Kusminskista Nehljudof matkusti täteiltänsä perimälleen maatilalle,
sille samalle, jossa hän tutustui Katjushaan. Hän aikoi tälläkin tilalla
järjestää maatalousasiat samaten kun oli ne järjestänyt Kusminskissa;
paitsi sitä hän halusi saada kaikki mahdolliset tiedot Katjushasta ja
heidän yhteisestä lapsestaan: oliko totta että tämä oli kuollut, ja
kuinka se oli kuollut. Hän saapui Panovoon varhain aamulla, ja se mikä
häntä pihalle ajaessaan ensiksi kummastutti oli kaikkien rakennusten ja
erittäinkin itse talon rappeutunut ja ränsistynyt näkö. Joskus
viheriäisenä ollut, muinoin maalattu peltikatto punotti ruosteesta, ja
muutamat levyt olivat, luultavasti myrskyssä, repeytyneet irti:
vuorilaudat olivat talon ympäriltä paikotellen viedyt, niitä oli
nähtävästi kiskottu irti, vääntämällä ruosteisia nauloja, mistä vaan oli
helpoimmin irti saatu. Molemmat verannat sekä etumainen että erittäinkin
hänelle tuttu takimainen olivat lahonneet ja särkyneet, jäljellä olivat
ainoastaan vasat; muutamissa ikkunoissa ei ollut laseja, vaan olivat ne
teljetyt vuorilaudoilla, ja sivurakennus, jossa pehtori asui,
keittohuone ja talli--kaikki oli, rappeutunutta ja harmaantunutta.
Ainoastaan puutarha ei ollut lahoa, vaan oli kasvanut joka suunnalle ja
yhteen, ja oli nyt kokonaan kukassa; valkoisina pilvinä näkyivät aidan
takaa kukkivat kirsimarjapuut, omenapuut ja luumut. Sireeniaita kukki
aivan samalla tavalla kuin sinä vuonna, kaksitoista ajastaikaa sitten,
kun Nehljudof oli vielä juossut leskeä 16-vuotisen Katjushan kanssa,
pudonnut pehkon takana ja polttanut itsensä nokkosiin. Sofia Ivanovnan
istuttama lehtikuusi, joka oli talon vieressä ja silloin vaan seipään
korkuinen, oli nyt tukiksi kelpaava suuri puu, tuuheassa pehmeässä,
keltasenvihriäisessä havussa. Joki oli tulvillaan ja kohisi myllyn
laskoksessa. Sentakaisella niityllä kulki kirjava, sekava kylän karja.
Pehtori, lukunsa keskeyttänyt seminaarilainen, tuli hymyillen
Nehljudofia vastaan pihalla, vielä hymyillen pyysi hänet konttoriin ja
herkeämättä hymyillen meni sitten väliseinän taa, ikäänkuin olisi tällä
hymyllään luvannut jotain erinomaista. Väliseinän takana kuiskuteltiin
jotakin ja sitten vaiettiin. Kyytimies, saatuaan juomarahoja, ajoi
kulkusia helistellen pihalta, ja sitten kaikki hiljeni. Heti sen perästä
juoksi ikkunan ohitse tyttö avojaloin, korupaidassa, korvissa ankan
höyhenet[1], sitten juoksi tytön jälkeen mies kolistellen kovaksi
astutulla polulla paksujen kenkiensä nauloja.
Nehljudof istuutui ikkunan ääreen katsellen puutarhaan ja kuunnellen.
Keveästi liehutellen hiuksia hänen hikisellä otsallansa ja
kirjoituslehtiä, jotka olivat veitsellä piirrellyn ikkunalaudan päällä,
tuulahteli pienestä, kaksipuolisesta ikkunasta raitis, keväinen
ilmanhenki, ja tuoksui kaivetulta maalta. Joelta kuului »tra-pa-tap,
tra-pa-tap»--pyykkiämmäin toistaan tavoittava vaatteiden poukutus, ja
nämät äänet hajosivat pitkin jokipadon auringossa kimaltelevaa pintaa,
ja yhtaikaa kuului myllyveden putous; korvan ohi lentää suristi
pelästynyt kärpänen.
Ja yhtäkkiä Nehljudof muisti, että joskus, kauvan sitten, kun hän oli
nuori ja viaton, hän aivan samalla tavalla täällä kuuli tuommoista
märkäin vaatteiden poukuttamista joelta ja myllyn yksitoikkoisen pauhun
keskeltä, aivan samalla tavalla keväinen tuuli liikutteli hiuksia hänen
märällä otsallaan ja paperilehtiä leikellyn ikkunalaudan päällä, ja
aivan samalla tavalla oli pelästynyt kärpänen lentänyt korvan ohitse; ja
hän ei ainoastaan muistanut itseänsä 18-vuotiaana poikana, jommoisena
oli silloin, vaan tunsi itsensä samaksi, yhtä raittiiksi, yhtä puhtaaksi
ja yhtä suurten tulevaisuuden aatteiden innostamaksi, mutta samalla,
kuten tapahtuu unessa, hän tiesi, että kaikki se oli mennyttä, ja hänen
mielensä tuli kauhean alakuloiseksi.
--Milloin suvaitsette syödä aamiaista?--kysyi pehtori hymyillen.
--Milloin hyvänsä--en ole nälkäinen. Minä menen kylälle kävelemään.
--Ettekö suvaitsisi katsahtaa päärakennukseen, minulla on siellä sisällä
kaikki järjestyksessä. Tehkää hyvin katsahtakaa, jos ulkopuolella onkin
vähän...
--Ei, kylläpähän sitten. Sanokaa, tiedättekö täällä erästä vaimoa
nimeltä Matriona Harina? (Se oli Katjushan täti).
--Kyllä kaikitenkin. Tuollahan se asuu kylässä,--enkä millään muotoa saa
sitä tottelemaan. Se pitää kapakkata. Olen tavannut monta kertaa, olen
torunut, mutta sääli on viedä käräjiinkin, mummolla on lapsenlapsia,--
sanoi pehtori yhä samalla tavalla hymyillen, jolla sekä tahtoi miellyttää
isäntää että ilmaisi olevansa vakuutettu Nehljudofin ymmärtävän
kaikenlaisia asioita yhtä hyvin kuin hänkin.
--Missä hän asuu? Tahtoisin mennä hänen luoksensa.
--Kylän päässä, kolmas mökki sieltäpäin. Vasemmalla puolella on
savimökki ja kohta sen takana on hänen toliinsa. Ehkä tulen teitä
saattamaan,--puhui pehtori iloisesti hymyillen.
--Ei, kiitoksia, kyllä minä löydän, mutta olkaa te hyvä, käskekää
sillaikaa ilmoittaa talonpojille että he tulisivat kokoon, minun täytyy
puhua heidän kanssaan maasta,--sanoi Nehljudof aikoen täällä tehdä
talonpoikien kanssa samallaisen välipuheen kuin Kusminskissakin, ja jos
mahdollista jo tänä iltana.