XII.

Vankilaan oli pitkä matka ja oli jo myöhäistä, niin että Nehljudof otti

sinne ajurin. Eräällä kadulla tämä keski-ikäinen, viisaan ja

hyväntahtoisen näköinen ajuri kääntyi Nehljudofin puoleen ja osoitti

tavattoman suurta uutisrakennusta.

--Katsokaa mimmoisen kivimuurin ovat pystyttäneet,--sanoi hän aivan kuin

olisi osaltaan ollut syypää tuohon rakennusyritykseen ja ylpeillyt

siitä.

Kivimuuri oli todellakin tavattoman suuri ja sen kuosi oli monimutkainen

ja eriskummainen. Vankat telineet suurista honkatukeista, jotka olivat

rautavanteilla yhteenliitetyt, ympäröitsivät rakennusta ja erottivat

sitä kadusta plankkuaitauksella. Telineiden juurella kiehui muurahaisina

kalkkiin ryvettyneitä työmiehiä, joista toiset asettelivat, toiset

takoivat kiviä, kolmannet kantoivat ylös raskaita selkäkuormia ja toivat

alas tyhjiä tiilipaareja ja ruukkiämpäreitä. Lihava ja hienosti puettu

herrasmies, luultavasti arkkitehti, seisoi telineiden luona ja

näytti jotain ylöspäin, puhuen kunnioituksella kuuntelevalle

rakennusmestarille. Heidän ohitsensa ajoi portista ulos ja sisään tyhjiä

ja lastattuja kuormarattaita.

»Ja kuinka vakuutettuina ovat nuo kaikki, sekä työn tekijät että

teettäjät siitä, että asiat ovat juuri niinkuin niiden olla

pitääkin,--että sillaikaa kuin kotona heidän raskaudentilassa olevat

vaimonsa tekevät voimainsa yli työtä, ja heidän lapsensa, pikku myssyt

päässä, nälkäkuoleman lähestyessä, vanhuksen tavoin hymyilevät ja

vääntelevät pikku jalkojansa, heidän täytyy rakentaa tuota tyhmää,

tarpeetonta linnaa jollekin tyhmälle ja tarpeettomalle ihmiselle,

yhdelle niistä samoista, jotka raastavat ja nylkevät heitä,» ajatteli

Nehljudof katsellessaan tätä kivimuuria.

--Kyllä on pöllömäinen rakennus,--sanoi hän ääneen ajatuksensa.

--Kuinka niin, pöllömäinen?--vastasi ajuri loukkaantuneesti,--mikä

pöllömäinen se on, joka kansalle työtä hankkii.

--Mutta onhan se työ tarpeetonta.

--Tottapa se työ tarpeellinen on, koska rakentavat,--väitti

ajuri,--kansa saapi leipänsä.

Nehljudof vaikeni, erittäinkin kun rattaiden räminän vuoksi oli vaikeata

puhua. Jonkun matkaa vankilasta tultiin kivikadulta viertotielle, niin

että oli helppo puhua; ajuri kääntyi taas Nehljudofin puoleen.

--Ja mikä ihme sitä kansaa nykyisin niin paljon kaupunkiin

tuokin,--sanoi hän kääntyen pukillaan ja osoittaen Nehljudofille

vastaantulevaa maalaistyömiesten joukkokuntaa sahoineen, kirveineen ja

säkkineen.

--Enemmänkö niitä nyt tulee kuin muina vuosina?--kysyi Nehljudof.

--No niinhän niitä tukkii joka paikkaan, että on pääsemättömissä.

Teettäjät viskelevät työmiehiä kuin lastuja. Kaikki paikat ovat täynnä.

--Mistä se tulee?

--Niitä kun on lisääntynyt. Ei ole minne mennä.

--Mutta jos on lisääntynyt, miksi eivät jää maalle.

Ei ole maalla mitään tekemistä. Ei ole maata.

Nehljudof koki samaa kuin jonkun paikan ollessa satutettuna: näyttää

kuin työkseen satuttaisi aina kipeään paikkaan.--Se tulee siitä, että

kolaukset tuntuvat ainoastaan kipeään paikkaan.

»Onko todellakin samaa kaikkialla», ajatteli hän ja rupesi kyselemään

ajurilta, kuinka paljon heidän kylässään oli maata, ja kuinka paljon

maata oli ajurilla itsellään, ja miksi hän asui kaupungissa.

--Maata meillä on tesättinä[2] henkeä kohti. Hallussamme on sitä kolmen

hengen varalle,--alkoi ajuri hyvillään selitellä.--Kotonani on isä,

veli, ja toinen veli on sotamiehenä. He pitävät taloutta, mutta eipä

siinä ole paljon pitämistä. Silläpä veli aikoikin lähteä Moskovaan.

--Eikö saa maata vuokralle.

--Mistäpä sitä nykyään ottaisi. Herraset, missä niitä oli, päästivät

käsistään omansa. Nyt on kaikki kauppiaitten hallussa. Ja heiltä ei saa

millään hinnalla, he kun itse viljelevät. Meilläkin osti eräs

ranskalainen maan haltuunsa entiseltä herralta, eikä anna ehdolla

millään.

--Mikäkö ranskalainen? Mikä lie Djufar, ehkä olette sattuneet kuulemaan.

Hän laittaa teaatterissa näyttelijöille peruukkeja, se toimi kannattaa,

ja hän onkin tullut rikkaaksi. Meidän neidiltä hän on ostanut koko

tilan. Nyt hän on ottanut meidät valtaansa. Ja pyörittelee meitä mielin

määrin. Onneksi on hän hyvänluontoinen mies. Mutta vaimo, venäläinen, on

semmoinen koira, ettei enää pahemmasta. Nylkee puhtaaksi kansan.

Surkeata on nähdä. Siinähän jo ollaankin linnalla. Portin eteenkö

ajetaan. Eipä lasketa näänmä.

Ylösnousemus II · 第 15 / 46 题