XIII.

Sydän kurkussa ja kauhistuksella ajatellen, missä tilassa hän nyt

tapaisi Maslovan, ja kammoksuen sitä salaisuutta, joka hänestä tuntui

olevan sekä Maslovassa että koko tuossa vankilan ihmis-yhteydessä,

soitti Nehljudof pääoven kelloa ja kysyi esiintulleelta vartijalta

Maslovasta. Tiedusteltuansa sanoi vartija Maslovan olevan lasaretissa.

Nehljudof meni sinne. Hyvänluontoinen vanhus, lasaretin vartija, päästi

hänet heti sisälle, ja saatuaan tietää ketä hän haki, käski menemään

lasten osastoon.

Nuori, karboolihajun läpitunkema lääkäri tuli käytävään Nehljudofia

vastaan ja kysyi ankarasti, mitä asiaa hänellä oli. Tämä lääkäri

toimitteli vangeille kaikenlaisia helpotuksia ja sen vuoksi alituiseen

joutui ikäviin rettelöihin vankilan johtokunnan jopa vanhimman

lääkärinkin kanssa. Peläten ettei Nehljudof vaan vaatisi häneltä jotain

laittomuuksia ja myöskin haluten osottaa, ettei hän tee poikkeuksia

kehenkään nähden, teeskenteli hän itseään vihaseksi.

--Täällä ei ole mitään naisia, tämä on lasten osasto,--sanoi hän.

--Sen tiedän, vaan täällä on vankilasta siirretty sairaanhoitajatar.

--On kyllä, täällä on niitä kaksikin. Mitä asiaa teillä siis on?

--Olen läheisessä suhteessa toiseen heistä, Maslovaan,--sanoi

Nehljudof:--tahtoisin nyt tavata häntä,--olen matkalla Pietariin

jättääkseni hänen puolestaan valituksen kassatsioonioikeuteen. Ja olisin

vielä jättänyt hänelle tämän näin. Se on vaan valokuvakortti,--sanoi

Nehljudof ottaen taskustansa kirjekuoren.

--Se käy kyllä päinsä,--sanoi pehmeten lääkäri, ja kääntyen

valkoesiliinaisen eukon puoleen käski tämän kutsua sairaanhoitajattaren

--vanki Maslovan.

--Ettekö haluaisi istahtaa, tai menisitte ainakin vastaanottohuoneeseen?

--Kiitän teitä, sanoi Nehljudof, ja käyttäen hyväkseen tätä edullista

muutosta lääkärissä kysyi miten lasaretissa oltiin tyytyväisiä

Maslovaan.

--Kyllähän se työskelee jotakuinkin hyvin, ottaen lukuun olosuhteet,

joista hän on tullut, sanoi lääkäri:--tuossa hän jo onkin. Eräästä

ovesta tuli mainittu eukko ja hänen jäljessään Maslova. Hän oli

valkoisessa esiliinassa ja juovikkaassa puvussa, päässä oli huivi, joka

peitti hänen hiuksensa. Nähtyään Nehljudofin hän sävähti punaiseksi,

pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, sitten rypisti silmiänsä ja laskien ne

alas tuli nopein askelin pitkin käytävän mattoa Nehljudofia kohti.

Tultuaan Nehljudofin luo hän ensin tahtoi olla antamatta hänelle kättä,

sitten kuitenkin antoi ja punastui vielä enemmän. Nehljudof ei ollut

häntä nähnyt sen keskustelun jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt anteeksi

kiivauttansa, ja nyt odotti Nehljudof saavansa häntä nähdä samanlaisena.

Mutta hän olikin nyt aivan toinen, hänen kasvojensa ilmeessä oli nyt

jotakin uutta: hillittyä, ujoutta, ja kuten Nehljudofista näytti,

epäystävällisyyttä häntä kohtaan. Nehljudof sanoi hänelle saman minkä

oli sanonut lääkärille, matkustavansa Pietariin, ja jätti hänelle

kirjekuoren valokuvan kanssa, jonka oli tuonut Panovosta.

--Tämän löysin Panovossa, se on vanhan vanha valokuva, ehkä se

huvittaisi teitä. Huolitteko.

Maslova nosti mustat silmäkulmansa, katsahti kummastuen häneen hiukan

kieroilla silmillään, ikään kuin kysyen: mitä varten tämä?--ja otti

vaieten kirjekuoren pistäen sen esiliinansa alle.

--Tapasin siellä teidän tätiännekin,--sanoi Nehljudof.

--Vai tapasitte,--sanoi toinen välinpitämättömästi.

--Onko teidän täällä hyvä olla?--kysyi Nehljudof.

--Meneehän tuo,--sanoi Maslova.

--Eikö ole liian vaikeata?

--Ei, ei ole. En ole vielä tottunut.

--Olen teidän puolestanne hyvin iloinen. Ainahan täällä on parempi kuin

siellä.

--Kuin missä _siellä?_--sanoi Maslova ja hänen kasvonsa menivät

punaisiksi.

--Siellä vankilassa,--kiirehti Nehljudof sanomaan.

--Miksi niin, parempi?--kysyi Maslova.

--No eivätköhän ihmiset täällä ole parempia. Ei ole semmoisia kuin

siellä.

--Siellä on paljon hyviä,--sanoi Maslova.

--Menshofien puolesta olen puuhannut ja toivon että heidät

vapautetaan,--sanoi Nehljudof.

--Kunpa niin kävisi, se on semmoinen mainio mummo,--sanoi Maslova,

toistaen vanhan määritelmänsä tästä mummosta, ja hymähti hieman.

--Nyt lähden Pietariin. Teidän asianne tulee pian esille ja minä toivon,

että tuomio kumotaan.

--Kumotaan tai ei, nyt se on yhdentekevää.

--Miksi: nyt?

--Niin vaan,--sanoi Maslova vilkaisten kysyvästi Nehljudofiin.

Nehljudof ymmärsi tämän sanan ja tuon katseen niin, että Maslova tahtoi

tietää, pysyikö hän päätöksessään vai oliko sen muuttanut hänen

kieltämisensä jälkeen.

En tiedä miksi se on teistä yhdentekevää,--sanoi Nehljudof.--Mutta

minulle ainakin on yhdentekevä julistavatko teidät syyttömäksi vai ei.

Minä olen kaikessa tapauksessa valmis tekemään minkä olen

sanonut,--sanoi hän päättävästi.

Maslova nosti päänsä ja hänen mustat silmänsä pysähtyivät yhtaikaa sekä

Nehljudofiin että hänen ohitsensa ja koko kasvot kirkastuivat riemusta.

Mutta hän sanoi ihan toista kuin mitä hänen silmänsä puhuivat.

--Sitä sanotte ihan turhaan.

--Minä sanon, että tietäisitte.

--Siitä asiasta on jo kaikki sanottu eikä ole enään mitään puhumista,

sanoi Maslova, vaivoin pidättäen hymyään.

Lasten osastosta kuului jotain melua ja sitten lapsenitkua.

--Taitavat kutsua minua,--sanoi Maslova, levottomasti katsellen

taakseen.

--No hyvästi siis,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei ollut huomaavinaan hänelle ojennettua kättä ja puristamatta

sitä kääntyi, ja peittäen riemuansa läksi menemään nopein askelin

käytävän mattoja pitkin.

»Mitähän hänessä tapahtuu? Miten hän ajattelee? Miten hän tuntee?

Tahtooko hän panna minut koetukselle vai eikö hän todellakaan voi antaa

anteeksi? Eikö hän voi vai eikö hän tahdo sanoa kaikkea mitä ajattelee

ja tuntee? Onko hän heltynyt vai katkeroittunut?»--kyseli itseltään

Nehljudof eikä voinut löytää mitään vastausta. Selvänä oli hänelle vaan

se, että Maslova oli muuttunut ja että hänessä tapahtui hänen sielulleen

tärkeä muutos, ja tämä muutos yhdisti Nehljudofin ei ainoastaan häneen,

vaan siihenkin, jonka nimessä tämä muutos tapahtui. Ja tämäpä

yhdistyminen nyt saattoikin Nehljudofin riemulliseen ja onnelliseen

mielentilaan.

Palattuaan lastenosastoon, missä seisoi kahdeksan pikkuvuodetta, ryhtyi

Maslova sisaren käskystä kohentamaan vuodetta ja kumartui liian kauas

lakanan kanssa, niin että liukastui ja oli pudota. Paranemaan päin

oleva, kurkustaan sidottu, häneen katsova poika rupesi nauramaan, ja

silloin Maslova ei enää voinut pidättää, vaan istui vuoteen laidalle ja

purskahti äänekkääseen ja niin makeaan nauruun, että se tarttui

useampiin lapsista; mutta sisar huusi hänelle vihasesti:

--Mikäs nyt naurattaa? Luuletko olevasi siellä, mistä tulit! Mene

hakemaan annoksia.

Maslova vaikeni ja ottaen astiat meni minne oli käsketty, mutta

katsahdettuaan sidottuun poikaan, joka ei saanut nauraa, purskahti

jälleen nauruun.

Päivän pitkään hän useampia kertoja, kun vaan jäi yksin, siirsi

valokuvan kirjekuoresta ja ihaili sitä, mutta vasta illalla päivystyksen

jälkeen, jäätyään yksin huoneeseensa, missä heitä makasi kaksi, otti

Maslova valokuvan kokonaan ulos kirjekuoresta ja kauan-kauan,

liikahtamatta päätänsä, silmillään hyväillen jokaista yksityiskohtaa,

kasvoja, pukuja ja balkongin porrasasteita, ja pensaita, joita vastaan

olivat Nehljudofin ja hänen kasvonsa, ja tätejä,--katseli kellastunutta

korttia eikä voinut kyllikseen ihailla erittäinkin itseänsä, omia nuoria

kauniita kasvojansa ja otsan ympärille kihartunutta tukkaa. Hän oli niin

vajonnut katselemiseen, ettei huomannut kuinka hänen toverinsa tuli

huoneeseen.

--Mitä se on? Sekö sen sinulle antoi?--sanoi lihava, hyväsydämminen

hoitajatar, kumartuen valokuvan yli.

--Jokohan tuo nyt todella olisit sinä?

--Kukas muu sitten?--sanoi Maslova, hymyillen katsellen toverinsa

kasvoihin.

--Entäs tuo, hänkö se on itse? Onko tuo hänen äitinsä?

--Täti. Etkö todella olisi tuntenut?--kysyi Maslova.

--En ikipäivinäni. Koko kasvot ovat ihan toiset. Eikö siitä olekin jo

kymmenen vuotta!

--Ei vuotta, mutta koko elämä,--sanoi Maslova, ja yhtäkkiä koko eloisuus

katosi hänen kasvoistaan. Hän kävi haluttoman näköiseksi ja silmäin

välys meni ryppyyn.

--No eikö se elämä »siellä» ole sentään jotenkin helppoa?

--Vai helppoa!--toisti Maslova ummistaen silmänsä ja huojutellen

päätänsä.--Vankeutta pahempi!

--Kuinka niin?

--Niin vaan, että kahdeksasta illalla neljään aamulla, ja sitä joka

päivä.

--Miksi eivät he siis jätä semmoista elämää?

--Kyllä kai he jättäisivätkin, mutta eivät voi. Mitä siitä

puhuukaan,--sanoi Maslova, hypähti ylös, viskasi valokuvan pöydän

laatikkoon, ja pidättäen vihankyyneleitä juoksi ulos käytävään paiskaten

oven jälkeensä. Katsellessaan valokuvaa hän oli tuntenut itsensä siksi,

minä oli siinä kuvattuna, ja muisteli omaa silloista onneansa ja sitä,

että olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan vielä nytkin. Kumppanin

sanat muistuttivat hänelle mitä hän oli nyt ja mitä hän oli ollut

siellä,--muistuttivat hänelle tuon elämän koko kauheuden, jota hän oli

kyllä jo silloinkin hämärästi tuntenut, vaikkei tahtonut tehdä itselleen

selväksi.

Vasta nyt hän muisti kaikki nuo hirmuiset yöt ja erittäinkin yhden

laskiaisyön, kun hän oli odottanut ylioppilasta, joka oli luvannut

lunastaa hänet pois. Hän muisti kuinka hän avonaisessa, viinin

tahraamassa, punaisessa silkkihameessa, punainen nauha pörröisessä

tukassa, väsyneenä, heikontuneena ja juopuneena, erottuaan vieraistaan

noin kahden aikaan yöllä, oli istahtanut tanssien väliajalla laihan,

luisen, näppynaamaisen piaanonsoittajattaren viereen ja alkanut tälle

valitella elämänsä raskautta, ja kuinka tuo soittajatar sanoi myöskin

tuntevansa olonsa rasittavaksi ja tahtovansa muuttaa sitä, ja kuinka

heidän luoksensa oli tullut Klaara, ja kuinka he kaikki kolme yhtäkkiä

päättivät jättää tämän elämän. He luulivat, että tämä yö jo oli lopussa

ja tahtoivat mennä kukin huoneeseensa, kun eteisestä yhtäkkiä kuului

juopuneiden vieraiden rähinä. Viuluniekka alkoi soittaa tanssia,

pianonsoittajatar rupesi takomaan sormillaan iloisen venäläisen laulun

säveliä kadrillin ensimäistä tuuria varten;--muisti kuinka pieni,

humalainen, viinalta haiskahtava ja ikottava miekkonen valkoisessa

kaulahuivissa ja hännystakissa, minkä hän toisessa tuurissa heitti

päältään, sieppasi hänet, ja toinen,--lihakas partaniekka, myöskin

hännystakissa, (he olivat tulleet joistakin iltahuveista)--otti Klaaran,

ja kuinka he sitten kauan pyörivät, joivat, huusivat ja mässäsivät...

Ja näin vieri vuosi, vieri kaksi ja kolme. Kuinka siinä voisi olla

muuttumatta! Ja hänessä äkkiä heräsi vanha viha Nehljudofiin, teki mieli

haukkua ja moittia häntä. Ja hän katui että oli jättänyt hyvää

tilaisuutta käyttämättä ja vielä kerran sanomatta hänelle tuntevansa

hänet, eikä antautuvansa hänelle, ei sallivansa hänen henkisesti käyttää

häntä hyväksensä niinkuin oli käyttänyt hyväksensä ruumiillisesti, ei

sallivansa hänen tehdä hänestä oman jalomielisyytensä esinettä. Ja

jotenkin sammuttaakseen tuon tuskallisen säälin tunteen omaa itseänsä

kohtaan ja tietäen kaikki moitteet turhiksi hänen rupesi tekemään mieli

viiniä. Eikä hän olisikaan voinut pidättää itseänsä, vaan olisi juonut,

jos olisi vielä ollut vankilassa. Mutta täällä ei voinut saada viiniä

muualta kuin välskäriltä, ja välskäriä hän taasen pelkäsi, tämä kun

ahdisteli häntä. Mutta suhteet miehiin olivat hänelle vastenmieliset.

Istuttuaan vähän aikaa käytävän penkillä palasi hän takaisin kammioonsa

ja vastaamatta mitään kumppanille kauan itki kukistunutta elämäänsä.