Kaupunkielämä hämmästytti tällä kertaa Nehljudofia erityisesti ja
uudella tavalla. Hän saapui illalla lyhtyjen ollessa jo sytytettyinä
asemalta omaan asuntoonsa. Kaikissa huoneissa tuntui vielä naftaliinin
haju, Agrafena Petrovna Kornejinsa kanssa olivat molemmat väsyksissä ja
tyytymättöminä, jopa olivat riitaantuneetkin tavaroita korjatessaan,
joiden koko merkitys vaan siinä näytti olevankin, että niitä
ripusteltiin, kuivaeltiin ja pantiin talteen. Nehljudofin huone oli
vapaa, vaan ei ollut järjestetty, ja arkkujen vuoksi oli pääsy sinne
vaikea, niin että Nehljudofin tulo nähtävästi teki häiriötä niiden
asiain menossa, jotka tässä kortteerissa jonkunlaisen kummallisen
luonnonlain voimasta suoritettiin. Kaikki tämä järjettömyys, johon hän
itse oli ollut osallisena, vaikutti nyt Nehljudofiin maalla vallinneen
köyhyyden jälkeen tavattoman vastenmielisesti. Niin että hän päätti heti
seuraavana päivänä muuttaa hotelliin ja jättää tavaroiden järjestämisen
Agrafena Petrovnan haltuun, kunnes sisar saapuisi ja lopullisesti
järjestäisi kaikki kotoiset asiat.
Nehljudof läksi jo aamulla talosta ja valitsi itselleen vankilan
läheisyydessä ensimäisessä hotellissa kaksi hyvin vaatimatonta eikä
aivan puhdasta huonetta, ja käskettyään tuoda sinne talosta ottamansa
tavarat läksi asianajajan luo.
Ulkona oli kylmä. Ukkosten ja sateiden jälkeen olivat tulleet ne kylmät
päivät, jotka ovat tavalliset keväällä. Oli niin kylmä ja tuuli niin
vinhasti, että Nehljudofia palelti ohkaisessa palttoossa, ja hän kulki
yhä nopeammin, lämmintä saadakseen.
Hänen muistissaan oli maalaiset ihmiset, vaimot, lapset, ukot, köyhyys
ja nääntymys, joita hän oli nyt aivan kuin ensi kerran nähnyt; muisteli
erittäinkin tuota hymyilevää vanhuslasta ohkaisine, rimpuilevine
jalkoineen, ja ehdottomastikin hän vertaili näihin sitä mitä nyt näki
kaupungissa. Kulkiessaan liha- ja kalapuotien sekä valmiiden vaatteiden
myymäläin ohi häntä hämmästytti, aivan kun olisi ensi kertaa nähnyt,
noiden lukemattomien puhtaiden ja lihavien puotilaisten kylläisyys,
jommoista maalla ei milloinkaan tavannut. Nähtävästi nämät ihmiset
olivat lujasti vakuutetut siitä, että heidän yrityksensä pettää niitä
ostajia, jotka eivät ymmärtäneet heidän tavaraansa, oli todellista ja
sangen hyödyllistä työtä. Yhtä kylläiset olivat kuskit tavattomine
takapuolineen ja selkänappineen, yhtäläiset olivat ovenvartijat
kultanauhaisine lakkineen, yhtäläiset piiat esiliinoilleen ja
kiharoilleen--ja erittäinkin pika-ajurit ajeltuine niskoineen; ne istua
retkottivat rattaillaan häpeemättömästi ja siveettömästi katsellen
ohikulkevia. Kaikissa näissä ihmisissä hän ehdottomastikin tunsi nyt nuo
samat maalaiset olennot, jotka olivat jätetyt ilman maata ja sen kautta
karkoitetut kaupunkiin. Muutamat näistä ihmisistä olivat ymmärtäneet
käyttää hyväksensä kaupunkilaisia oloja ja muuttuneet samanlaisiksi kuin
herrasväki, sekä olivat asemastaan hyvillään; toiset taas olivat
kaupungissa joutuneet vielä huonompiin oloihin kuin ennen maalla, ja
olivat nyt vieläkin surkuteltavammat. Näin surkuteltavat näyttivät
Nehljudofista olevan ne suutarit, joiden hän huomasi työskentelevän
erään kellarikerroksen ikkunassa; samanlaisia olivat nuo laihat kalpeat
pyykinpesijättäret, jotka tukka epäkunnossa, laihoilla ruskettuneilla
käsillään silittelivät vaatteita avatuissa akkunoissa, mistä tulvi
saippuahöyryä. Samanlaisia olivat myöskin kaksi maalaria esiliinoissa
paljaine jalkoineen, kiireestä kantapäähän maaliin tahrattuina. Hihat
käärittyinä kyynäspäätä ylemmäksi, päivettyneillä, suonikkailla,
heikoilla käsillään he kantoivat maaliämpäriään ja herkeämättä
kinailivat keskenänsä. Heidän kasvoissansa oli piinaantunut ja vihanen
ilme. Samanlaiset kasvot olivat tomuttuneilla mustanaamaisilla
kuorma-ajureilla, jotka tärisivät rattaillansa. Samanlaiset kasvot
olivat vielä ryysyisillä turvottuneilla miehillä ja naisilla lapsinensa,
jotka seisoivat katujen kulmissa almuja anoen. Samanlaisia kasvoja näkyi
vihdoin ravintolain avatuissa ikkunoissa, joiden ohi Nehljudof sattui
kulkemaan. Likaisten, pulloilla ja teeastioilla täytettyjen pöytien
ääressä, joiden välitse liehui valkopukuisia kyypareja, istui meluten ja
hoilotellen likaisia punanaamaisia miehiä tylsistyneine kasvoineen. Yksi
istui ikkunassa ja kulmakarvat ylös nostettuina ja huulet ylöspäin
venytettyinä katseli eteensä ikäänkuin olisi koettanut jotakin muistaa.
»Ja mitä varten ne ovatkin kaikki kokoontuneet tänne?»--ajatteli
Nehljudof hengittäen sisäänsä paitsi kylmän tuulen tuomaa pölyä myöskin
kaikkialle levinneen tuoreen maaliöljyn hajua.
Eräällä kadulla joutui hän kulkemaan rinnan kuormajonon kanssa, missä
kuljetettiin jotakin rautoja, ja pauhu oli epätasaisella kadulla niin
hirmuinen, että hänen teki kipeätä korviin ja päähän. Hän rupesi
kulkemaan nopeammin päästäkseen kuormajonon ohitse, kuin äkkiä raudan
räminän keskeltä kuuli oman nimensä. Hän pysähtyi ja näki jonkun matkaa
edessään sotilashenkilön, jolla oli suippopäiset vahatut viikset ja
kiiltävät hymyilevät kasvot. Istuen pika-ajurin rattailla tämä huitoi
hänelle tervehdykseksi kättä, avaten hymyllään tavattoman valkoisen
hammasrivin.
--Nehljudof? Sinäkö se olet?
Nehljudofin ensimäinen tunne oli tyytyväisyys.
--Aa! Shenbok,--huudahti hän iloisesti, mutta samassa ymmärsi, ettei
oikeastaan ollut mitään syytä iloita.
Se oli sama Shenbok, joka oli silloin käynyt tätien luona. Nehljudof oli
jo kauvan sitten kadottanut hänet näkyvistään, mutta oli kuullut että
tämä oli jättänyt rykmentin ja siirtynyt ratsuväkeen, ja veloistaan
huolimatta yhä pysyi joillakin varoilla rikkaiden ihmisten piireissä.
Hänen tyytyväinen, iloinen katsantonsa puhui samaa.
--Sepä oivallista että sain sinut kiinni. Kaupungissa ei ole ainoatakaan
sielua. Mutta oletpa veikkonen vanhentunut,--puhui hän, nousten
rattailta ja korjaten olkalappujaan. Käynnistäsi vaan saatoin tuntea
sinut. No syömmekö yhdessä päivällistä. Missä teillä täällä saapi
kunnollista ruokaa?
--Enpä taida nyt ehtiä,--vastasi Nehljudof ja ajatteli vaan kuinka
pääsisi toveristaan loukkaamatta tätä.
--Mitä varten sinä olet täällä?--kysyi Nehljudof.
--Asioita, veikkoseni. Holhous-asioita. Minähän olen holhooja. Hoidan
Samanofin asioita. Tiedäthän sen pohatan. Hän on varaton, mutta maata on
54 tuhatta tesättinää,--sanoi Shenbok jonkunlaisella erityisellä
ylpeydellä, aivan kun olisi itse luonut kaiken tuon maan.--Asiat olivat
aivan hunningolla. Maa oli kaikki talonpoikien hallussa. Nämät eivät
maksaneet mitään ja rästejä oli yli 80 tuhatta. Minä muutin yhdessä
vuodessa kaikki, ja nostin tulot 70 prosentilla. Ha?--kysyi hän ylpeänä.
Nehljudof muisti nyt kuulleensa, että tämä Shenbok juuri sen vuoksi että
oli tuhlannut kaiken omaisuutensa ja tehnyt suuria velkoja oli jonkun
erityisen suosituksen kautta määrätty erään vanhan tuhlailevan
pohatan omaisuuden hoitajaksi ja nyt nähtävästi eli tästä
holhojatoimestaan.
»Millä ihmeellä pääsisin hänestä loukkaamatta häntä?»--ajatteli
Nehljudof katsellen noita kiiltäviä, vereviä kasvoja ja vahattuja
viiksiä ja kuunnellen hänen hyväntahtoista toverillista löpinäänsä
hyvistä ruokapaikoista ja kerskaamisiaan holhooja-asiain
järjestämisestä.
--No, missä siis syömme?
--Eihän minulla ole aikaa,--sanoi Nehljudof katsoen kelloonsa.
--No sitten tehdään näin. Illalla on kilpa-ajot. Tulethan sinne?
--En, en tule.
--Tule pois. Omia hevosia minulla ei enää ole. Mutta minä pidän
Grishinin hevosien päälle. Muistathan? Hänellä on erinomainen talli.
Tulet siis, ja sitten syömme illallista.
--En jouda illallisellekaan, sanoi Nehljudof hymyillen.
--No mitäs tämä nyt on? Minne nyt lähdet? Tahdotko,--pääset minun
rattaissani.
--Minä olen menossa asianajajan luo. Se asuu heti tässä nurkan
takana,--sanoi Nehljudof.
--Niin, sehän on totta, sinullahan on jotain asioita vankilassa? Olet
tainnut tulla vankilan asianajajaksi? Niin kerrottiin Kortshagineilla,
--puhui Shenbok nauraen. He ovat jo lähteneet. Miten on asia? Kerro nyt!
--Niin, niin, tottahan se on kaikki,--vastasi Nehljudof,--mitäpä tässä
nyt kadulla rupeisin kertomaan.
--No niin, niin, sinähän olet aina ollut eriskummallinen. No, tuletko
sinä siis kilpa-ajoihin.
--En, en voi eikä haluta. Elä sinä nyt vaan suutu.
--Vielä mitä, suuttuisin! Missä sinä nyt palvelet?--kysyi hän ja hänen
kasvonsa menivät yhtäkkiä totisiksi, silmät pysähtyivät, kulmakarvat
kohosivat ylös. Hän tahtoi nähtävästi muistaa jotakin. Ja Nehljudof
huomasi hänessä aivan samanlaisen tylsän ilmeen, kuin tuolla ravintolan
ikkunassa istujalla, jolla oli kulmakarvat kohotettuina ja huulet
töröttivät ulospäin.
--Mikä hirveä kylmyys! Hä?
--Niin on!
--Onko ostokset rattaillasi,--kysyi Shenbok ajurilta.
--No hyvästi nyt sitten, olipa sangen hauska että tapasin sinut,--sanoi
hän, ja puristettuaan lujasti Nehljudofin kättä hypähti ylös rattaille
liikutellen kiiltävien kasvojensa edessä hyvästiksi leveätä kättänsä
uusine valkoisine säämiskähansikkaineen, ja tottuneesti hymyillen
harvinaisen valkoisella hammasrivillään.
»Olenko siis todellakin ollut tuommoinen?»--ajatteli Nehljudof
mennessään asianajajan luo.--»Vaikka en olisikaan ollut ihan sellainen,
niin ainakin tahdoin olla sellainen ja luulin sellaisena eläväni koko
ikäni.»