tätä keskustelua, muistellessaan

Marietten sanoja, jotka eivät olleet niin paljon valheellisia kuin vaan

teeskenneltyjä ja häneen sovitettuja, muistellessaan noita kasvoja,

joissa muka ilmausi liikutettu hartaus, kun hän kuunteli Nehljudofin

kertomuksia vankilan hirmuista ja maalla saaduista vaikutuksista.

Kreivittären palatessa keskustelivat he keskenään niinkuin vanhat, jopa

erikoiset ystävykset, jotka yksin saattoivat ymmärtää toisiansa keskellä

ymmärtämätöntä laumaa.

He olivat puhuvinaan vallan vääryydestä, onnettomien kärsimyksistä,

kansan köyhyydestä, mutta heidän toisiinsa katsovat silmät puhuvat

oikeastaan keskustelun takaa ihan toista, herkeämättä kysellen: »voitko

rakastaa minua?» »voin», ja sukupuolirakkauden tunto, helkkyen mitä

odottamattomimmissa ja monivärisimmissä muodoissa, veti heitä toistensa

luo.

Tehdessään lähtöä sanoi Mariette olevansa aina valmis palvelemaan häntä

millä suinkin voi ja pyysi häntä tulemaan huomeniltana, vaikka vaan

hetkeksikin, hänen luoksensa teaatteriin,--että oli puhuttava hänen

kanssaan vielä eräästä tärkeästä asiasta.

--Ja milloin nähnenkään teitä enää!--lisäsi hän huokaisten ja rupesi

varovasti panemaan hansikasta sormuksilla peitettyyn käteensä.--Sanokaa

siis että tulette.

Nehljudof lupasi.

Kun Nehljudof tänä yönä jäätyään yksin huoneeseensa pani maata ja

sammutti kynttilänsä, ei hän pitkään aikaan saanut unta. Muistellessaan

Maslovaa, senaatin päätöstä ja sitä, että hän sittenkin aikoo matkustaa

Maslovan mukana,--muistellessaan luopumistaan maanomistusoikeudesta,

tuli hänen eteensä yhtäkkiä aivan kuin vastauksena näihin kysymyksiin

Marietten kasvot, tuo hänen huokauksensa ja katsahduksensa, kun hän

sanoi: »milloin nähnenkään teitä enää», ja tuo hänen hymähdyksensä,--se

kaikki tuli hänen eteensä niin selvänä että hän aivan kuin näki ne

todella ja hänen piti itsensäkin hymähtää. »Oikeinkohan teen siinä että

lähden Siperiaan? Ja oikeinkohan teen, kun luovun rikkaudesta?»--kyseli

hän itseltään.

Ja vastaukset näihin kysymyksiin tänä valoisana pietarilaisena yönä,

joka kuulsi ikkunakartiinin takaa, olivat epämääräisiä. Kaikki sekaantui

hänen päässään. Hän koetti jälleen herättää entistä mielialaansa ja

muistaa ajatuksiensa tuttua suuntaa; mutta näillä ajatuksilla ei ollut

enää entistä vakaumuksen voimaa.

»Entäs jos kaikki onkin vaan turhaa keksintöä, ja jospa minulle ei

sitten riitäkään voimia elääkseni siitä; jospa minä kadun menetelleeni

oikein»,--sanoi hän itselleen ja pystymättä vastaamaan näihin

kysymyksiin hän sai kokea niin tuskallista ja epätoivoista ikävää, ettei

hän semmoista ollut koskaan ennen tiennytkään. Voimatta saada selvyyttä

näihin kysymyksiin hän nukkui raskaaseen uneen, jommoiseen oli joskus

ennen muinoin nukkunut suuren häviön jälkeen korttipelissä.