V.

Nehljudofin oli poikien kanssa helpompi olla kuin aikaihmisten, ja hän

joutui tiellä keskusteluun heidän kanssaan. Se pieni, ruusunpunasessa

paidassa, lakkasi nauramasta ja puhui nyt yhtä viisaasti ja

perusteellisesti kuin vanhempikin.

--Kukas on teillä kaikkein köyhin?--kysyi Nehljudof.

--Kukako on köyhä? Mihaila on köyhä, Semjon Makarof, ja vielä Martta

ovat köyhiä.

--Entäs Anisja, se on vielä köyhempi. Anisjalla ei ole lehmääkään--he

käyvät kerjuulla,--sanoi pieni Fedja.

--Hänellä ei ole lehmää, mutta heitä onkin kaikkiaan vaan kolme, mutta

Martta on itse viides kotonaan,--sanoi vanhempi poika.

--Mutta Anisjapa on leski,--väitti ruusunpunanen poika, pitäen Anisjan

puolta.

--Sinä sanoit että Anisja on leski, mutta onpa Marttakin yhtä hyvin kuin

leski,--jatkoi vanhempi poika.--Eihän silläkään ole miestä.

--Missäs hänen miehensä on?--kysyi Nehljudof.

--Linnassa täitä ruokkimassa,--sanoi vanhempi poika käyttäen tavallista

sananpartta.

--Viime suvena hän kartanon metsästä kaatoi kaksi koivua ja joutui siitä

kiinni,--kiirehti pieni ruusunpunanen sanomaan.--Nyt istuu jo kuudetta

kuukautta, mutta vaimo kerjää, kolme lasta ja vaivainen mummo,--luetteli

hän perusteellisesti.

--Missä hän asuu?--kysyi Nehljudof.

--Juuri tässä,--sanoi poika osottaen huonetta, jonka vastapäätä seisoi

pikkuruikkuinen liinatukkainen lapsi, tuskin pysyen pystyssä ulospäin

käyristyneillä jaloillaan, seisoi ja huojui sillä polulla, jota myöten

Nehljudof kulki.

--Vai sinä Vasjka, minne olet poikaräppänä taas noussut?--huusi vaimo,

tullen täyttä vauhtia tuvasta likasessa, harmaassa, ikäänkuin saveen

rypeytyneessä paidassa; hän noppasi lapsen syliinsä, syöksyi pelästynein

katsein Nehljudofin edelle, ja vei lapsen tupaan.

Aivan kuin hän olisi pelännyt että Nehljudof tekee jotakin pahaa hänen

lapselleen.

Se oli sama nainen, jonka mies istui vankilassa Nehljudofin metsästä

kaadettujen koivujen vuoksi.

--Entäs Matrjona sitten, onko hän köyhä?--kysyi Nehljudof heidän

lähestyessä Matrjonan mökkiä.

--Mikä köyhä se olisi: se myö viinaa,--sanoi päättävästi ruusunpunanen,

laiha poika.

Tultuaan Matrjonan mökille Nehljudof päästi pojat menemään, meni itse

etehiseen ja siitä tupaan. Eukko Matrjonan tölli oli noin neljän ja

puolen metrin pituinen, niin että uunin takana olevalla vuoteella ei

pitempi ihminen olisi voinut oikaista itseänsä: »tällä samalla

vuoteella»--ajatteli Nehljudof,--»oli Katjusha sitten synnyttänyt ja

sairastanut». Melkein kaiken tilan töllissä ottivat kangaspuut, joita

Nehljudofin sisäänastuessa ja päätään satuttaessa matalaan oveen akka

paraillaan pani kokoon vanhimman lapsenlapsensa kanssa. Kaksi muuta

lapsenlasta tölmäsi paistikkaan tupaan herran perässä, pysähtyen hänen

taaksensa ovelle ja käyden käsin sen kahvaan.

--Ketä haette?--kysyi akka vihasesti, äkeissään siitä ettei saanut

kuntoon kangaspuita. Paitsi sitä hän, kun kaupitteli viinaa, pelkäsi

kaikkia tuntemattomia.

--Minä olen tilanomistaja. Haluaisin vähän puhua kanssanne.

Akka ensin äänettömänä tarkasteli Nehljudofia,--sitten hänen katsantonsa

rupesi äkkiä paistamaan.

--Vai sinäkö se olitkin, minä hölmö kun en tuntenut, luulin

ohikulkijaksi,--alkoi hän puhua teeskennellyn ystävällisellä

äänellä.--Vai sinäkö se, herrasen poika.

--Saisinkohan puhua ilman kuulijoita,--sanoi Nehljudof vilkaisten

avattuun oveen, jossa seisoi lapsia ja niiden takana laiha nainen,

sylissä, taudista riutunut, kalpea, mutta kuitenkin hymyilevä lapsi,

ryysyistä tehty myssy päässä,

--Pääsettekö siitä! Näitäkö kummia nyt katsomaan! Malttakaahan, minne se

saikaan minun keppini,--huusi akka ovessa olijoille.--Sulje ovi.

Lapset poistuivat, vaimo sylilapsen kanssa sulki oven.

--Minä luulin että kuka se on? Ja se olikin herra itse, sinä kultainen,

sinä kaunokainen,--puhui akka.--Ettäs pistitkin jalkasi tämmöiseen

tölliin. Voi sinua, hopean hohtava! Istuhan tänne, teidän ylhäisyytenne,

tänne tuolille,--puhui hän pyyhkien esiliinalla kangastuolia.--Ajattelin,

mikä piru sieltä taas tulee, ja se on sitten itse teidän ylhäisyytenne,

herra hyvä, hyväntekijämme, ruokkijamme. Annahan anteeksi vanhan

hölmön,--sokeaksi olen jo käynyt.

Nehljudof istui, akka tuli hänen eteensä, nojasi poskensa oikeaan

käteensä ja tuki vasemmalla oikean terävätä kyynäspäätä, ja rupesi

puhumaan laulavalla äänellä:

--Kuinka oletkin vanhentunut, teidän ylhäisyytenne; kuin nauris olit

ennen pyöreä, ja minkäs näköinen oletkaan nyt! Niin ain-ain, huolet

kaikitenkin.

--Minä tulin kysymään, että muistatkohan sinä Katjusha Maslovaa?

--Katariinaako? Kuinka en muistaisi, olihan hän minun sisareni tytär.

Johan nyt olisin unohtanut; paljon, paljon olen hänen tähtensä

kyyneleitä vuodattanut. Tiedänhän minä kaikki. Kukapa olisi Jumalan

edessä synnitön ja keisarin edessä syytön. Nuoruus ja hulluus,--teetä,

kahvia juodaan, ja niin pääsee paha riivaamaan, se on voimakas, synti

tulee helposti. Minkä sille taitaa! Ethän sinä häntä jättänyt, vaan

annoit suuren summan, 100 ruplaa hellitit. Katariina itse pilasi kaikki,

ei voinut tulla järkiinsä. Jos hän olisikin minua kuullut, kyllä olisi

voinut elää. Ja vaikka hän on sisarentytär minulle, sanon suoraan: tyttö

ei ole toimellinen. Hankin hänelle mainion paikan, mutta hän ei tahtonut

nöyrtyä, haukkui herransa. Eihän meidän sovi herrasväkeä

haukkua,--silläpä hän kadottikin paikkansa; sitten olisi vielä voinut

elää metsävahdin luona, mutta eipä sekään kelvannut.

--Minä halusin kysyä lapsesta. Eikö hän synnyttänyt teidän luonanne?

Missä on lapsi?

--Lapsesta minä pidin hyvää huolta. Katariina oli sairaana, eikä voinut

nousta. Minä toimitin tytölle kristillisen kasteen ja hommasin sen

kasvatuslaitokseen. Eihän tuommoista enkelin sielua saata kiduttaa, kun

äiti on kuolemaisillaan. Muut tekevät niin, että jättävät pienokaisen,

eivät ruoki sitä, johon se sitten kuihtuu, mutta minä ajattelin että

parempi on kun vähän puuhaan ja lähetän sen kasvatuslaitokseen. Kun

rahojakin oli, niin toimitimme sen sinne.

--Olikos numeroa?

--Oli numerokin, mutta lapsi kuoli samassa. Hän sanoi: sen kun pääsin

perille, siihen kuoli.

--Kuka hän?

--No, se vaimo, se joka asui Skorobnossa. Sillä oli semmoinen virka.

Malanjaksi sanottiin, nyt se on jo kuollut. Ylen viisas oli tämä vaimo,

ja osasi järjestää asiat. Kun hänelle tuotiin lapsi, otti hän sen

luokseen ja elätteli kotonansa. Ja elätteli, tietäkääs, siksi kun kertyi

enemmän. Kun sitten oli kolme taikka neljä koossa, vei hän kaikki

yhtaikaa. Oli vielä niin mukavasti kätkytkin laitettu, suureksi, vallan

kuin kahden maattavaksi, että sopi panna kummallekin puolelle. Siinä oli

sankakin. Siihen hän ne asetti kaikki neljä jalat yhteen ja päät

poispäin, etteivät päässeet toisiansa kolhimaan, ja niin läksi viemään

neljää yhdellä kertaa. Tutit pisteli suihin, että olivat ääneti,

kullanmuruset.

--Entä sitten?

--No, samalla tavalla se Katariinankin lapsi vietiin, parisen viikkoa

piti ensin luonansa. Hänenpä luona lapsi ensin alkoikin huonontua.

--Oliko se kauniskin?--kysyi Nehljudof.

--No, oli semmoinen, ettei siitään enää somene. Ihan sinun

näkösesi,--lisäsi akka iskien vanhaa silmäänsä.

--Mutta miksi lapsi kuihtui, luultavasti huonosti ruokittiin.

--Mitäs siitä puhuukaan? Sen että nimeksi vaan. Arvaahan sen kun ei

lapsi ole oma. Kunhan sai elävänä perillekin. Sanoi sen heti Moskovaan

tultua heittäneen henkensä. Toihan se todistuksenkin, niinkuin ainakin.

Ylen viisas oli akka.

Siinä se, minkä Nehljudof sai lapsestaan tietää.