Seuraavana päivänä Nehljudof heräsi kello 9 aamulla. Nuori
konttoripoika, joka palveli herraa, kuultuaan että tämä liikkui, toi
hänelle kengät niin kiilloitettuina, etteivät ne olleet koskaan ennen
niin paistaneet, ja lasillisen kylmää, puhtainta lähdevettä, sekä
ilmoitti talonpoikien jo kokoontuvan. Nehljudof hyppäsi vuoteeltaan, ja
hänen mieleensä juohtui eiliset. Ei ollut jälkeäkään eilisistä
säälintunteista sen johdosta että hän luopuu maasta ja hävittää
talouden. Hän muisti kummastellen epäilyksiänsä. Nyt hän iloitsi siitä
mikä hänellä oli tekeillä ja ehdottomasti ylpeili siitä. Hänen huoneensa
ikkunasta näkyi lawn-tennis kenttä, jonne talonpojat nyt isännän
määräyksestä kerääntyivät. Sammakot eivät turhanpäiten illalla
kurisseet. Sää oli pilvinen, aamusta alkaen oli tihkunut hiljaista,
lämmintä sadetta ilman tuulta, ja pisaroita riippui lehdillä, oksilla ja
ruohojen päissä. Ikkunasta tuli paitsi lehtien tuoksua vielä vettä
janoavan maan hajua, Pukiessaan katsahti Nehljudof useampaan kertaan
akkunasta. Toinen toisensa perään he lähestyivät, tervehtivät toisiansa
lakkiansa nostamalla ja asettuivat piiriin sauvoihinsa nojaten.
Isännöitsijä, verevä, jäntehikäs ihminen lyhyessä nutussa viheliäisellä
pystykauluksella ja tavattoman suurilla napeilla, tuli Nehljudofille
sanomaan, että kaikki olivat nyt koossa, vaan että he kyllä voivat
odottaa kunnes Nehljudof ensin juo kahvia tahi teetä, molemmat olivat
valmiina.
--Ei, kyllä minä ensi menen heidän puheilleen,--sanoi Nehljudof, ja
aivan odottamattansa tunsi pelkoa ja häpeää ajatellessaan, että hänen
nyt piti keskustella talonpoikien kanssa.
Hän oli menossa toteuttamaan semmoista talonpoikien toivomusta, jota he
eivät olisi uskaltaneet ajatellakaan,--antamaan heille maata halvasta
hinnasta s.o. hän aikoi tehdä heille hyvän työn, ja kuitenkin jokin asia
hävetti häntä. Tultuaan kokoontuneiden talonpoikain luo, kun heidän
vaaleatukkaiset, kiharaiset, kaljut, harmaat päänsä paljastuivat, hän
hämmentyi siihen määrään, ettei pitkään aikaan voinut sanoa mitään.
Hienoa sadevitiä tuli yhä, sitä tarttui talonpoikien hiuksiin, partoihin
ja heidän nukkaisiin mekkoihinsa. Talonpojat katsoivat herraan, odottaen
mitä tämä heille sanoisi, mutta hän ei vaan saanut sanaakaan suustansa.
Vaikean äänettömyyden katkasi tuo levollinen, itseensä luottava
saksalainen, joka piti itseänsä venäläisen talonpojan tuntijana ja puhui
erinomaista, säännöllistä venäjän kieltä. Tämä väkevä, ylenmäärin
syötetty herra, samoinkuin itse Nehljudofkin, oli hämmästyttävänä
vastakohtana noille laihoille, ryppyisille talonpojille heikkoine
lapaluineen, jotka heillä tuntuivat mekon alta.
--Ruhtinas tässä tahtoo teille tehdä hyvän työn--antaa maata, mutta te
vaan ette sitä ansaitsisi,--sanoi isännöitsijä.
--Vai emme ansaitsisi? Vasilij Karlovitsh, emmekös ole sinulle työtä
tehneet? Hyvin olimme tyytyväiset rouva vainajaan, siunattu olkoon hänen
muistonsa, eikä nuori ruhtinaskaan jumalankiitos hylkää meitä,--alkoi
punaverinen, kaunopuhelias talonpoika.
--Olen kutsunut teidät tänne, koska aijon, jos te vaan itse haluatte,
antaa teidän haltuunne koko maan,--sai Nehljudof sanotuksi.
Talonpojat olivat vaiti, ikäänkuin eivät olisi ymmärtäneet tai uskoneet.
--Se tahtoo sanoa, missä meiningissä antaa maan? sanoi keski-ikäinen
talonpoika liivimekossa.
--Antaa teille arennille, teidän nautintoonne huokeasta hinnasta.
--Onhan se sangen hyvä asia,--sanoi eräs vanhus.
--Kunhan maksu vaan olisi kohtuullinen,--sanoi toinen.
--Miksi emme maata ottaisi?
--Kyllähän siihen toimeen pystymme,--maastahan leipämme lähtee!
--Parempihan se teillekin on, saisitte puhtaat rahat käteenne, ja
pääsisitte paljosta vahingosta!--kuului ääniä.
--Teistä se vahinko tulee,--sanoi saksalainen,--jos tekisitte työtä ja
noudattaisitte järjestystä...
--Emme sille mitään voi, Vasilij Karlovits,--puuttui puheeseen
terävänokkainen, laiha äijä.--Sinä sanot, miksi laskit hevosen
viljapeltoon, mutta kuka sen laski: minä olen koko päivän työssä, mutta
päivä on pitkä kuin vuosi, kun on sen päivää viikatetta heiluttanut,
tulee yöllä uni, mutta hevonen on sinun kauramaassasi ja sinä nyt
minulta nahan nylkisit.
--Pitäisitte järjestystä.
--Hyvä on sinun järjestyksestä puhua, entä kun ei voimaa riitä,--väitti
pitkä, mustahiuksinen, kokonaan karvoittunut ijäkäs talonpoika.
--Sanoinhan että teidän olisi pitänyt aidata.
--Olisit antanut metsää,--pisti takaa pieni, rumannäköinen
talonpoika.--Minä rupesin viime suvena aitaamaan, mutta sinä telkesit
minut kolmeksi kuukaudeksi linnaan täitä ruokkimaan. Meneppäs sitten
aitaamaan.
--Mitä hän puhuu?--kysyi Nehljudof isännöitsijältä.
--_Der erste Dieb im Dorfe_,--sanoi saksaksi isännöitsijä.--Joka vuosi
on tavattu metsänvarkaudesta.--Opippas sinä ensin vierasta omaisuutta
kunniassa pitämään,--sanoi isännöitsijä.
--Emmekös me sitten pidä kunniassa sinua,--sanoi vanhus.--Emme voi
olla pitämättä sinua kunniassa, olemme kaikki sinun vallassasi, sinä
voit punoa meistä vaikka nuoria.
--No, ei teitä pääse vahingoittamaan,--kunhan te ette vahingoittaisi.
--Eikö vahingoittamaan! Löithän viime kesänäkin turpani mäsäksi, ja
siihen jäi juttu. Ei näy olevan menemistä rikkaan kanssa käräjille.
--Mikset noudattanut lakia.
Nähtävästi tapahtui tässä sanasota ilman että osanottajat täysin
ymmärsivät mitä ja miksi puhuivat. Huomattavissa oli vaan toiselta
puolelta pelon hillitsemää vihaa ja toiselta oman ylevämmyyden ja vallan
tunto. Nehljudofin oli vaikea kuunnella tätä kinaa ja hän koetti palata
asiaan: määrätä hinnat ja maksuajat.
--Niin, miten nyt siis päätätte maan suhteen? Haluatteko te? Ja minkä
hinnan määräätte, jos koko maa tulisi annetuksi?
--Jonka on tavara, se määrää hinnankin. Nehljudof määräsi hinnan. Kuten
aina, vaikka Nehljudofin määräämä hinta oli paljon vähempi kuin
ympäristössä tavallinen maavuokra, alkoivat talonpojat heti tinkiä ja
pitivät hintaa liian korkeana. Nehljudof oli odottanut että hänen
tarjoomuksensa olisi otettu ilolla vastaan, mutta huomattavissa ei ollut
tyytyväisyyden merkkiäkään. Ainoastaan siitä saattoi Nehljudof päättää
heidän pitävän tarjoumusta edullisena, että puheen tullessa siitä, kuka
ottaisi maan: koko kyläkuntako vai yhtiö, syntyi kiivas väittely niiden
talonpoikien välillä, jotka olisivat tahtoneet erottaa heikkoja ja
huonoja maksajia osuudesta maahan, ja niiden välillä, jotka olisivat
jätetyt osattomiksi. Vihdoin isännöitsijän avulla saatiin hinta ja
maksuajat määrätyiksi, ja talonpojat läksivät kovaäänisesti keskustellen
alamäkeä kylään päin, mutta Nehljudof meni konttoriin laatimaan
isännöitsijän kanssa kirjallista välipuhetta.
Kaikki tuli järjestetyksi niinkuin Nehljudof oli tahtonut ja toivonut:
talonpojat saivat maan kolmekymmentä prosenttia halvemmalla kuin sen
vuokrahinta oli ympäristössä; hänen omat tulonsa maasta vähenivät
melkein puolella, mutta riittivät kuitenkin runsaasti Nehljudofille,
erittäinkin kun siihen tuli lisäksi se summa, jonka hän sai myydystä
metsästä, ja joka oli suoritettava talousirtaimiston myönnin jälkeen.
Kaikki olisi siis pitänyt olla mainiosti järjestetty, mutta kaiken aikaa
hävetti Nehljudofia jokin asia. Hän näki että talonpojat, vaikka jotkut
heistä olivatkin ilmaisseet hänelle kiitollisuutensa, olivat
tyytymättömät ja olisivat odottaneet jotakin enempää. Hän oli siis
uhrannut paljon, tekemättä kuitenkaan talonpojille sitä, mitä nämä
toivoivat.
Seuraavana päivänä allekirjoitettiin välipuhe ja Nehljudof
talonpoikais-lähetyskunnan saattamana, sydämmessään semmoinen
epämiellyttävä tunne että jotain oli jäänyt keskeneräiseksi, istui
fiiniin--kuten kyytimies oli sanonut, kolmivaljakon vetämään
isännöitsijän ajopeliin ja ajoi asemalle, sanottuaan hyvästi
talonpojille, jotka neuvottomina ja tyytymättöminä jäivät paitansa
pudistelemaan. Talonpojat olivat tyytymättömät. Nehljudof oli tyytymätön
itseensä. Ei hän tiennyt syytä tähän tyytymättömyyteensä, mutta kaiken
aikaa jokin asia häntä suretti ja hävetti.