XX.

Seuraavana päivänä Maslovan asian piti tulla senaatissa esille ja

Nehljudof ajoi sinne. Asianajaja yhtyi häneen senaatinrakennuksen

keisarillisen sisäänkäytävän luona, missä jo seisoi useampia vaunuja.

Noustuaan komeita, juhlallisia portaita myöten toiseen kerrokseen,

kääntyi asianajaja, joka tunsi kaikki paikat, vasemmalle, sille ovelle

minkä päälle oli piirretty voimaan astuneen, oikeuslaitosta koskevan

uuden lain vuosiluku. Otettuaan ensimäisessä pitkässä huoneessa

päällystakin yltänsä ja saatuaan ovenvartijalta tietää, että kaikki

senaattorit olivat jo saapuneet ja että viimeinen oli vastikään kulkenut

ohitse, meni Fanarin, jolla oli yllään hännystakki ja valkoinen

kaulahuivi valkoisella rinnalla, tyytyväisellä varmuudella seuraavaan

huoneeseen. Tässä seuraavassa huoneessa oli oikealla puolen suuri

kaappi, sitten pöytä, ja vasemmalla kiertorappuset, joita myöten

paraikaa laskeusi alas komeannäköinen virkamies sijaisen univormussa ja

salkku kainalossa. Huoneessa veti erityistä huomiota puoleensa

patriarkkaalisen näköinen vanhus pitkine valkoisine hiuksineen, lyhyessä

takissa ja harmaissa housuissa, jonka läheisyydessä seisoi kaksi

virkamiestä sangen kunnioittavasti. Vanhus meni kaappiin, ja piiloutui

sinne. Nyt näki Fanarin toverinsa, joka oli asianajaja kuten hänkin ja

valkoisessa kaulahuivissa ja hännystakissa, ja he joutuivat heti

vilkkaaseen keskusteluun. Nehljudof sillä välin tarkasteli huoneessa

olijoita. Yleisöä oli 15 henkeä, joista kaksi naista. Toisella,

nuorella, oli rillit nenällä, toinen oli harmaapäinen. Esillä oli

paraikaa painojuttu kunnianloukkauksesta, ja sentähden oli yleisöä

tavallista enemmän koossa, kaikki enimmäkseen sanomalehtimiehiä.

Oikeudenpalvelija, punaverinen kaunis mies, komeassa univormussa, paperi

kädessä lähestyi Fanarinia kysyen tältä mitä hänellä oli asiaa; ja

saatuaan tietää hänen olevan Maslovan asiassa, kirjoitti jotain muistiin

ja poistui. Samassa aukeni kaapin ovi ja sieltä tuli esille

patriarkkaalinen vanhus, mutta ei enää lyhyessä nutussa, vaan

kultanauhoilla kirjaillussa korupuvussa, loistavia levyjä rinnassa, joka

kaikki teki hänet linnun näköiseksi.

Tämä lystillinen puku saattoi nähtävästi itse ukonkin hämilleen ja hän

meni kiireisesti, tavallistansa nopeammin, vastapäiselle ovelle.

--Se on Be, mitä kunnioitettavin mies, sanoi Fanarin Nehljudofille ja

esitettyään tämän virkatoverilleen kertoi esilläolevasta, hänen

mielestään sangen huomattavasta oikeusjutusta.

Juttu alkoi pian ja Nehljudof meni muun yleisön mukana vasemmalle,

istuntosaliin. He kaikki ja Fanarinkin asettuivat väliaitauksen taakse

yleisön paikoille. Ainoastaan pietarilainen asianajaja tuli

väliaitauksen eteen pulpettinsa ääreen.

Senaatin istuntosali oli pienempi kuin piirioikeuden, se oli

yksinkertaisempi laitoksiltaan, ja erilainen vaan siinä, että pöytä,

jonka ääressä senaattorit istuivat, ei ollut peitetty viheriällä veralla

vaan tummanpunaisella kultareunuksisella sametilla. Muuten oli kaikki

oikeuslaitoksissa tavattavat ainaiset esineet ihan samat: peili,

ulkokultaisuuden symboolina jumalankuva ja orjamaisuuden keisarin kuva.

Yhtä juhlallisesti julisti täälläkin oikeudenpalvelija: »Oikeus

lähestyy». Samalla tavalla kaikki nousivat seisaalleen. Samaten astuivat

senaattorit esille virkapuvuissaan, samaten istuivat korkeaselustimisiin

nojatuoleihinsa, samaten nojautuivat pöytään koettaen näyttää

luonnollisilta. Senaattoreja oli neljä: puheenjohtajana

Nikitin,--hänellä oli kokonaan ajellut kapeat kasvot ja teräksiset

silmät; Wolf, merkitsevästi kokoonpuristettuine huulineen ja valkoisine

käsineen, joilla hän selaili asiapapereita; sitten Skovorodnikof,

lihava, täyteliäs, rokonarpinen mies, tieteellinen juristi; ja

neljäntenä Be, tuo patriarkkaalinen, viimeiseksi saapunut vanhus.

Yhdessä senaattorien kanssa tuli sisälle ylisihteeri ja prokuraattorin

apulainen, keskikokoinen, kuiva, parraton nuori mies hyvin tummalla

ihovärillä ja mustilla surullisilla silmillä. Nehljudof, huolimatta

tämän kummallisesta univormusta ja siitä, ettei ollut häntä kuuteen

vuoteen nähnyt, tunsi heti hänet parhaimmaksi ystäväkseen

ylioppilasajoilta.

--Onko prokuraattorin apulaisena Selenin?--kysyi Nehljudof

asianajajalta.

--On kyllä, kuinka niin?

--Tunnen hänet hyvin, se on erinomainen ihminen.

--Ja erinomainen prokuraattorin apulainen, hyvin toimekas. Häntäpä kun

olisi ollut pyytää,--sanoi Fanarin.

--Kyllä hän joka tapauksessa menettelee omantuntonsa mukaan,--sanoi

Nehljudof muistellen läheisiä suhteitaan ja ystävyyttään Seleniniin, ja

tämän puhtautta, rehellisyyttä ja kelpoutta, sanan parhaimmassa

merkityksessä.

--Ei nyt ehtisikään,--mutisi Fanarin, antautuen kuuntelemaan oikeusjutun

esittelyä.

Juttu oli saanut alkunsa valituksen johdosta hovioikeuden päätöstä

vastaan, joka oli jättänyt muuttamatta piirioikeuden tuomion.

Nehljudofkin koetti kuunnella ja ymmärtää, mitä hänen edessään tapahtui,

mutta, kuten piirioikeudessa, vaikeutti täälläkin käsittämistä enimmin

se, ettei puhe ollut siitä, mikä luonnostaan olisi tuntunut pääasialta,

vaan aivan syrjäseikoista. Juttu koski erästä sanomalehtikirjoitusta,

missä paljastettiin erään osakeyhtiön puheenjohtajan konnuuksia.

Tärkeältä olisi näyttänyt vaan saada tietää, oliko totta että tämä

osakeyhtiön puheenjohtaja varasteli luottajiltaan ja miten olisi voinut

ehkäistä näitä varkauksia. Mutta tästä ei puhuttu sanaakaan. Puhe oli

vaan siitä oliko sanomalehden ulosantajalla laillista oikeutta painattaa

kronikoitsijan kirjettä, ja mihin rikokseen hän oli tehnyt itsensä

syylliseksi painatettuaan sen: solvaamiseenko vai kunnianloukkaukseen,

ja solvaamisenko rikos sisältää itsessään kunnianloukkauksen vai

kunnianloukkausko solvaamisen, ynnä vielä tavallisille ihmisille sangen

hämäristä prejudikaateista ja päätöksistä jossakin yleisessä

hallitusvirastossa.

Nehljudof ymmärsi vaan sen, että vaikka Wolf, joka esitteli asiata, oli

eilen niin ankarasti teroittanut hänen mieleensä, ettei senaatti voi

antautua tarkastamaan jutun aineellista puolta, niin hän kuitenkin tässä

asiassa osoitti ihan selvää puolueellisuutta ja vaati ylioikeuden

päätöksen kumoamista. Niinikään näytti Selenin aivan vastoin hillittyä

luonnottansa ja odottamattoman kiihkeästi panevan vastaan. Aina hillityn

Seleninin kummalliseen kiihkeyteen oli syynä se, että hän tiesi

osakeyhtiön puheenjohtajan epärehelliseksi raha-asioissa, ja oli saanut

sattumalta tietää että Wolf kuitenkin melkein päivää ennen asian

esiintulemista oli ollut tämän vehkeilijän luona komeilla

juhlapäivällisillä. Nyt, kun Wolf, vaikka oli hyvin varovainen,

ilmeisesti osoitti puolueellisuutta asian esittelemisessä, kiivastui

Selenin ja lausui mielipiteensä hermostuneemmin kuin tavallinen asia

olisi vaatinut. Tämä puhe nähtävästi loukkasi Wolfia: hän punehtui tuon

tuostakin, liikahteli levottomasti, koetti osoittaa kummastustansa ja

poistui sitten muiden senaattorien kanssa sangen arvokkaan ja

loukkaantuneen näköisenä neuvotteluhuoneeseen.

--Missä asiassa te taas olittekaan?--kysyi oikeudenpalvelija uudelleen

Fanarinilta heti senaattorien poistuttua.

--Johan sanoin teille että Maslovan,--sanoi Fanarin.

--Aivan niin. Juttu tulee nyt esille. Mutta...

--Mitä mutta?--kysyi asianajaja.

--Suvaitkaa huomata, tässä asiassa ei pitänyt asianomaisten tulla

esille, niin että senaattorit päätöksen julistettua tuskin enää tulevat

ulos. Mutta kyllä minä ilmoitan...

--Se tahtoo sanoa, miten niin?...

--Kyllä ilmoitan, kyllä ilmoitan,--ja oikeudenpalvelija merkitsi jotain

muistiinsa.

Senaattorit olivat todellakin aikoneet, julistettuaan päätöksen

kunnianloukkausjutussa, suorittaa muut jutut, ja niiden joukossa

Maslovankin asian, tupakoidessaan ja teetä juodessaan, tulematta pois

neuvotteluhuoneesta.