XV.

Kreivi Ivan Mihailovitsh oli virasta eronnut ministeri ja sangen

luja-mielipiteinen mies. Kreivi Ivan Mihailovitshin vakaumukset olivat

nuoruudesta pitäen siinä, että niinkuin lintu luonnostaan syö matoja, on

puettu höyheniin ja untuviin ja lentelee ilmassa, niin hänenkin

luontonsa vaatii häntä syömään kalliita ruokia, joita kalliit kokit ovat

valmistaneet, olla puettuna kaikkein mukavimpaan pukuun, ajella kaikkein

kesyimmillä ja nopeimmilla hevosilla, ja että tämän kaiken sen vuoksi

pitää olla valmiina häntä varten. Paitsi sitä kreivi Ivan Mihailovitsh

arveli, että mitä enemmän hänellä on kaikenlaisia rahatuloja kruunulta

ja mitä enemmän hänellä on kunniamerkkejä ja jalokiviesineitä vissine

nimikirjoituksineen, ja mitä useammin hän tulee tapaamaan ja puhumaan

korkeitten henkilöitten kanssa molempaa sukupuolta, sitä parempi hänen

on. Mutta kaikki muu näiden perussääntöjen rinnalla oli kreivi Ivan

Mihailovitshin mielestä mitätöntä ja turhanpäiväistä. Kaikki muu saattoi

olla joko näin tahi ihan päinvastoin. Tämän uskon mukaan kreivi Ivan

Mihailovitsh oli elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljänkymmenen vuoden

aikana ja 40 vuoden kuluttua saavutti ministerin aseman.

Kreivi Ivan Mihailovitshin pääominaisuudet, joiden kautta hän oli kaiken

tämän saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin osasi ymmärtää

kirjelmien ja asetusten sisältöä, ja kykeni panemaan kokoon, vaikkei

aivan sujuvastikaan, ymmärrettäviä asiapapereita sekä välttämään

oikokirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän osasi sangen hyvin

esiintyä, ja missä tarvittiin antaa itsellensä ylpeän, koskemattoman ja

ylevännäköisen muodon, mutta toisin paikoin taas osottaa

mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi

siinä, ettei hänellä ollut mitään yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei

yksityistä siveyttä koskevia eikä yhteiskunnallisia, ja että hän sen

vuoksi saattoi olla, tarvittaessa, yhtä mieltä kaikkein kanssa ja

myöskin tarvittaessa eri mieltä kaikkien kanssa. Näin menetellessään hän

pyrki ainoastaan ylläpitämään yleistä johdonmukaisuutta, koettaen olla

joutumatta ilmeiseen ristiriitaan itsensä kanssa. Mutta aivan

välinpitämätön hän oli siitä, oliko hänen menettelynsä itsessään oikea

vai väärä, samoin kuin siitäkin oliko sen seurauksena suurin onni vai

suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle tai koko maailmalle.

Kun hän tuli ministeriksi, niin kaikki hänestä riippuvat henkilöt, (ja

niitä oli hyvin paljon sekä alamaisia että läheisiä), ja myöskin kaikki

syrjäiset samoin kuin hän itsekin olivat vakuutetut siitä että hän oli

sangen järkevä valtiollinen mies. Mutta kun joku aika oli kulunut eikä

hän ollut saanut mitään toimeen, ei mitään osottanut, ja kun olemassa

olon taistelussa vallitsevien lakien mukaan aivan samanlaiset ihmiset

kuin hänkin, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään

papereita, yhtä ylhäisen näköiset ja yhtä periaatteettomat virkamiehet

olivat tunkeneet hänet syrjään ja hän oli pakoitettu eroamaan virastaan,

niin selvisi kaikille, ettei hän ollutkaan mikään erittäin viisas, vaan

päinvastoin jotenkin rajoitettu ja vähänsivistynyt, vaikkakin hyvin

itseensä luottava ihminen, ja että hänen mielipiteensä juuri ja juuri

kohosivat vanhoillisten lehtien etuartikkelien tasalle. Kävi selväksi,

ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi eroittanut häntä muista vähän

sivistyneistä itseensäluottavaisista virkamiehistä, niistä, jotka olivat

tunkeneet hänet tieltään, ja sen hän itsekin ymmärsi, mutta se ei

missään tapauksessa horjauttanut hänen vakaumustansa, että hänen oli

joka vuosi saaminen suuren määrän kruunun rahoja ja uusia koristuksia

juhlapukuunsa. Tämä vakaumus oli niin luja, ettei kukaan olisi

uskaltanut kieltää häneltä sitä, ja niinpä hän nosti joka vuosi, osaksi

eläkkeenä ja osaksi palkkiona jäsenyydestä korkeimmassa valtiollisessa

laitoksessa ja esimiehyydestään kaikenlaisissa komiteoissa, muutamia

kymmenkuntia tuhansia ruplia ynnä lisäksi vastaanotti joka vuosi

oikeuksia yhä uusiin nauhoihin olkapäissään ja housuissaan ja

emaljeerattuihin tähtösiin hännystakin alle. Tämän johdosta oli kreivi

Ivan Mihailovitshillä suuria tuttavuuksia.

Kreivi Ivan Mihailovitsh kuunteli Nehljudofia niin, kuin hänen oli ennen

ollut tapana kuunnella esittelijänsä lausuntoja, ja kuunneltuansa sanoi

antavansa hänelle kaksi kirjettä, joista toisen senaattori Wolfille,

kassatsiooniosastossa. »Hänestä puhutaan sitä ja tätä, mutta _dans tous

les cas c'est un homme très comme il faut_», sanoi hän.--»Ja hän on

minulle kiitollisuuden velassa ja tekee siis voitavansa». Toisen kirjeen

antoi kreivi Ivan Mihailovitsh vaikuttavalle henkilölle valitusasiain

komiteassa. Fedosja Birjukovan asia, niinkuin Nehljudof sen kertoi,

herätti suuressa määrin hänen huomiotansa. Kun Nehljudof sanoi aikovansa

kirjoittaa keisarinnalle, sanoi hän, että asia oli todellakin sangen

liikuttava ja että tilaisuuden sattuessa voisi kertoa sen siellä. Mutta

lupausta hän ei voinut antaa. Menköön anomus tavallista tietänsä. Mutta

jos niin soveltuu,--arveli hän,--jos käskevät »vähäisen komitean»

kokoukseen, niin hän kenties tulee mainitsemaan asiasta.

Saatuaan kreiviltä molemmat kirjeet, ja tuon kirjeen Mariettelle, läksi

Nehljudof heti kaikkiin noihin paikkoihin.

Ensimäiseksi hän meni Marietteä tapaamaan. Tämän hän oli tuntenut

kasvavana tyttönä eräässä varattomassa ylimysperheessä, tiesi hänen

menneen naimisiin loistavalla uralla olevan henkilön kanssa, josta

Nehljudof oli kuullut rumanlaisia juttuja, ja hänen oli sentähden, kuten

ainakin, tuskallisen vaikea taas kääntyä miehen puoleen, jota ei

kunnioittanut. Tämmöisissä tapauksissa hän tunsi aina sisällistä

hajaantumista, tyytymättömyyttä itseensä ja horjuvaisuutta: pitikö

pyytää vai olla pyytämättä, mutta hän oli aina tullut siihen

päätökseen, että piti pyytää. Paitsi sitä epäsuoruutta, jota hän tunsi

esiintyessään pyytäjänä ihmisten keskuudessa, joita hän ei enää pitänyt

ominaan, vaan jotka pitivät häntä omanansa, tunsi hän tässä seurassa

suistuvansa entiselle tavaksi tulleelle tolalleen ja ehdottomasti

antautuvansa sen kevytmielisen, siveettömän hengen valtaan, joka näissä

piireissä vallitsi. Tämän hän oli kokenut jo täti Jekaterina Ivanovnan

luona. Hän oli jo äsken aamulla, puhuessaan tämän kanssa kaikkein

totisimmista asioista, antautunut pilapuheisiin.

Pietari, missä hän ei ollut pitkään aikaan käynyt, teki yleensäkin

häneen tavallisen ruumiillisesti kiihoittavan ja henkisesti tylsyttävän

vaikutuksensa.

Kaikki oli niin puhdasta, mukavaa, järjestettyä, ja erittäinkin ihmiset

olivat siveellisessä suhteessa niin vaatimattomat, että elämä tuntui

tavattoman helpolta.

Mainio, puhdas, kohtelias ajuri kuletti häntä mainioiden, kohteliaiden,

puhtaiden poliisien sivuitse, pitkin mainioita, vedellä puhtaiksi

valeltuja katuja, mainioiden, puhtaiden talojen ohi siihen taloon, missä

asui Mariette.

Portaiden edustalla odotteli englantilainen hevospari, ja englantilaisen

näköinen kuski poskipartoineen, joka ylettyi puoleen poskea,

kirjaillussa puvussa, siimapiiiska pystyssä istui ylpeänä pukilla.

Ovenvartija tavallista puhtaammassa univormussa avasi oven eteiseen,

missä seisoi ajolakeija vieläkin puhtaammassa korupuvussa erinomaisen

hyvin kammatulla parralla, ja päivystävä sanansaattaja, hänkin uudessa,

puhtaassa univormussa.

--Kenraali ei ota vastaan. Eikä kenraalitarkaan. Kenraalitar suvaitsee

juuri olla lähdössä.

Nehljudof antoi pois kreivitär Jekaterina Ivanovnan kirjeen, otti esiin

visiittikortin ja rupesi pöydän ääressä, missä oli kirja kävijöitä

varten, kirjoittamaan olevansa hyvin pahoillaan, ettei tavannut. Mutta

samassa lakeija syöksyi rappusia kohden, ovenvartija astui ulko-oven

eteen huutaen: »vaunut esiin», ja sanansaattaja jähmettyi patsaaksi

paikalleen kädet ojona pitkin housunpoimuja ja silmillänsä saattaen ja

seuraten keskikokoista, ohkaista naista, joka tuli alas rappusista

käyden nopeammin kuin hänen ylhäiselle asemalleen olisi sopinut.

Mariettellä oli suuri sulkahattu ja musta puku, musta vaippa ja uudet

mustat hansikkaat; hänen kasvonsa olivat hunnuitetut.

Nähtyään Nehljudofin hän nosti huntunsa, paljasti hyvin kauniit kasvonsa

loistavine silmineen ja katsahti kysyvästi häneen.

--Vai niin, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi hän iloisella,

miellyttävällä äänellä.--Olisin kyllä tuntenut...

--Miten, muistatteko todella vielä kuinka minua kutsutaan?

--Kuinkas sitten, me sisaren kanssa olimme teihin rakastuneet,--sanoi

hän ranskaksi:--mutta kylläpä olettekin muuttunut. Kuinka ikävä, että

minun on lähteminen. Mutta mennään sentään takasin,--sanoi hän pysähtyen

kahden vaiheilla.

Hän katsahti seinäkelloon.

--Ei, en saata. Minun täytyy joutua sielumessulle Kamenskajan luo. Hän

on aivan särjetty.

--Mitäs sen Kamenskajan on?

--Ettekö todella ole kuullut: hänen poikansa on tapettu

kaksintaistelussa. He taistelivat Posenin kanssa. Ainoa poika.

Hirmuista. Äiti on ihan särjetty.

--Olen kyllä kuullut.

--Ei, kyllä on parasta että lähden, mutta tulkaa te huomenna, tai tänä

iltana,--sanoi hän ja suuntautui nopein kevein askelin ulko-ovea kohden.

--Tänä iltana ei minun sovi,--sanoi Nehljudof seuraten häntä

ulkoportaille.--Minullahan olisi asiaa teille,--sanoi Nehljudof

katsellen portaiden eteen ajavia hevosia.

--Mitä se on?

--Tässä on kirje tädiltä asiasta,--sanoi Nehljudof antaen hänelle kapean

kirjekuoren suuren vaakunakuvan kanssa:--Siitä saatte nähdä.

--Kyllä tiedän, kreivitär Jekaterina Ivanovna kuvailee että minulla on

vaikutusvaltaa mieheeni asioissa. Hän erehtyy. En voi enkä tahdo

mihinkään sekaantua. Mutta kreivittären ja teidän tähtenne olen tietysti

valmis tekemään poikkeuksen periaatteistani. Mitä asia koskee?--puhui

hän hakien pienellä kädellä taskuansa.

--Linnaan on suljettu eräs tyttö, joka on sairas eikä mihinkään syypää.

--Mikä hänen nimensä on?

--Shustova. Lyydia Shustova. Kyllä sekin on kirjeessä.

--Olkoon menneeksi. Minä koetan toimittaa,--sanoi hän nousten keveästi

pehmeäksi topattuun ajopeliin, joka hohti siipinensä auringossa, ja

avasi varjostimensa. Lakeija istuutui pukille ja käski kuskin ajamaan.

Ajopelit läksivät liikkeelle, mutta samassa Mariette kosketti

parasollillaan kuskin selkää, ja komeat, hienonahkaiset, englantilaiseen

malliin leikatut tammat koukistaen ohjaksilla kiristettyjä kauniita

paitansa, pysähtyivät tömistellen hienoja jalkojansa.

--Tulkaa siis, mutta olkaa hyvä: ei itsekkäissä tarkoituksissa,--sanoi

hän ja hymyili hymyllä, jonka voiman hän hyvin tunsi, ja, ikäänkuin

olisi päättänyt näytännön, laski alas esiripun,--huntunsa.--No, annappas

mennä,--ja hän kosketti jälleen kuskia varjostimellaan.

Nehljudof kohotti lakkiansa. Mutta puhdasveriset voikkostammat,

pärskytellen sieramiansa alkoivat iskeä kavioitansa katuun ja ajopelit

vierivät nopeasti poispäin, silloin tällöin vaan tien epätasaisuuksissa

keveästi tärskähtäen uusilla kummipyörillään.