Kreivitär Jekaterina Ivanovnan luona syötiin päivällistä klo 1/2 8, ja
päivällinen tarjottiin uudella tavalla, jota Nehljudof ei ollut vielä
ennen nähnyt. Ruuat asetettiin pöydälle, ja lakeijat läksivät heti
tiehensä, niin että päivällisvieraiden oli omin käsin ottaminen eteensä.
Herrat eivät sallineet naisten vaivata itseään liiallisilla liikkeillä
ja vahvempana sukupuolena ottivat hartioillensa koko painon ruokain
sälyttämisessä naisille ja itselleen. Heti kun yksi ruokalaji oli syöty,
painoi kreivitär sähkönappulaa pöydässä, ja lakeijat ilmestyivät
kuulumattomasti sisälle, korjasivat ja vaihtoivat nopeasti lautaset ja
muut ruokakalut sekä toivat seuraavan ruokalajin. Päivällinen oli sangen
hieno, samoin kuin kaikki viinitkin. Suuressa valoisassa kyökissä
työskenteli ranskalainen kyökkipäällikkö kahden valkoisen apulaisen
kanssa. Päivällisillä oli kuusi henkeä: kreivi ja kreivitär, heidän
poikansa, synkkä kaartilaisupseeri, joka piti kyynäspäitä pöydällä,
Nehljudof, ranskalainen guvernantti ja maalta tullut kreivin
pääisännöitsijä.
Keskustelu koski täälläkin kaksintaistelua. Puhe oli siitä, miten
keisari suhtautui tähän asiaan. Tiedettiin, että keisari oli sangen
suruissaan äidin puolesta, ja niinpä kaikki olivat suruissaan äidin
puolesta. Mutta koska myöskin tiedettiin, että keisari, vaikka otti osaa
suruun, ei kuitenkaan tahtonut olla ankara tappajaa kohtaan, joka oli
puolustanut univormun kunniaa, niin kaikki muutkin olivat suopeat
tappajalle, joka oli puolustanut univormun kunniaa. Ainoastaan kreivitär
Jekaterina Ivanovna kevyt- ja vapaamielisyydessään antoi tappajasta
tuomitsevan lausunnon.
--Rupeavat vaan juomaan ja tappamaan kelpo nuorukaisia,--en mistään
hinnasta antaisi anteeksi,--sanoi hän.
--Tuota minä en ymmärrä, sanoi kreivi.
--Tiedän ettet sinä milloinkaan ymmärrä mitä minä puhun,--sanoi
kreivitär kääntyen Nehljudofin puoleen.--Kaikki ymmärtävät, paitsi oma
mies. Sanon, että minun on sääli äitiä, enkä tahdo, että tappaja jäisi
hyvilleen tekonsa jälkeen.
Silloin tähän asti mykkänä istunut poika otti puolustaakseen tappajaa ja
hyökkäsi äitinsä kimppuun, todistellen tälle jotenkin raa'alla tavalla,
ettei upseeri olisi voinut muuten menetellä, että muuten upseerien
oikeus olisi ajanut hänet pois rykmentistä. Nehljudof kuunteli ottamatta
osaa keskusteluun, ja entisenä upseerina hän kyllä ymmärsi, vaikkei
hyväksynytkään nuoren Tsharskin perusteluja, mutta samalla hän
ehdottomastikin asetti rinnakkain tuon upseerin, joka oli toisen
tappanut, sen vangin, kauniin nuorukaisen kanssa, jonka oli nähnyt
vankilassa ja joka oli tuomittu pakkotöihin tappelusta ja miestaposta.
Tämä, talonpoika, oli tappanut kiihoittuneessa mielentilassa ja oli nyt
erotettuna vaimostaan, perheestään, omaisistaan, pantu rautoihin ja pää
ajeltuna teki matkaa Siperiaan, edellinen taas istui hyvässä huoneessa
päävahdissa, aterioitsi oivallisesti, joi mainiota viiniä, luki kirjoja
ja jonkun päivän kuluttua varmaan tulisi pääsemään vapaaksi ja jatkamaan
entistä elämäänsä, ainoastaan entistään huomatumpana.
Nehljudof sanoi ajatuksensa. Kreivitär Jekaterina Ivanovna aluksi yhtyi
sisarensa pojan mielipiteeseen, mutta sitten rupesi äänettömäksi.
Niinkuin kaikki muut niin Nehljudofkin tunsi, että hän tuolla
kertomuksella oli tehnyt jotakin suoraan sopimatonta.
Illalla, kohta päivällisien jälkeen alkoi suureen saliin kokoontua väkeä
kuuntelemaan vastasaapuneen Kiesewetterin saarnaa. Saliin oli aivan kuin
luentoa varten asetettu tuoliriviä korkeine kaiverrettuine
selustimineen, ja pöydän eteen nojatuoli sekä pikkupöydälle vesikarahvi
saarnaajata varten.
Ulkoportaitten edessä odotteli vaunuja. Salissa istuivat komeapukuiset
naiset silkissä, sametissa, pitseissä, irtotukkineen ja kiristettyine ja
täytettyine vyötäryksineen. Naisten joukossa istui miespuolisia sekä
sotilas- että siviilihenkilöitä ja viisi henkeä alemmasta kansasta:
kaksi talonmiestä, puotilainen, lakeija ja kuski.
Kiesewetter, lujarakenteinen harmahtava mies, puhui englanninkielellä,
ja nuori laiha neitonen, rillit nenällä, käänsi hyvin ja nopeasti
venäjäksi.
Saarnaaja puhui siitä että meidän syntimme ovat niin suuret, rangaistus
niistä niin ankara ja välttämätön, että eläminen tämän rangaistus-uhan
tiedossa on mahdoton.
--Ajatelkaamme, rakkaat veljet ja sisaret, ajatelkaamme itseämme ja omaa
elämäämme, ajatelkaamme mitä teemme, miten elämme, miten suututamme
armorikasta Jumalaa, mihin kärsimyksiin saatamme Kristuksen, ja me
ymmärrämme, että ei voi olla kysymystä anteeksiannosta, ettei ole mitään
ulospääsyä, ei mitään pelastusta, että meitä kaikkia uhkaa kadotus.
Hirmuinen kadotus, ikuiset kärsimykset odottavat meitä, puhui hän
vapisevalla, itkevällä äänellä.--Veljet, kuinka on meidän pelastuminen
tästä hirveästä tulipalosta, jonka liekit jo leimuavat talon ympärillä
ja kaikki ovet ovat suljetut!
Hän oli hetken ääneti, ja oikeat kyyneleet vuotivat hänen poskiansa
myöten. Jo kahdeksan vuoden kuluessa, joka kerta kun hän oli päässyt
tähän kohti omasta mielestään hyvässä puheessaan, hän tunsi kutkutusta
kurkussansa, nipistystä nenässään ja silmistä alkoi vuotaa kyyneleitä.
Ja nämä kyyneleet liikuttivat häntä vielä enemmän. Huoneessa alkoi
kuulua nyyhkytyksiä. Kreivitär Jekaterina Ivanovna istui pienen
mosaiikkipöydän ääressä, nojaten päätään molempiin käsiinsä, ja hänen
paksut olkapäänsä vavahtelivat. Kuski tuijotteli kummastellen ja
pelokkaasti saksalaiseen, aivan kuin olisi ajanut tämän päälle tämän
kumminkaan väistymättä. Enimmät istuivat samallaisessa asennossa kuin
kreivitär Jekaterina Ivanovna. Wolfin tytär, joka oli isänsä näköinen,
oli muodikkaassa puvussa polvillaan, kasvot käsiin peitettyinä.
Yhtäkkiä puhuja avasi kasvonsa ja ilmaisi niissä sangen luonnolliselta
näyttävän hymyn, jommoisella näyttelijät ilmaisevat iloa, ja makealla,
vienolla äänellä alkoi puhua:
--Mutta pelastus on olemassa. Siinä se on edessämme, helppona, iloisena.
Tämä pelastus on se veri, jonka Jumalan ainoa poika meidän tähtemme on
vuodattanut mennessään meidän tähtemme ristin-kärsimyksiin. Hänen
kärsimyksensä, hänen verensä pelastaa meidät. Veljet ja sisaret,--alkoi
hän taas kyyneleisellä äänellä,--kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut
ainoan poikansa ihmiskunnan lunastukseksi. Hänen pyhä verensä...
Nehljudofin tuli niin tuskallisen paha olla, että hän, kaikessa
hiljaisuudessa, nousi ja rypistäen kasvojansa ja pidätellen häpeän
ilmaisua pujahti varpaillaan pois ja meni omaan huoneeseensa.