XIX.

Se mies Pietarissa, josta riippui vangittujen kohtalon lieventäminen,

oli saanut lukemattomia kunniamerkkejä, joista hän kantoi ainoastaan

valkoista ristiä napinlävessä. Hän oli vanha kenraali saksalaisista

parooneista, ansiokas, mutta järkensä puolesta jo hölttääntynyt, kuten

hänestä sanottiin. Hän oli palvellut Kaukaasiassa, missä oli ansainnut

tuon kovin halutun ristinsä sen johdosta, että hänen johdollansa

venäläiset talonpojat, jotka olivat kerityt, puetut univormuihin ja

varustetut kiväreillä painettien kanssa, olivat tappaneet yli tuhat

vapauttaan ja perheitään puolustavaa ihmistä. Sitten hän oli palvellut

Puolassa, missä hän niinikään oli venäläisiä talonpoikia pakottanut

suorittamaan erinäisiä rikoksia, ja siitäkin saanut kunniamerkkejä ja

prenikoita rintaansa; oli hän vielä ollut jossain muuallakin, jonka

jälkeen, jo heikontuneena vanhuksena, oli saanut tämän nykyisen paikan

hyvine asuntoineen, palkkoineen ja kunnioineen. Hän täytti ankarasti

kaikki yläilmoista tulevat määräykset ja piti tätä täyttämistänsä

erityisessä arvossa; pannen näihin ylhäältä tuleviin käskyihin erityisen

merkityksen, hän oli sitä mieltä, että kaikkea saattoi maailmassa

muuttaa, vaan ei näitä yläilmaisia määräyksiä. Hänen velvollisuutensa

oli siinä, että hänen oli säilyttäminen kopeissa, yksinäis-selleissä

valtiollisia rikoksentekijöitä molemmasta sukupuolesta, ja säilyttäminen

näitä ihmisiä niin, että puolet heistä 10 vuoden kuluessa hukkui, osaksi

kadottaen järkensä, osaksi kuollen keuhkotautiin, osaksi tehden

itsemurhia: mikä nälällä, mikä lasisirpaleilla leikellen suolensa, mikä

hirttäytyen, mikä polttaen itsensä.

Vanhalle kenraalille oli kaikki tämä tunnettu, se tapahtui kaikki hänen

nähtensä, mutta tämänlaatuiset tapaukset eivät liikuttaneet hänen

omaatuntoansa niinkuin hänen omaatuntoansa eivät liikuttaneet

tapaturmaiset kuolemat ukkosesta, vedenpaisumuksesta j.n.e.

Nämät asiat seurasivat korkeimmasta paikasta, keisarillisen majesteetin

korkeassa nimessä tulevien määräysten täyttämisestä. Mutta nämä

määräykset olivat välttämättä täytettävät, ja sentähden oli aivan

hyödytöntä ajatella niiden seurauksia. Vanha kenraali ei olisi sallinut

ajatustakaan sinnepäin, ja piti isänmaallisena sotilasvelvollisuutenaan

olla ajattelematta semmoisia asioita, ettei olisi suinkaan tullut

hölläksi näiden hänen mielestään sangen tärkeiden velvollisuuksiensa

täyttämisessä. Kerran viikossa vanha kenraali kävi kaikissa kopeissa ja

kyseli niihin suljetetuilta oliko heillä mitään pyytämistä. Hän kuunteli

heitä rauhallisena, salaperäisen äänettömänä, eikä milloinkaan täyttänyt

mitään, koska kaikki pyynnöt olivat vastoin asetuksia.

Nehljudofin ajaessa vanhan kenraalin asunnon eteen, kuului tornista

tavanmukainen hymni, soitettuna hienoäänisillä tornikelloilla, jonka

jälkeen kellot löivät kaksi. Kuullessaan tätä hymniä Nehljudof

ehdottomastikin muisti mitä oli lukenut dekabristien muistiinpanoissa

siitä, minkä vaikutuksen tuo joka tunti uudistuva imelä soitto tekee

elinkautisten vankien sieluihin[6].

Vanha kenraali istui paraikaa, Nehljudofin ajaessa hänen kortteerinsa

eteen, pimeässä vierashuoneessa pienen pöytäsen ääressä ja pyöritteli

yhdessä nuoren miehen, taiteilijan kanssa, joka oli erään hänen

alaisensa virkamiehen veli, teelautaista paperiarkin päällä. Taiteilijan

hienot, kosteat, heikot sormet olivat vanhan kenraalin karkeitten,

ryppyisten ja nivelistään luutuneiden sormien lomassa, ja nämä näin

yhtyneet kädet liikahtelivat teelautasen mukana paperiarkin päällä,

jolle oli kirjoitettu kehään kaikki aakkosen kirjaimet. Lautasen oli

vastaaminen kenraalin asettamaan kysymykseen, kuinka sielut kuoleman

jälkeen tulevat tuntemaan toisiansa.

Sillä hetkellä kuin kamaripalvelijan virkaa toimittava renki toi

Nehljudofin käyntikortin, puhui paraillaan Jeanne d'Arcin sielu. Jeanne

d'Arcin sielu oli kirjaimien avulla jo sanotut sanat: »tulevat tuntemaan

toisensa», ja tämä oli kirjoitettu muistiin. Rengin tullessa oli

lautanen käväissyt _v_-kirjaimessa, sitten _a_-kirjaimessa ja pysähtynyt

_l_-kirjaimen kohdalla, josta se teki nytkytteleviä liikkeitä sinne

tänne. Nytkyttäminen syntyi siitä, että kenraalin mielestä olisi

seuraava kirjain pitänyt olla _h_, sillä Jeanne d'Arcin piti hänen

mielestään sanoa: tulevat tuntemaan toisensa tämän maailman _valheesta_

vapautumisensa jälkeen, tai jotain semmoista, ja seuraavan kirjaimen

olisi siis pitänyt olla _h_; mutta taiteilija luuli seuraavaa kirjainta

_o_:ksi, eli sielun tahtovan sanoa, että ne tulevat tuntemaan toisensa

_valosta_, joka on lähtevä sielujen eteerillisestä ruumiista. Kenraali,

rypistäen synkästi tuuheat harmaat kulmakarvansa tuijotti käsiin, ja

kuvaillen, että lautanen liikkuu itsestään, veti sitä _h_:ta kohden.

Nuori veretön taiteilija puolestaan, harva tukka korvain taakse

kammattuna, katseli elottomilla sinisillä silmillään vierashuoneen

pimeään nurkkaan, ja hermollisesti liikutellen huuliansa veti _o_:ta

kohden. Kenraali tuli tyytymättömäksi, kun häntä vaadittiin tästä

toimestansa, ja hetken vaiti oltuaan otti kortin, pani rillit nenälleen

ja ähkien kivusta vyötäryksissä nousi koko pituuteensa, hieroskellen

kangistuneita sormiansa.

--Käske työhuoneeseen.

--Sallittehan, herra kenraali, että lopetan yksin,--sanoi taiteilija

nousten seisaalleen,--minä tunnen hengen läsnäoloa.

--Hyvä on, lopettakaa vaan,--sanoi kenraali päättävästi ja ankarasti ja

läksi pitkine askelineen, jalat sisäänpäin, varmalla ja tasaisella

käynnillään työhuoneeseen.

--Hauska nähdä,--lausui hän Nehljudofille epäystävällisellä äänellä nuo

ystävälliset sanat, ja osoitti hänelle nojatuolin kirjoituspöydän

ääressä.--Oletteko jo kauan sitte tulleet Pietariin?

Nehljudof vastasi tulleensa äskettäin.

--Kuinka jaksaa ruhtinatar, äitinne?

--Äiti on jo vainaja.

--Anteeksi, otan osaa suruunne. Poikani sanoi tavanneensa teitä.

Kenraalin poika oli alkamassa yhtä loistavaa uraa kuin isänsäkin, ja

käytyään sota-akatemian läpi palveli vakooja-osastolla, kovasti

ylpeillen niistä toimista, jotka siellä olivat uskotut hänelle. Hänen

toimenansa oli spioonien johtaminen.

--Olenhan palvellut yhdessä isänne kanssa, olimme ystävyksiä,

toveruksia. Entäs te, oletteko palveluksessa?

--En, en ole.

Kenraali pudisti paheksuvasti päätänsä.

--Minulla olisi teille pyyntö, herra kenraali,--sanoi Nehljudof.

--Sa-sa-sangen hupaista. Millä voin olla avuksenne?

--Jos pyyntöni on sopimaton, niin suonette minulle anteeksi. Mutta

minun täytyy saattaa se perille.

--Mitä niin?

--Teillä säilytetään erästä Gurkevitshiä, niin tämän äiti nyt pyytäisi

tavata häntä, tai ainakin, että pojalle annettaisiin kirjoja.

Kenraalissa ei voinut huomata tyytyväisyyttä eikä tyytymättömyyttä

tehtyyn pyyntöön. Kallistaen päänsä syrjään hän pani silmänsä ryppyyn

ikäänkuin ajatellakseen. Oikeastaan hän ei ajatellut niin mitään eikä

pitänyt edes mitään väliä Nehljudofin kysymyksestä, hyvin tietäen

vastaavansa asetusten hengessä. Hän yksinkertaisesti vaan lepuutti

järkeänsä ja oli mitään ajattelematta.

--Tämä asia, nähkääs, ei riipu minusta,--sanoi hän hiukan

levättyään.--Tapaamisoikeuksista on olemassa keisarillinen asetus, ja

mitä siinä sallitaan, se on sallittua. Mitä taas kirjoihin tulee, niin

meillä on kyllä kirjasto, ja heille annetaan ne, joita on lupa antaa.

--Mutta hän tarvitsisi tieteellisiä kirjoja, hänen täytyy harjoittaa

opintoja.

--Älkää uskoko semmoista.--Kenraali oli taas hetken ääneti.--Sitä hän ei

pyydä opintoja varten, vaan se on muuten vaan levottomuutta.

--Mutta pitäähän heidän saada vaikeassa asemassaan aikansa

kulumaan,--sanoi Nehljudof.

--Aina heillä on valittamista,--sanoi kenraali.--Kyllähän me heidät

tunnemme.

Hän puhui heistä aivan kuin jostain erityisestä, huonosta ihmisrodusta.

--He nauttivat täällä mukavuuksia, jommoisia aniharvoin tavataan

vankiloissa,--jatkoi kenraali.

Ja aivan kuin puolustaakseen itseänsä hän alkoi tarkkaan kertoa kaikista

mukavuuksista, joista vangitut olivat osalliset, aivankuin tuon

laitoksen päätarkoitus olisi ollutkin vaan toimittaa vangituille

mieluista olopaikkaa.

--Ennen muinoin taisi todellakin olla vähän ankaranpuoleista, mutta nyt

heistä pidetään täällä mainiota huolta. He saavat kolme ruokalajia,

joista yksi on aina liharuoka: kalopsia taikka kotlettia. Sunnuntaisin

he saavat vielä neljännenkin--makean jälkiruuan. Niin että kunpa

jokainen venäläinen vaan saisi niinkin hyvää ruokaa.

Kenraalilla kuten kaikilla vanhoilla ihmisillä oli se ominaisuus, että

kun hän kerran pääsi vanhaan latuunsa, niin hänen piti sanoa kaikki

puhtaaksi mitä hän oli moneen kertaan toistanut todistaakseen heidän

vaativaisuuttaan ja kiittämättömyyttään.

--Kirjoja he saavat sekä hengellisiä että aikakauskirjain vanhoja

vuosikertoja. Meillä on kirjasto. Mutta he lukevat aniharvoin. Aluksi se

kyllä näyttää heitä huvittavan, mutta sitten uudet kirjat jäävät

puoleksi aukileikkaamatta, ja vanhoissa sivut kääntämättä; koetimmehan

kerran,--sanoi parooni kaukaisella yrityksellä hymyillä,--tahallamme

panimme sivujen väliin paperirahan. Niin se jäikin paikoilleen

ottamatta. Niin ikään ei ole kirjoittaminen heiltä kielletty,--jatkoi

kenraali.--Saavat taulun ja krihvelin, niin että voivat huviksensa

kirjoitella. Voivat pyhkiä pois ja jälleen kirjoittaa. Eivätkä

sittenkään kirjoita. Ei, kyllä he hyvin pian muuttuvat aivan

rauhallisiksi. Ainoastaan alussa he ovat levottomia, mutta sittemmin jo

lihovatkin ja tulevat sangen hiljaisiksi,--puhui kenraali, aavistamatta

sitä hirmua, mitä hänen sanansa merkitsivät.

Nehljudof kuunteli hänen käheätä vanhaa ääntänsä, katseli noita

kangistuneita jäseniä, sammuneita silmiä harmaantuneiden kulmakarvain

alla, noita vanhoja, ajeltuja, kuihtuneita poskia, joita sotilaskaulus

tuki, tuota valkoista ristiä, joka oli tälle ihmiselle ylpeyden aiheena

erittäinkin siitä syystä että hän oli sen saanut erikoisen julmista ja

monilukuisista tapoista,--ja hän ymmärsi että sanoa vastaan, selittää

tälle ihmiselle hänen sanojensa merkitystä olisi ollut aivan turhaa.

Mutta hän pakoitti kuitenkin itsensä vielä kysymään tuosta toisestakin

asiasta, vangitusta Shustovasta, josta äsken oli saanut tietää, että oli

annettu käsky hänen vapauttamisestaan.

--Shustova? Shustova... En muista kaikkia nimeltä. Niitähän on niin

paljon,--sanoi hän nähtävästi moittien heitä siitä, että he näin ylen

määrin olivat täyttäneet vankilan. Hän soitti ja käski kutsua

kirjanpitäjän. Tätä haettaessa kehoitteli hän Nehljudofia jatkamaan

palvelusta, sanoen että rehellisiä, hyviä miehiä, joiden joukkoon hän

tietysti luki myöskin itsensä, oli erityisesti tarpeen keisarille ...

ja isänmaalle,--lisäsi hän nähtävästi vaan koristaakseen lausettansa.

--Minäkin olen vanha, mutta palvelenpa kuitenkin mikäli voimia riittää.

Kirjanpitäjä--kuiva, laiha mies levottomilla, viisailla silmillä,--tuli

ja ilmoitti, että Shustovaa säilytetään jonkinlaisessa merkillisessä

linnoituspaikassa ja että mitään papereita hänestä ei oltu saatu.

--Kun saamme, niin samana päivänä lähetämme. Emme heitä huviksemme pidä,

emmekä välitä heidän vierailustansa,--sanoi kenraali jälleen yrittäen

leikillisesti hymyillä, mutta saaden vanhat kasvonsa vaan pieneen

irvistykseen.

Nehljudof nousi koettaen olla ilmaisematta inhon ja säälin sekaista

tunnetta, jota hän tunsi tätä hirmuista vanhusta kohtaan. Mutta vanhus

arveli puolestaan, ettei hänen pitäisi sentään olla liian sydämmetön

toverinsa kevytmielistä ja nähtävästi eksynyttä poikaa kohtaan ja jättää

antamatta tälle ohjetta.

--Jääkää hyvästi, rakkaani, älkää panko pahaksenne, vaan minä puhun

rakkaudesta teihin. Älkää seurustelko ihmisten kanssa, joita säilytetään

meillä. Viattomia ei heidän joukossaan tapaa. Ne ovat kaikki mitä

huonoimpia ihmisiä. Kyllä me heidät tunnemme,--sanoi hän äänellä, joka

ei antanut mahdollisuutta mihinkään epäilykseen. Ja hän itse puolestaan

oli sitä epäilemättä ei siksi, että asia olisi näin ollut, vaan siksi,

että jos asia olisi ollut toisin, hän ei olisikaan voinut pitää itseään

kunniakkaana sankarina, joka ansiokkaasti lähestyi hyvän elämänsä

loppua, vaan konnana, joka oli myynyt ja vielä vanhoina päivinään yhä

möi omaatuntoansa.

--Parasta kaikista kun jatkaisitte palvelusta,--jatkoi hän.--Keisari

tarvitsee rehellisiä ihmisiä ... ja isänmaa, lisäsi hän. Jos nyt minä ja

kaikki muut olisimme teidän tavallanne palvelematta, kuka sitten

palvelisi? Kyllä me olemme valmiit epäkohtia moittimaan, mutta itse

emme tahdo olla hallitukselle avuksi.

Nehljudof huokasi raskaasti, kumarsi syvään, puristi hänelle alentuvasti

ojennettua kättä ja läksi huoneesta.

Kenraali pudisteli paheksivasti päätänsä ja hieroen vyötäryksiänsä meni

jälleen vierashuoneeseen, missä odotteleva taiteilija oli jo

kirjoittanut muistiin Jeanne d'Arcin sielulta saadun vastauksen.

Kenraali pani rillit nenällensä ja luki: »Tulevat tuntemaan toisensa

valosta, joka lähtee eteerisistä ruumiista».

--Aa,--sanoi kenraali hyväksyvästi ummistaen silmänsä.--Mutta kuinka

tullaan tuntemaan, jos valo on kaikilla oleva yksi?--kysyi hän ja

jälleen sovittaen sormensa taiteilijan sormien lomaan istui pöydän

ääreen.

Nehljudofin ajuri ajoi portista.

--Ikävä on täällä, herra,--sanoi hän kääntyen Nehljudofin puoleen,--minä

jo aijoin lähteä odottamatta.

--Ikävä on,--myöntyi Nehljudof, huokaisten täydellä rinnalla ja

rauhoittuvana katsahtaen autereisiin pilviin taivaalla ja kiiltäviin

Nevan vireihin, jotka läikkyivät sen venheiden ja höyrylaivojen

ympärillä.