VIII.

Palattuaan kotiin löysi Nehljudof hänen yösijakseen valmistetussa

konttorihuoneessa korkean vuoteen, jossa oli höyhenpolstarit, kaksi

tyynyä ja bordoonpunanen, kahdenmaattavaan sänkyyn aijottu, silkkinen,

tiheillä korutikkauksilla varustettu, taipumaton peite,--nähtävästi

pehtorin vaimon myötäjäisiä. Pehtori tarjosi Nehljudofille päivällisen

jäännökset, mutta saatuaan kieltävän vastauksen ja pyydettyään anteeksi

huonot varustukset, poistui ja jätti Nehljudofin yksikseen.

Talonpoikain kieltäytyminen ei lainkaan masentanut Nehljudofia.

Päinvastoin, vaikka siellä Kusminskissa hänen ehdotuksensa oli

hyväksytty ja koko ajan kuulunut kiitoslauseita, jota vastoin täällä oli

osoitettu epäluottamusta jopa vihamielisyyttäkin, hän kuitenkin tunsi

itsensä rauhalliseksi ja iloiseksi. Konttorissa oli tukahduttavaa ja

likaista. Nehljudof meni pihalle ja aikoi lähteä puutarhaan, mutta

muisti tuon yön, piikakamarin ikkunan, takimmaisen verannan,--ja hänestä

oli epämiellyttävää kävellä paikoilla, joita rikokselliset muistot

tahrasivat. Hän istui etehisen portaille hengittäen sisäänsä nuoren

koivunlehden voimakasta tuoksua, josta täyttyi lämmin ilma. Hän katseli

pimenevää puutarhaa ja kuunteli pauhua myllyltä, satakieliä ja jotain

muuta lintua, joka yksitoikkoisesti piiperteli aivan verannan vieressä.

Pehtorin ikkunassa sammutettiin valkea; idässä, liiterin takaa, alkoi

taivas helakoitua nousevan kuun edellä; elovalkeat alkoivat leimahdella

ja valaista umpeenkasvanutta, kukoistavaa puutarhaa ja hajoavaa taloa;

kaukana jyrähti ukkonen ja kolmannes taivasta peittyi mustaan pilveen.

Satakielet ja lintunen vaikenivat. Veden pauhun keskeltä kuului hanhien

kaakatus, ja sitten kuului kylästä ja pehtorin pihalta varhaisten

kukkojen laulu, kuten ne tavallisesti ennen aikaansa kiekuvat kuumina

ukkosöinä... On sananlasku, että kun kukko varhain kiekuu, niin tulee

hauska yö. Tämä yö oli Nehljudofille enemmän kuin hauska. Se oli hänelle

iloinen, onnellinen yö. Mielikuvitus loi hänen eteensä uudestaan sen

onnellisen kesän muistot, jonka hän oli viattomana nuorukaisena täällä

viettänyt, ja hän muisti nyt itsensä semmoisena kuin hän oli sekä

silloin että yleensä kaikkina elämänsä parhaimpina hetkinä. Hän muisti,

vieläpä tunsi itsensä siksi samaksi, jona hän oli ollut, kun hän

14-vuotiaana poikana oli rukoillut, että Jumala ilmoittaisi hänelle

totuuden, kun hän oli itkenyt äitinsä polvella erotessaan hänestä ja

luvannut hänelle pysyä aina hyvänä eikä koskaan katkeroittaa hänen

mieltänsä, tunsi itsensä siksi, mikä oli ollut silloin, kuin he

Nikolenka Irtenjefin kanssa tekivät päätöksen, että tulisivat aina

tukemaan toisiansa hyvässä ja koettamaan saattaa kaikkia ihmisiä

onnellisiksi.

Hän muisti nyt, kuinka hän Kusminskissa oli joutunut kiusaukseen ja

ruvennut säälimään rakennusta, metsää, taloutta ja maata, ja kysyi

itseltään: sääliikö hän nytkin? Ja häntä kummastutti että hän oli edes

voinut sääliä. Hän muisti kaikki mitä oli nähnyt: sen vaimon lapsinensa,

jonka mies istuu vankilassa hänen, Nehljudofin, metsän haaskauksesta,

muisti kauhistuttavan Martjonan, joka oli arvellut tai ainakin sanonut

että heikäläisten naisten täytyy suostua herrojen rakastetuiksi;

muisti tämän suhteet lapsiin, tavan millä lapsia kuljetettiin

kasvatuslaitokseen, ja tuon onnettoman, hymyilevän, puuttuvasta ruuasta

nääntyvän lapsen vanhuksen-kasvoineen ja ryysymyssyineen; muisti tuon

raskauden tilassa olevan heikon naisen, jota olisi pakotettu työhön

hänen, Nehljudofin hyväksi, siitä syystä että tämä työstä rasittunut

nainen ei katsonut lehmäänsä, jolla ei ollut mitä syödä; ja siinä

samassa muisti myös vankilan, paljaiksi ajetut päät, kopit, innoittavan

hajun, kalisevat raudat, ja kaiken tämän rinnalla oman ja yleensä

pääkaupunkilaisen herraselämän järjettömän ylellisyyden. Kaikki oli nyt

ihan selvää ja epäilemätöntä.

Valoisa, melkein täysinäinen kuu nousi liiterin takaa ja pihan yli

paneutuivat mustat varjot, ja rauta helkkyi hajoavan talon katolla.

Ja tahtomatta ikäänkuin päästää ohitsensa tätä valoa vaiennut satakieli

alkoi puutarhassa jälleen viserryksensä.

Nehljudof muisti kuinka hän Kusminskissa oli alkanut miettiä elämäänsä,

ratkaista kysymyksiä siitä, mitä ja kuinka hän tulisi tekemään, ja

muisti kuinka hän oli sekaantunut näissä kysymyksissä voimatta niitä

ratkaista, kun jokaisessa kysymyksessä oli ollut niin monta eri

näkökantaa. Nyt hän teki itselleen samat kysymykset uudestaan, ja

kummasteli kuinka yksinkertaista kaikki oli. Ja yksinkertaista se oli

sentähden, ettei hän ajatellut miten hänen tulisi käymään, tämä kysymys

ei edes kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan nyt hän ajatteli ainoastaan

sitä, mitä hänen nyt oli tekeminen. Ja ihmeeksensä hän huomasi, ettei

hän mitenkään voinut ratkaista kysymystä, mitä oli tehtävä hänen itsensä

hyväksi, jota vastoin hän epäilemättömästi tiesi, mitä oli tehtävä muita

varten. Hän tiesi nyt varmaan, että maa oli luovutettava talonpojille,

sentähden että oli paha sitä pidättää. Tiesi epäilemättömästi, että piti

oppia tuntemaan, päästä perille, selvittää itselleen, ymmärtää kaikki nuo

tuomioistuimia ja rangaistuksia koskevat asiat, joissa hän tunsi

näkevänsä jotain semmoista mitä muut eivät nähneet. Mitä tästä kaikesta

seuraisi, sitä hän ei tiennyt, hän tiesi ainoastaan epäilemättömästi,

että sekä edellistä, jälkimäistä että viimeistä hänen oli välttämättä

tekeminen. Ja tämä luja vakaumus tuotti hänelle iloa.

Musta pilvi peitti nyt koko taivaan, ja elovalkeain sijaan näkyi jo

salamoita, jotka valaisivat koko pihan ja kokoonlyhmistyvää taloa

hajoavine verantoineen, ja jyrähdykset kuuluivat jo pään päältä. Kaikki

linnut olivat vaienneet, mutta sen sijaan liikahtivat lehdet ja tuuli

lehahti verannalle asti, missä Nehljudof istui, ja liehutteli hänen

tukkaansa. Ripahti pisara, ripahti toinen, ja jo rämisi rumpuna

peltikatto, kirkkaasti leimahteli koko ilma; samassa kaikki hiljeni,

eikä ehtinyt Nehljudof lukea kolmeen, kuin ihan pään päällä jyskähti

kauhea jymähdys, ja lähti kiiriskelemään pitkin taivasta.

Nehljudof meni sisälle taloon.

»Niin, niin»,--ajatteli hän,--»työ, joka meidän elämällämme tulee

suoritetuksi, koko työ, sen koko ajatus on minulle käsittämätön, enkä

minä sitä voi tajuta: mitä varten olivat tädit, mitä varten Nikolenka

Intenjef kuoli, mutta minä jäin elämään? Mitä varten oli Katjusha? Ja

mitä varten minun hulluuteni? Mitä varten tuo sota? Ja mitä varten sitä

seuraava järjetön elämäni? Kaiken tämän ymmärtäminen, Isännän kaikkien

aiheitten tietäminen ei ole minun vallassani. Mutta tehdä Hänen

tahtoansa, joka on kirjoitettu minun omaantuntooni--se on minun

vallassani, ja sen minä tiedän epäilemättömästi. Ja kun niin teen, olen

ehdottomasti rauhallinen.»

Sade tuli alas virtana ja vuoti loristen katoilta ammeeseen, salamat

valaisivat pihaa ja taloa nyt harvemmin. Nehljudof palasi takasin

makuuhuoneeseen, riisuutui ja laskeutui vuoteelle, ei aivan pelkäämättä

lutikoita, joiden olemassa oloa saattoi päättää rikkirevityistä,

likasista seinäpapereista.

»Niin, tuntea itseänsä ei isännäksi, vaan palvelijaksi», ajatteli hän,

ja iloitsi tästä ajatuksesta.

Hänen aavistuksensa menivät toteen. Tuskin oli hän sammuttanut kynttilän

kuin elävät alkoivat häntä joka taholta syödä.

»Jos luopuu maasta, lähtee Siperiaan,--niin kirput, lutikat,

siivottomuus.--Entäs sitten; jos se on kannettava, niin sen

kannan.»--Mutta huolimatta tästä aikeesta hän ei voinut kantaa, vaan

istui avatun ikkunan ääreen ihailemaan häipyvää pilveä ja jälleen

esiintynyttä kuuta.