VI.

Vielä kerran satutettuaan päänsä tuvan ja eteisen ovenkamanaan tuli

Nehljudof ulos kujalle. Lapset: valkonen miettiväinen, ja ruusunpunanen

odottelivat häntä. Heihin oli yhtynyt vielä joitakuita muita. Odottavien

joukossa oli lisäksi muutamia naisia sylilapsien kanssa ja myöskin se

laiha nainen, jonka sylissä oli tuo veretön lapsukainen ryysyistä

sommiteltu myssy päässä. Tämä lapsukainen hymyili kummallisesti

vanhuksen kasvoillansa ja yhä liikutteli jännittyneesti vääristyneitä,

suuria sormiansa.

Nehljudof tiesi, että tämä oli kärsimyksen hymyilyä. Hän kysyi kuka

nainen oli.

--Se on sama Anisja, josta sinulle haastoin,--sanoi vanhempi poika.

Nehljudof kääntyi Anisjan puoleen.

--Kuinka sinä elelet?--kysyi hän.--Millä elätät itseäsi?

--Milläkö elän? Kerjuulla--, sanoi Anisja ja rupesi itkemään.

Mutta vanhuksen näköinen lapsi suli kokonaan hymyilyyn vääristellen

pikku jalkojansa, hienoja kuin onkimadot.

Nehljudof otti esille lompakkonsa ja antoi vaimolle kymmenen ruplaa.

Tuskin oli hän päässyt pari askelta eteenpäin, kun hänet saavutti toinen

nainen lapsen kanssa, sitten joku akka, sitten taas vaimo. Kaikki

puhuivat köyhyydestänsä ja pyysivät apua. Nehljudof jakoi pois ne 60

ruplaa pieniä paperirahoja, jotka olivat hänen lompakossaan, ja palasi

masentuneena ja alakuloisena kotiin, s.o. pehtorin sivurakennukseen.

Pehtori vastaanotti Nehljudofin hymyillen, ja ilmoitti että talonpojat

kokoontuvat illalla. Nehljudof kiitti häntä, ja menemättä huoneisiin

läksi puutarhaan kävelemään pitkin ruohoa kasvavia teitä, jotka olivat

täynnänsä omenakukkien valkoisia lehtiä. Ja hänen ajatuksensa pyörivät

yhä siinä, mitä hän oli nähnyt.

Ensin oli sivurakennuksen luona hiljaista, mutta sitten sieltä alkoi

kuulua kaksi toinen toistaan kovemmin puhuvaa vihaista naisääntä, joiden

väliin vaan silloin tällöin sekaantui hymyilevän pehtorin levollinen

ääni. Nehljudof kuulosteli.

--Voimia ei riitä, ja sinä veisit ristinkin rinnalta!--puhui kiukustunut

akan ääni.

--Vastahan se juuri oli sinne päässyt,--puhui toinen samallainen

ääni.--Anna vaan takasin. Kiusaat lehmiä ja lapset jäävät ilman maitoa.

--Maksa rahalla tai työllä, vastasi levollinen pehtorin ääni.

Nehljudof tuli ulos puutarhasta ja lähestyi kuistia, jossa seisoi kaksi

ryysyistä ämmää, toinen nähtävästi viimeisillään raskauden tilassa.

Kuistin astuimilla seisoi kädet purjevaatepalttoon taskuissa pehtori.

Nähtyään herran vaikenivat akat ja alkoivat oikaista huivejansa, mutta

pehtori veti kädet pois taskuista ja alkoi hymyillä.

Asia oli semmoinen, että talonpojat, kuten pehtori kertoi, olivat

tahallaan laskeneet vasikoitaan ja jopa lehmiäänkin kartanon niitylle.

Ja nyt oli kaksi lehmää näiden akkain karjasta saatu niityltä kiinni ja

otettu takavarikkoon. Pehtori vaati akoilta 30 kopekkaa lehmää kohti,

tai kaksi työpäivää. Mutta vaimot väittivät ensiksikin, että heidän

lehmänsä olivat vasta juuri tulleet niitylle, toiseksi, ettei heillä

ollut rahoja, ja kolmanneksi he vaativat, että päivätyön luvasta lehmät

olisivat heti päästettävät takasin, koska ne olivat aamusta alkain

seisoneet tarhassa syöttämättä ja surkeasti ammuivat.

--Olen pyytämällä pyytänyt,--puhui hymyilevä pehtori, katsahtaen

Nehljudofiin ikäänkuin olisi vaatinut häntä todistajaksi,--että jos

päästätte ulos suurukselle, niin paimentakoon jokainen omia

elukoitansa.

--Hyppäsin vaan lapsukaista katsomaan, silloin ne jo olivat ojan yli.

--Älä siis hyppele, kun kerran olet ottanut paimentaaksesi.

--Kukas pienokaisen ruokkisi? Et suinkaan sinä sille maitosarvea suuhun

pistä?

--Kunpa olisi edes niityn haaskannut, ei olisi nyt maha tyhjänä, mutta

se ei kuin käväisi,--puhui toinen.

--Ovat syöttäneet puhtaaksi kaikki niityt,--puhui pehtori Nehljudofin

puoleen kääntyen.--Jollei heitä kiristä, ei saa mitään heinää.

--Äläpäs puhu perättömiä,--huusi raskauden tilassa oleva.--Minun

lehmäni eivät ole koskaan ennen joutuneet kiinni.

--Mutta tulitpa sittenkin kiinni,--anna raha tai mene työhön.

--Kyllä tulen työhön, kunhan ensin päästät lehmän, nälkäänhän se

kuolee,--huusi akka kiukkuisesti.--Muutenhan ei ole päivin eikä öin

lepoa. Anoppi on sairaana. Mies juovuksissa. Yksin pitäisi ennättää joka

paikkaan, mutta voimat puuttuu. Hiisi vieköön sinun päivätyösi.

Nehljudof pyysi pehtoria laskemaan lehmät, ja meni itse puutarhaan

miettiäkseen mietittävänsä päähän asti, mutta mietittävää ei nyt enää

ollut mitään.

Kaikki oli hänellä nyt niin selvänä, ettei hän voinut kyllin ihmetellä

kuinka ihmiset saattoivat olla näkemättä ja kuinka hän itsekin oli ollut

kauvan aikaa näkemättä sitä, mikä oli päivänselvää. Kansa oli

häviämäisillään, oli tottunut tähän omaan häviämistilaansa, sen

keskuudessa oli päässyt valtaan häviämiselle ominaiset ilmiöt: lasten

kuoleminen, naisten ylivoimainen työ, puuttuva ruoka kaikille,

erittäinkin ukoille. Ja näin oli kansa vähitellen tullut siihen tilaan,

ettei se itsekään nähnyt tilansa koko kauheutta eikä valittanut sitä. Ja

sentähden mekin pidämme tätä tilaa luonnollisena, semmoisena kuin sen

muka olla pitääkin. Nyt hänelle oli päivän selvänä, että kansallisen

puutteen pääsyy, jota kansa itse hyvin tunsi ja aina toi esille, oli

siinä, että tilanomistajat olivat ottaneet siltä sen maan, josta se

yksistänsä saattoi elää. Oli tietysti aivan selvää, että lapset ja

vanhukset kuolivat siksi, ettei heillä ollut maitoa, ja maitoa ei heillä

ollut, koskei ollut maata missä syöttää karjaa ja korjata viljaa ja

heinää; oli aivan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin,

pääsyy tähän kurjuuteen oli siinä, että maa, josta kansa sai

elatuksensa, ei ollut sen omissa käsissä, vaan niiden ihmisten käsissä,

jotka käyttäen hyväksensä tätä oikeuttansa maahan elivät kansan työstä.

Mutta sitä maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että nämät

menivät sen puutteessa sukupuuttoon, muokkasivat juuri nämät ihmiset

jotka olivat saatetut äärimmäiseen kurjuuteen, ja muokkasivat siinä

tarkoituksessa, että vilja tulisi myydyksi ulkomaille ja maanomistajat

voisivat ostaa itselleen hattuja, kävelykeppejä, vaunuja,

pronssiesineitä j.n.e. Se oli hänelle nyt yhtä selvää, kuin oli selvää,

että aitaukseen suljetut hevoset, syötyään aitansa kaiken ruohon,

vähitellen laihtuvat ja kuolevat nälkään, kunnes ne päästetään

semmoiselle maalle, mistä voivat löytää ruokansa... Ja se on hirmuista,

eikä semmoista mitenkään voi eikä saa olla. Täytyy keksiä joku keino

siihen, ettei semmoista olisi, tai ainakin olla itse ottamatta siihen

osaa. »Ja minä ihan varmaan löydän nuo keinot», ajatteli hän kävellen

lähimmässä koivikkokäytävässä. »Oppineissa seuroissa, valtiollisissa

laitoksissa ja sanomalehdissä me keskustelemme kansan köyhyyden syistä

ja keinoista kansan kohottamiseksi, mutta emme keskustele siitä ainoasta

mahdollisesta keinosta, joka todella kohottaisi kansan, ja joka on

siinä, että sille annetaan siltä otettu ja sille välttämätön maa.» Ja

hän muisti elävästi Henry Georgen aatteen pääperusteet ja oman

innostuksensa tähän kirjailijaan, ja ihmetteli kuinka hän oli saattanut

unohtaa sen kaiken. »Maa ei voi olla omistuksen esineenä, se ei voi olla

oston ja myynnin esineenä, yhtä vähän kuin vesi, kuin ilma, kuin

auringonsäteet. Kaikilla on yhtäläinen oikeus maahan ja kaikkiin sen

ihmisille tarjoomiin etuihin». Ja nyt hän ymmärsi minkätähden häntä oli

hävettänyt se tapa, millä hän oli järjestänyt asiat Kusminskissa. Hän

oli pettänyt itsensä. Tietäessään, ettei ihmisellä voinut olla oikeutta

maahan, hän oli kuitenkin pidättänyt tämän oikeuden itsellensä ja

lahjoittanut talonpojille osan siitä, mihin hänellä sydämmensä

syvimmässä ei tuntunut olevan oikeutta. Nyt hän ei enää näin

menettelisi, vaan muuttaisi senkin minkä oli järjestänyt Kusminskissa.

Ja hän pani päässänsä kokoon semmoisen suunnitelman, että maa olisi

annettava talonpojille arennille, mutta vuokrahinta katsottava samojen

talonpoikain omaisuudeksi, siinä mielessä, että he maksaisivat nämät

vuokrarahat ja käyttäisivät niitä veroihin ja kunnallisiin tarpeisinsa.

Tämä ei ollut _single-tax_, Henry Georgen mukaan, vaan oli nykyisissä

olosuhteissa käytännöllisin keino sinne päin. Pääasia oli, että hän

luopui maaomistuksen käyttämisestä omaksi hyväkseen.

Kun hän tuli taloon, pyysi pehtori päivällisille, erittäin iloisesti

hymyillen ja ilmaisten pelkäävänsä, ettei hänen vaimonsa yhdessä tuon

höyhenkorva tytön kanssa valmistamat ruokalaitokset vaan olisi liiaksi

kiehuneet tai paistuneet.

Pöydälle oli katettu karkea pöytäliina, servietin asemasta oli pesuliina

koruompeluksilla, ja pöydällä oli sangattomassa soppavadissa

potaattisoppaa sen saman kukon kanssa, joka oli oikonut milloin toista

milloin toista mustista jaloistaan ja nyt oli leikeltynä, palasiksi

hakattuna, monin paikoin vielä karvaisena. Sopan perästä tuli samaa

kukkoa paistetuilla karvoilla ja piimäpiiraisia paljolla voilla ja

sokerilla. Niin vähän maukasta kuin kaikki tämä olikin, söi Nehljudof

kuitenkin huomaamatta mitä söi, niin kiintynyt hän oli omaan

suunnitelmaansa, joka yhdellä kertaa oli vapauttanut hänet siitä

alakuloisuudesta, minkä hän oli kylästä mukanaan tuonut.

Pehtorin vaimo katsahteli ovesta sillä aikaa kuin se tyttö

korvahöyheninensä tarjosi pelokkaana ruokaa, ja itse pehtori

tyytyväisenä vaimonsa taidosta yhä iloisemmin hymyili.

Päivällisen jälkeen sai Nehljudof suurella vaivalla pehtorin istutetuksi

viereensä, ja tutkiakseen itseänsä ja samalla keskustellakseen jonkun

kanssa siitä mikä oli niin hänen sydämmellään, esitti tälle

suunnitelmansa maan luovuttamisesta talonpojille ja kysyi hänen

mieltänsä asiasta. Pehtori hymyili ja tahtoi osoittaa jo kauvan sitten

miettineensä juuri tätä samaa ja olevansa nyt hyvillään siitä mitä

kuuli, mutta oikeastaan hän ei ymmärtänyt mitään, eikä nähtävästi ollut

ymmärtämättä senvuoksi, että Nehljudof olisi puhunut epäselvästi, vaan

senvuoksi, että tämän suunnitelman mukaan Nehljudof tuli luopuneeksi

omasta edustaan toisten edun vuoksi; mutta se totuus, että jokainen

ihminen huolehtii vaan omasta edustaan vastoin toisten ihmisten etua,

oli niin juurtunut pehtorin tietoisuuteen, ettei hän otaksunut

täydellisesti ymmärtävänsä, kun Nehljudof rupesi puhumaan siitä, että

koko tulo maasta pitäisi liittyä talonpoikien omaan kunnalliseen

rahastoon.

--Kyllä ymmärrän. Te tulisitte ottamaan koron tästä rahastosta?--sanoi

hän mennen yhtäkkiä tyytyväisyydestä loistavaksi.

--En suinkaan. Ymmärtäkäähän toki, minä tahdon luopua kokonaan maasta.

--Mutta menettäisittehän siten tulonne?--sanoi pehtori hereten nyt

hymyilemästä.

--Niin, minä aijonkin luopua siitä.

Pehtori huokasi raskaasti ja alkoi sitten jälleen hymyillä. Hän oli

ymmärtänyt. Hän ymmärsi, ettei Nehljudof ollut aivan tervejärkinen

ihminen, ja alkoi heti maasta luopuvan Nehljudofin suunnitelmasta hakea

oman hyödyn mahdollisuutta; olisi välttämättä tahtonut ymmärtää

suunnitelman niin, että hän saisi käyttää hyväkseen pois annettua maata.

Mutta kun hän ymmärsi tämänkin mahdottomaksi, meni hänen mielensä

apeaksi eikä hän välittänyt enää koko suunnitelmasta, vaan jatkoi

hymyilemistänsä ainoastaan isännän mieliksi. Huomattuaan ettei pehtori

ymmärtänyt häntä, antoi Nehljudof hänen mennä ja istui itse veistellyn

ja lakilla tahratun pöydän ääreen panemaan paperille suunnitelmaansa.

Päivä oli jo laskenut vastapuhjenneiden lehmuksien taa ja hyttyset

lentelivät parvittain huoneeseen ahdistaen Nehljudofia. Hän sai

kyhäelmänsä valmiiksi juuri siihen aikaan kuin kylästä alkoi kuulua

karjan ammuntaa, avautuvien veräjien kitisemistä ja kyläkokoukseen

tulleiden talonpoikain puhetta. Nehljudof kielsi pehtoria kutsumasta

heitä konttoriin, vaan sanoi itse menevänsä kylälle siihen taloon mihin

he kokoontuivat. Häthätää juotuaan pehtorin tarjooman lasillisen teetä,

läksi Nehljudof kylälle.