IX.

Vasta aamupuoleen sai Nehljudof unta ja heräsi senvuoksi seuraavana

päivänä myöhään.

Puolipäivän aikaan tuli seitsemän pehtorin kutsumaa valittua talonpoikaa

hedelmäpuutarhaan omenapuiden alle, minne pehtori oli laitattanut maahan

pistettyjen tolppien varaan pöydän ja penkkejä. Jotenkin kauvan kesti

ennenkuin talonpojat saatiin panemaan lakit päähänsä ja istumaan

penkeille.

Erittäinkin itsepintaisesti piteli entinen sotamies edessään

lakkirähjäänsä niinkuin niitä pidetään »hautajaisasentoon»

komennettaissa. Hänellä oli tällä kertaa puhtaat sukkarievut ja virsut

jalassa.

Vihdoin yksi heistä, leveäharteinen, arvokkaan näköinen talonpoika,

jolla oli puoliharmaa parta, samallaisissa suortuvissa kuin Mikael

Angelon Moseksella, ja tuuheita, harmaita kiharoita päivettyneen ja

paljastuneen ruskean otsan ympärillä, pani päähänsä suuren lakkinsa ja

kääräisten ympärilleen uuden, kotokutoisen kauhtanansa, pujottautui

penkille istumaan. Silloin muut heti seurasivat esimerkkiä. Kun kaikki

olivat sijoittuneet, istui Nehljudof heitä vastapäätä ja nojautuen

pöytään paperin yli, jossa hänellä oli kirjoitettuna suunnitelmansa

konsepti, alkoi sitä lukea ja selitellä.

Joko siksi, että talonpoikia oli vähemmän, taikka siksi, ettei hän

ajatellut itseänsä, vaan asiaa, ei Nehljudof tällä kertaa ollut

ollenkaan hämillään. Ehdottomastikin hän kääntyi etupäässä

leveäharteisen valkeapartaisen vanhuksen puoleen odottaen tältä joko

hyväksymistä tahi vastaväitteitä. Mutta hän oli erehtynyt

käsityksessään. Kauniin näkönen vanhus, vaikka vuoroin nyykäyttelikin

hyväksyvästi patriarkkaalista päätänsä vuoroin pudisteli sitä

silmäkulmiansa rypistäen, kun muut panivat vastaan, ymmärsi nähtävästi

suurella vaivalla sitä, mitä Nehljudof puhui, ja korkeintaan vaan

silloin, kuin muut talonpojat toistivat saman asian omalla kielellänsä.

Paljoa paremmin käsitti Nehljudofin puhetta patriarkkaalisen vanhuksen

vieressä istuva pieni, toiselta silmältään kiero, melkein parraton

äijänen, jolla oli yllään neliniitinen liivimekko ja vanhat lämpsällään

olevat saappaat jalassa;--se oli muurari, kuten Nehljudof sittemmin sai

tietää. Tämä ihminen liikutteli nopeasti kulmakarvojansa, ponnistellen

voimiansa ymmärtääkseen, ja heti toisti omalla tavallaan sen, mitä

Nehljudof puhui. Yhtä nopeasti käsitti lyhyenläntä, tanakka ukko

vaaleine partoineen, kiiltävine ja viisaine silmineen, joka odotti

jokaista tilaisuutta pistääkseen pilkallisia ja ivallisia huomautuksiaan

Nehljudofin sanojen väliin ja nähtävästi kerskaili tästä. Entinen

sotamies olisi myöskin näyttänyt voivan ymmärtää asiaa, ellei olisi

ollut sotilaallisuuden tylsyttämä eikä olisi aina eksynyt järjettömiin,

sotilaallisiin puhetapoihin. Kaikkein totisimmalta kannalta otti asian

jylhällä bassolla puhuva pitkänokkainen, pikkupartainen, iso mies, jolla

oli yllään puhtaat kotitekoiset vaatteet ja uudet virsut jaloissa. Tämä

mies ymmärsi kaikki ja puhui vaan silloin kuin oli tarpeellista. Kaksi

muuta äijää, se sama eilinen hampaaton, joka oli kyläkokouksessa pannut

ehdottomasti vastaan Nehljudofin ehdotuksia, toinen pitkäkasvuinen,

vaaleaverinen, ontuva, hyväntahtoisen näköinen äijä tallukoissa, jalat

tiivisti käärittyinä valkoisiin riepuihin,--olivat molemmat melkein koko

ajan vaiti, vaikka kuuntelivat kyllä tarkasti.

Nehljudof esitti ensiksi mielipiteensä maanomistuksesta.

--Maata ei minun mielestäni,--sanoi hän,--saa myydä eikä ostaa,

sentähden, että jos sitä saa myydä, niin ne joilla on rahoja, ostavat

kaiken maan haltuunsa, ja rupeavat silloin vaatimaan mitä hyvänsä

niiltä, joilla ei ole maata: viljelemisoikeudesta tulevat ottamaan

rahoja.

--Se on tosi,--sanoi pitkänokkainen matalalla bassoäänellään.

--Aivan niin,--sanoi entinen sotamies.

--Akka raapii vähän heiniä lehmällensä, niin jo pistävät kiinni ja

vievät linnaan,--sanoi vaatimaton, hyväntahtoinen ukko.

--Maita olisi viiden virstan päähän, mutta vuokralle annosta ei ole

kysymystäkään, ovat nostaneet hinnan niin ettei siihen mikään

pysty,--lisäsi hampaaton, kiukkuinen äijä.

--Punovat--meistä nuoria, vielä pahemmin kuin orjuuden aikana,--vahvisti

hän vielä.

--Minä ajattelen samoin kuin tekin,--sanoi Nehljudof,--ja pidän

maanomistamista syntinä. Ja sentähden tahdon antaa maan pois.

--Kyllähän se on hyvä asia,--sanoi vanhus Mooseksen suortuvineen,

nähtävästi käsittäen että Nehljudof tahtoi antaa maan arennille.

--Sitä varten olen tänne tullutkin, en tahdo enää omistaa maata, mutta

nyt pitäisi vaan ymmärtää kuinka päästä siitä.

--Anna pois talonpojille ja sillä hyvä,--sanoi hampaaton, vihanen äijä.

Nehljudof ensin hämmentyi, tuntien näissä sanoissa epäilystä hänen

aikeensa vilpittömyyteen. Mutta heti hän kuitenkin ojentautui ja käytti

tätä huomautusta sanoakseen mitä oli sanottavaa.

--Mielelläni antaisinkin,--sanoi hän,--mutta kelle ja millä tavalla?

Kelle talonpojille? Miksi juuri teidän kunnallenne, eikä Deminskin? (se

oli maan puolesta huono-osainen naapurikylä).

Kaikki olivat vaiti. Ainoastaan entinen sotamies sanoa tokasi: »Aivan

niin».

--Niinpä siis,--sanoi Nehljudof:--sanokaa minulle miten tekisitte, jos

teidän olisi jakaminen maa talonpojille?

--Mitenkö tekisimme? Jakaisimme koko maan henkiä myöten--tasan

kaikille,--sanoi muurari, nopeasti nostaen ja laskien kulmakarvojansa.

--Kuinkas muuten? Tietysti henkiä myöten, vahvisti hyväsydäminen ontuva

äijä valkoisissa jalkarievuissa.

Kaikki yhtyivät tähän lauseeseen, pitäen sitä riittävänä selityksenä.

--Miten niin henkiä myöten?--kysyi Nehljudof. Pitäisikö antaa

talollisillekin, joilla jo on yksityistä maata?

--Ei suinkaan,--pisti siihen entinen sotamies koettaen ilmaista

kasvoillaan iloista reippautta. Mutta se järkevä, pitkä talonpoika ei

suostunut hänen kanssaan.

--Niin juuri, jakaa kaikille tasan,--vastasi hän jylhällä äänellään,

hiukan mietittyään.

--Se ei käy päinsä,--sanoi Nehljudof, ollen jo edeltäpäin valmis tähän

vastaväitteeseen,--Jos jakaa kaikille tasan, niin kaikki ne, jotka eivät

tee itse työtä,--jotka eivät kynnä, ottavat ja myyvät omat osuutensa

rikkaille. Ja taas kerääntyy maa rikkaiden käsiin. Niille taas, jotka

pitävät osuutensa, lisääntyy väkeä, mutta maa on sillä välin jo viety

kaikki. Ja niin ottavat rikkaat taas valtaansa ne, joille maa on

tarpeen.

--Aivan niin,--kiiruhti sotamies myöntämään.

--Pitää kieltää myymästä maata, ja vaan joka itse kyntää,--sanoi muurari

vihasesti keskeyttäen sotamiehen.

Siihen vastasi Nehljudof että on mahdoton pitää silmällä, kyntääkö joku

itselleen, vai toiselle.

Silloin pitkäkasvuinen, järkevä talonpoika teki semmoisen ehdotuksen,

että kaikki muokkaisivat maan yhdessä sakissa. Ja kuka tekee työtä,

sille jaettaisiin maata. Kuka ei tee--se jäisi ilman,--sanoi hän

ratkaisevalla bassollaan.

Tähän kommunistiseen tuumaan oli Nehljudofilla niinikään vastaväitteet

valmiina, ja hän vastasi, että sitä varten pitäisi jokaisella olla

kyntöaurat, ja jokaisella yhtäläiset hevoset, jottei toinen jäisi

jälkeen toisesta, taikka että kaikki--hevoset, aurat, puimakoneet ja

koko talous--olisi yhteinen, mutta semmoinen järjestys kävisi päinsä

vaan jos kaikki ihmiset olisivat yksimieliset.

--Meikäläisiä ei saisi ikinä sovinnossa elämään,--sanoi kiukkuinen äijä.

--Heti syntyisi tappelu,--sanoi valkopartainen ja naurusilmäinen äijä.

--Sitten vielä: kuinka olisi maa jaettava laatuunsa nähden,--sanoi

Nehljudof, miksi toiset saisivat mustaa multaa, toiset taas savea ja

hiekkaa.

--Pitäisi jakaa osuuksina kaikille yhden verran,--sanoi muurari.

Tähän Nehljudof vastasi, että kysymys ei ollut maanjaosta jossakin

yhdessä kunnassa, vaan yleensä eri lääneissä. Jos nyt annettaisiin maa

ilmaiseksi talonpojille, niin mistä syystä toiset ottaisivat haltuunsa

hyvän ja toiset huonon maan. Kaikkihan tahtoisivat hyvälle maalle.

--Aivan niin,--vastasi sotamies.

Muut olivat vaiti.

--Niin että asia ei ole niinkään helppo ratkaista,--sanoi Nehljudof.--Ja

sitä asiata emme me yksin, vaan monet ihmiset ajattelevat. Niinpä on

eräs amerikalainen George ajatellut asiaa tällä lailla. Ja minä olen

hänen kanssaan yhtä mieltä.

--Sinähän olet isäntä, sinä siis annakin,--mitäs siinä muuta. Sinun on

valta,--sanoi vihanen äijä.

Keskeytys saattoi Nehljudof in hämilleen, mutta iloksensa hän huomasi,

ettei hän ollut yksin tyytymätön tähän keskeytykseen.

--Maltahan nyt, Simo setä, anna hänen kertoa,--sanoi vakuuttavalla

bassollaan järkevä talonpoika.

Tämä rohkasi Nehljudofin mielen, ja hän alkoi selitellä ukoille Henry

Georgen aatetta ainoasta yhtenäisestä verosta.--Maa ei ole

kenenkään,--Jumalan,--alkoi hän.

--Niin on. Juuri niin,--kuului useita ääniä.

--Kaikki maa on yhteinen. Kaikilla on siis yhtäläinen oikeus siihen.

Mutta maa voi olla parempaa ja huonompaa. Ja jokainen haluaisi tietysti

saada haltuunsa parempaa. Kuinka nyt saisi sen oikein jaetuksi? Tietysti

niin, että jonka haltuun tulee parempi maa, hän suorittaa niille, joiden

hallussa ei ole maata, sen verran kuin hänen maansa maksaa,--vastasi

Nehljudof kuin itsellensä.--Mutta koska on vaikea määrätä kenen on

kellekin maksaminen, ja koska rahoja täytyy koota kunnallisia tarpeita

varten, niin maan haltijan onkin paras maksaa suoraan kunnalle sen,

minkä hänen maansa maksaa. Näin tulee kaikille tasan. Joka siis haluaa

haltuunsa maata, maksakoon hyvästä maasta enemmän ja huonommasta

vähemmän. Joka ei halua maata olkoon maksamatta mitään; ja kunnalliset

verot suorittaa puolestasi se, joka hallitsee maata.

--Oikein puhuttu,--sanoi muurari liikutellen kulmakarvojansa.--Kellä on

parempaa maata, se maksakoon enemmän.

--Olipa sillä Sorsalla päätä,--sanoi suortuvaparta.

--Kumpa maksu vaan olisi voimia myöten,--sanoi bassoäänellään

pitkäkasvuinen, nähtävästi jo arvaten mihin päin asia kallistuu.

--Maksun täytyy olla sellainen, ettei se ole liian kallis eikä liian

huokea... Kun on liian kallis, niin jääpi rästejä ja syntyy vaillinkeja,

mutta liian halpaa maata taas kaikki alkavat ostella toisiltaan ia maa

tulee kauppakaluksi. Näinpä minä nyt aijoinkin järjestää asiat täällä.

--Se on oikein, ihan paikallaan. Kyllähän siihen voidaan

suostua,--puhuivat miehet aivan ymmärtäen asian ja hyväksyen

Nehljudofia.

--No, jo oli päätä!--toisti leveä vanhus suortuvinensa.

--Entäpä jos minäkin haluaisin ottaa maata haltuuni,--sanoi hymyillen

pehtori.

--No jos sattuu jäämään vapaa palsta, niin ottakaa vaan

muokataksenne,--sanoi Nehljudof.

--Mitäpä sinä maalla? Olet sinä ilmankin kylläinen,--sanoi vanhus

hymyilevin silmin.

Tähän päättyi neuvottelu.

Nehljudof toisti uudelleen ehdotuksensa, vaan ei vaatinut vastausta

heti, ja kehoitti keskustelemaan asiasta kunnan kanssa ja sitten vasta

tulla antamaan hänelle vastausta.

Miehet lupasivat niin tehdä, jättivät hyvästit ja läksivät

kiihoittuneessa mielentilassa. Kauan aikaa kuului tieltä heidän yhä

etenevä puhelunsa. Ja myöhään iltaan asti kuului vielä heidän ääniänsä

jokea pitkin kylästä päin.

Seuraavana päivänä miehet eivät olleet työssä, vaan keskustelivat herran

ehdotuksesta. Kunta hajaantui kahteen puolueeseen; toiset pitivät herran

ehdotusta, edullisena ja vaarattomana,--toiset epäilivät siinä

salajuonta, jonka laatua he eivät voineet ymmärtää ja jota he sen vuoksi

erityisesti pelkäsivät. Kolmantena päivänä kaikki kuitenkin suostuivat

tehtyihin ehtoihin ja tulivat Nehljudofin luo ilmoittamaan koko kunnan

päätöksen. Tähän suostumukseen oli vaikuttanut erään akan arvelu, johon

ukot olivat myöntyneet ja joka kerrassaan poisti kaikki petoksen

epäilykset,--että nimittäin herra oli alkanut ajatella omaa autuuttansa

ja menetteli näin sielunsa pelastamiseksi. Tätä arvelua vahvistivat ne

suuret raha-almut, joita Nehljudof oli jaellut Panovossa oleskellessaan.

Raha-almuihin oli herran saanut se seikka, että hän oli täällä ensi

kerran nähnyt sen köyhyyden ja sen elämänkovuuden, joka oli tullut

talonpoikien osaksi, ja liikutettuna tästä köyhyydestä, vaikka tiesikin

menettelevänsä järjettömästi, ei voinut olla antamatta pois rahoja,

joita hänelle oli nyt runsaasti kerääntynyt Kusminskissa jo viime vuonna

myydystä metsästä ja lisäksi myydystä irtaimistosta.

Heti kun saatiin tietää, että herra jakelee rahaa pyytäville, alkoi joka

taholta tulvata hänen ympärilleen kansaa, erittäinkin akkoja, almuja

anomaan. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt miten olla heidän kanssaan, miten

päättää kelle ja kuinka paljon oli annettava. Hänestä tuntui, ettei

saanut olla pyytäville ja nähtävästi köyhille ihmisille antamatta

rahoja, joita hänellä oli paljon. Mutta antaa umpimähkään niille, jotka

pyysivät, oli järjetöntä. Ainoa keino tästä tukalasta tilasta

pääsemiseksi oli matkustaa pois. Näin hän päättikin kiiremmän kautta

tehdä.

Ollessaan viimeistä päivää Panovossa meni Nehljudof päärakennukseen ja

alkoi katsella sinne jääneitä tavaroita. Tarkastellessaan tätien vanhaa

mahonkista, pronssirenkaisilla leijonanpäillä koristettua kupupiironkia,

löysi hän sen alimmasta laatikosta paljon kirjeitä ja näiden joukossa

valokuvan, joka esitti yhdessä ryhmässä Sofia Ivanovnaa, Katariina

Ivanovnaa häntä itseään ylioppilaana ja Katjushaa,--puhtaana tuoreena,

kauniina ja elämänhaluisena. Kaikista talossa olleista esineistä

Nehljudof otti ainoastaan kirjeet ja tämän kuvan. Kaiken muun hän jätti

myllärille, joka hymyilevän pehtorin esityksestä ja kymmenennestä osasta

hintaa osti talon muutettavaksi paikaltaan ja Panovon kaikki huonekalut.

Muistellessaan nyt sitä säälintuntoa, jota hän oli Kusminskissa kokenut

omaisuuden kadottamisesta, ihmetteli Nehljudof kuinka hän oli näin

voinut tuntea. Nyt hän sen sijaan tunsi pysyvää vapautumisen ja

uudistumisen iloa, jommoista tuntee matkaaja, kun uudet maat hänelle

avautuvat.