Silloinkuin Nehljudof tunsi Seleniniä ylioppilaana, oli tämä erinomainen
poika, uskollinen toveri ja ikäänsä nähden hyvin sivistynyt maailman
mies, suurella esiintymiskyvyllä, aina hieno ja kaunis, ja samassa
myöskin tavattoman suora ja rehellinen. Hän oppi erinomaisesti, ilman
suurta vaivaa ja ilman vähintäkään takertumista pikkuseikkoihin, ja sai
kultamitalia ainekirjoituksistaan. Ei ainoastaan sanoissaan vaan
todenteolla hän piti nuoren elämänsä tarkoituksena ihmisten
palvelemista. Tätä palvelemista hän ei kuvaillut itselleen muuten kuin
valtioviran muodossa, ja sentähden heti lopetettuaan yliopistokurssit
hän järkiperäisesti tarkasti kaikki toimialat, joihin olisi voinut
pyhittää voimansa, ja päätti, että hän tulisi olemaan kaikista
hyödyllisin toisessa osastossa sitä Kaikkein Korkeinta Kansliaa, joka
valmisteli lakeja, ja siirtyi siis sinne. Mutta vaikka hän mitä
säntillisimmin ja rehellisimmin täytti kaikki mitä häneltä vaadittiin,
ei hän löytänytkään tässä virassa tyydytystään halulleen olla
hyödyllisenä, eikä voinut herättää itsessään tuntoa, että hän todella
teki mitä hänen oli tehtävä. Kun hän vielä joutui riitaan sangen
pikkumaisen ja kunnianhimoisen lähimmän päällikkönsä kanssa, kasvoi tämä
tyytymättömyys niin suureksi, että hän erosi toisesta osastosta ja
siirtyi senaattiin. Senaatissa oli hänellä parempi olla, mutta sielläkin
tuo tyytymättömyyden tunto vainosi häntä. Herkeämättä hän tunsi, että
oli jotakin ihan toista kuin mitä hän oli odottanut ja kuin olisi olla
pitänyt. Täällä senaatissa palvellessaan hänen sukulaisensa saivat
aikaan, että hän nimitettiin kamarijunkkariksi, ja hänen nyt oli
ompeluksilla kirjaillussa univormussa, valkoisessa esiliinassa,
vaunuissa, ajaminen kiittämässä kaikellaisia ihmisiä siitä, että nämät
olivat korottaneet hänet lakeijaksi. Kuinka hän koettikin, ei hän voinut
keksiä järjellistä selitystä tähän virkaan. Ja hän tunsi vielä enemmän
kuin valtion palveluksessa, että tämä kaikki oli jotakin »ihan toista»,
eikä kuitenkaan voinut hyljätä tätä nimitystä, koska siten olisi
loukannut niitä, jotka luulivat sillä tehneensä hänelle suuren ilon, ja
sitäpaitsi tämä nimitys kutkutti hänen alempaa luontoansa, niin että
hänen oli mieluista nähdä itseänsä peilistä kullallakirjaillussa
univormussaan, ja käyttää hyväkseen sitä kunnioitusta, jonka tämä
nimitys muutamissa henkilöissä herätti.
Samaten hänen kävi myöskin naimisen suhteen. Hänelle valmistettiin
maailman katsantokannalta nähden sangen loistava avioliitto. Ja hän meni
naimisiin myöskin etupäässä senvuoksi, että kieltäytyminen olisi
loukannut, tehnyt kipeätä tätä avioliittoa haluavalle morsiamelle, ja
niille, jotka olivat sitä puuhanneet, ja vielä sen vuoksi, että
avioliitto nuoren, kauniin, tunnetun neidin kanssa kutkutti hänen
itserakkauttaan ja tuotti hänelle mielihyvää. Mutta avioliitto hyvin
pian näyttäytyi vielä enemmän »ihan toiseksi», kuin palvelus ja
hovivirka. Ensimäisen lapsen jälkeen vaimo ei enää halunnut lapsia, ja
alkoi viettää ylellistä, suuren maailman elämää, johon Seleninin oli
tahtomattaankin ottaminen osaa.
Vaimo ei ollut erittäin kaunis, hän oli miehelleen uskollinen, ja kuten
näytti, ei itsekään niittänyt tästä elämästä muuta kuin suurta vaivaa ja
väsymystä, puhumattakaan siitä, että myrkytti miehensä elämän,--mutta
hän sittenkin sitä hartaasti vietti. Miehen kaikki yritykset tehdä siitä
lopun menivät vaimon vakaumusta vasten pirstaleiksi kuin kiveä vasten.
Tätä vakaumusta, että näin piti elää, ylläpitivät erittäin kaikki vaimon
sukulaiset ja tuttavat.
Lapsi, tyttö, pitkillä kullankeltaisilla suortuvilla ja jalat polven alta
paljaina oli isälle aivan vieras olento, erittäinkin sen vuoksi että oli
kasvatettu ihan toisin, kuin isä olisi tahtonut. Puolisojen välillä
syntyi tavallinen toistensa ymmärtämättömyys, jopa haluttomuuskin
ymmärtää, ja hiljainen, sanaton, syrjäisiltä salattu ja sopivaisuuksien
hillitsemä taistelu, joka teki miehen elämän kotona sangen raskaaksi.
Niin että perhe-elämä muuttui hänelle vielä enemmän »ihan toiseksi» kuin
oli palvelus ja tuo hovinimitys.------
Ja senvuoksi hänen silmänsä olivat aina surulliset. Ja senvuoksi
nähtyään Nehljudofin, jonka tunsi niiltä ajoilta, jolloin nuo valheet
eivät vielä ole juurtuneet häneen, hän muisti itsensä semmoisena kuin
oli ollut silloin, ja erittäinkin kun hän kaikessa kiireessä ilmaisi
tälle uuden uskonnollisen katsantotapansa, hän enemmän kuin koskaan
muulloin tunsi kaiken tuon »ihan toisen», ja hänen tuli tuskallisen
surullinen olla. Juuri samaa tunsi Nehljudofkin, vaikka olikin ensin
ihastunut nähdessään vanhan ystävänsä.
Ja senvuoksi he myöskin, vaikka lupasivat toisilleen tavata toisensa,
eivät kumpikaan hakeneet tätä tapaamista eivätkä nähneet toisiansa
Nehljudofin tällä kertaa käydessä Pietarissa.