Matkan varrella hra Baslèvre, mieli kokonaan sisäänpäin kääntyneenä, ei
ollenkaan huomannut ympäröivää maailmaa. Katu seurasi toistaan hänen
niitä näkemättä. Tuli paikkoja, joihin runsaasti liittyi muistoja
lemmitystä ja joiden ohi hän muulloin ei olisi voinut kulkea saamatta
sydämentykytystä, mutta nyt hän vain katsoi tuntematta niitä. Ajan
kulumista hän ei myöskään seurannut. Vaikka ajuri ajoi hitaasti,
hän ei tullut kärsimättömäksi. Ja kun he vihdoin saapuivat perille,
hän ei edes huomannut portin pieleen kiinnitettyä käsinkirjoitettua
ilmoitusta: »Huonekaluja myytävänä», vaan riensi yhtä painoa ylös
portaita ja soitti. Häntä näytti ajavan pelko, että huonekalut jo
olisi viety, mutta itse asiassa hän vain oli sen salaperäisen voiman
palvelija, joka oli päättänyt ohjata hänet satamaan.
Eteisestä kuului laahustavia askelia. Ovi aukeni ja avaaja oli Gustave
itse.
Nähdessään hra Baslèvren hän vetäytyi rajusti taaksepäin.
— Sinä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?
Välittämättä tästä peittelemättömästä vihamielisyydestä, jota hän
näin sai vastaansa, hra Baslèvre astui heti sisään, kuin olisi häntä
käsketty.
— Minulla on asiaa sinulle, sanoi hän.— Mutta rauhoitu, en ole
monisanainen.
— Minulla on itsellänikin hyvin kiire...
— Sitä suurempi syy olla viivyttelemättä täällä eteisessä. Missä saan
sinua puhutella?
— Työhuoneeni on auki, voit mennä sinne.
Vastausta odottamatta hra Baslèvre oli jo edennyt ruokasaliin.
Huonekalut olivat vielä jäljellä, mutta hra Baslèvre sai saman
vaikutelman, kuin olisi astunut omaan suojaansa varkaiden siellä
käytyä. Jumalan kiitos, kaikki tavarat olivat täällä vielä tallella!
Mutta kumminkin, mikä muutos! Viime käytön jäljiltä hajallaan seisovat
tuolit huusivat pysyvää epäjärjestystä. Kaikkialla pölyä ja likaa, jota
oli tarttunut seiniinkin, sekä ummehtunutta ruoanhajua. Vaikk'ei muutto
vielä ollutkaan alkanut, oli kuin olisi muuttomiehiä jo käynyt.
— Mene eteenpäin! — sanoi Gustave, joka tuli perästä.
Työhuone antoi vielä kurjemman kuvan elämästä päivästä päivään ja
säännöksi tulleesta huolimattomuudesta. Joka paikassa kuljeksivia
käyttötavaroita: tässä harja, tuolla kampa, koteloita, pulloja...
Sikarinjätteitä puolillaan oleva haiseva tuhkakuppi anasti yksin koko
kirjoituspöydän. Kaikki oli koskematonta, ränsistynyttä ja surullista,
surullista sillä erikoisella tavalla, mikä on ominainen poikamiehen
asunnolle, josta nainen on poissuljettu.
Mutta kun Gustave oli asettunut istumaan, hra Baslèvre sai kokea
vieläkin kamalamman yllätyksen. Mitkä huonot elämykset olivat noin
saattaneet sammuttaa tämän ennen niin vilkkaan miehen katseen, väsyttää
noin rumiksi hänen pirteät piirteensä. Ryhdistäkään ei ollut jälkiä.
Koko olento oli aivan ruokoton, paita auki, liivit ryvettyneet.
Tuli kysyneeksi itseltään: »Missä hän on ollut?» Mahdollisesti hän
oli kärsinyt, mutta siinä tapauksessa näki myös, että kärsimys oli
vaikuttanut häneen ainoastaan veltostuttavasti, ja säälintunne hävisi
itsestään...
Mutta heti kohta Gustave, ja juuri koska hra Baslèvre häntä näin
tarkasteli, koetti ottaa pilkallisen ja ylenkatseellisen ilmeen.
Kuluneet kasvot kovettuivat, selkä suoristui ja ilkeä hymy väänsi suuta.
— No, sanoi Gustave tuolia tarjoamatta, — puhu nyt; mikään ei estä.
Ennenkuin vastasi, hra Baslèvre veti luokseen uunin vieressä olevan
tuolin ja istuutui. Sitten hän, päättäen jättää sikseen turhat
verukkeet, kävi suoraan asiaan:
— Minulle on kerrottu, että aiot muuttaa pois; onko se totta? kysyi hän.
Gustave nykäisi olkapäitään.
— Mitä sitten?... Kuuluuko se sinuun?
Hra Baslèvre jatkoi:
— Minulle on myös sanottu, että aiot myydä kaikki mitä täällä on.
— Sekin on mahdollista. Etkö lukenut ilmoitusta portilla?
Ihmeellistä kyllä he puhuivat jokseenkin hiljaisella äänellä. He
muistuttivat kahta kulkijaa, jotka olivat pysähtyneet majapaikkaan,
kumminkin tietäen, etteivät siinä voisi kauan levähtää, sillä matka oli
vielä pitkä. Molemmat kummastelivat vähemmän, että olivat joutuneet
kahdenkeskiseen keskusteluun, kuin sitä vaivaa, mitä ajatusten
ilmilausuminen heille tuotti.
Gustave jatkoi:
— Eikö muuta?... Siinä tapauksessa oli turhaa... En tosiaankaan käsitä,
minkätähden olet häirinnyt minua. Luulin jo antaneeni kyllin selvästi
ymmärtää, etten enää välittänyt tavata sinua... tietysti ellei mitään
päteviä syitä ilmaantuisi.
Hän oikaisi kohauttaen taas olkapäitään:
— Mutta yhä!...
— En minäkään luullut enää tulevani tänne, vastasi hra Baslèvre.
— Siis?
Ja Gustaven nostaessa katseensa hra Baslèvreen, silmäillen häntä
tiukan kysyvästi, tämä painoi alas omansa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa
hämilleen. Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei hänellä enää ollut
mitään sanottavaa, vaikk'ei vielä ollutkaan puhunut mitään.
— Siis? — toisti Gustave.
Vastaus, joka nyt tuli, oli ainoa, jota ei olisi voinut odottaa:
— Saisiko myös tietää aikomuksesi niiden suhteen, jotka jätät jälkeesi?
Totisesti, tiesikö hän itsekään minkätähden kysyi näin? Hän ymmärsi,
ettei tällä kysymyksellä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jonka
vuoksi hän oikeastaan oli tullut, mutta se oli vain noussut hänen
huulilleen kuin jonkun toisen sanelemana.
Gustave näytti ensin aprikoivan ja tokaisi sitten kylmästi:
— Ajatteletko ehkä itseäsi?
— Ajattelen erästä naista, jonka tapasin eilen ja jonka sinä mahdat
tuntea paremmin kuin minä, vaikka hänellä ja minulla aikoinaan onkin
ollut yhteisiä asioita.
Gustave oli äkkiä muistavinaan nimen, jota oli ollut vaikea keksiä:
— Naapuriasi, neiti Fouilleako?
— Kas kun arvasit!... huudahti hra Baslèvre ällistyen.
— Arvasin.
Kului muutamia silmänräpäyksiä. Huomatessaan, ettei hra Baslèvre
jatkaisi, Gustave ryhtyi puhumaan purevalla äänellä:
— Ihailen intoasi, jolla huolehdit asioistani. Mutta kai minä olen
päämies siinä tapauksessa, että sinulle on annettu valtuuksia. Pidän
suuressa arvossa tarkoittamaasi henkilöä, ja sentähden olen vakuutettu
siitä, että hän on ensimmäinen iloitsemaan, jos vihdoinkin saan
vakinaisen toimen, vieköönpä se minut vaikka tuhannen peninkulman
päähän Parisista.
Hra Baslèvre päätti ivallisesti:
— Järjestelmäsi siis miellyttää sinua jatkuvasti: tulla ja mennä
taas... kun peli on loppuun pelattu.
— Et suinkaan vaatine, että minun on otettava hänet mukaani Amerikkaan?
— Vai aiot niin kauas! Onkin ehkä kysymyksessä pako?...
— Muutto, pako tai matka, se on yksinomaan minun asiani.
— Ei aivan, mikäli näyttää.
Ja tehden masentuneen eleen hra Baslèvre totesi kuin itsekseen:
— Sinun sallimuksesi on kuin onkin yhä sama: tuottaa kärsimystä niille,
jotka sinua rakastavat. On murheellista, etteivät näiden onnettomien
sydämet ole olleet yhtä kevyitä kuin sinun!
— Ei herrantähden mitään nuhdesaarnoja! vastasi Gustave. — En ole sillä
tuulella...
Näytti jo siltä, ettei hra Baslèvrella enää ollut muuta tehtävää kuin
nousta lähteäkseen ja Gustavella antaa hänen mennä. Mutta kumpainenkaan
ei liikahtanut. Hra Baslèvre selitti itselleen, ettei hänen varsinainen
asiansa vuoro vielä ollut tullut, ja että täytyi odottaa. Gustave taas,
joka alussa oli toivonut, että pääsisi kohtauksesta mahdollisimman
nopeasti, oli unohtanut kiireensä ja istui vaiti vain etsiäkseen — otsa
rypyssä ja ruumis läjässä — ajatukselleen oikeata ilmaisumuotoa.
Kului tuokio, jonka kestäessä niin toinen kuin toinenkin näytti
syventyneen ainoastaan permannon tarkasteluun.
Hiljaisuuden katkaisi äkkiä Gustave.
— Meidän jäähyväistemme, sanoi hän, — ollakseen lopulliset, täytyy
myös olla avomieliset. En ole hakenut tilaisuutta, mutta koska minulla
se nyt on, ja kun vielä sinä itse olet sen minulle antanut, olisi
tyhmää olla käyttämättä sitä erään vanhan haluni tyydyttämiseksi, sen
nimittäin, että kerrankin saisimme välimme täysin selvitetyiksi. Väität
minun sallimuksenani olleen tuottaa kärsimystä niille, jotka ovat minua
rakastaneet. Älä lue sitä minulle etuoikeudeksi, vaan jaetaan ansiot
tasan, jos suvaitset. Sillä, loppujen lopuksi, mitä sinä — niin, juuri
sinä — mitä sinä olet täällä tehnyt?
Kuten alussa, hänen äänensä teeskenteli välinpitämättömyyttä. Mutta
savuke, jonka hän juuri oli sytyttänyt, tärisi hänen sormenpäittensä
välissä.
Hra Baslèvre katsoi häneen ällistyneenä, vastaamatta. Gustave jatkoi:
— Turhaa tekeytyä! Tiedät aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Toverilta,
jolta kerran — tyhmästi kyllä — olin huonotuulisena päivänä pyytänyt
apua typerää virastopäällikköä vastaan, saatoin tosin odottaa mitä
tahansa... mutta en sitä, mitä sitten teit, ja mikä totisesti oli yhtä
uskomatonta kuin sietämätöntäkin.
Yhä ääneti hra Baslèvre tuijotti häneen kauhun välke silmissään. Ja yhä
rauhallisena, ainakin näennäisesti, Gustave vaati seuraavaa myönnytystä:
— Tunnusta, etten minä yksin levitä kärsimystä siellä missä käyn.
Minusta näyttää päinvastoin, että kun sinä puutut asioihin...
Nyt hra Baslèvre kalpeni lyijynharmaaksi eikä antanut Gustaven puhua
loppuun.
— Vaikene! sähähti hän niin hiljaa, että tuskin kuului. — Se, mitä nyt
rohkenet ajatella, on yksi kauhunteko lisää ansioluetteloosi.
Gustave viskasi kiukkuisesti luotaan pureskelemansa paperossin.
— Suuret sanat eivät tee ollutta olemattomaksi, ja se, mitä minä olen
saanut kokea, sitä en anna anteeksi en sinulle... enkä hänelle!
— Vaimosi oli pyhimys! sanoi vielä hra Baslèvre.
— Johan nyt! Niinkuin en minä tietäisi, että siitä päivästä, jolloin
sinä ilmestyit, alkoi kolmannen vaikutus!
Hra Baslèvre oli äkkiä noussut seisomaan.
— Kurja! huusi hän.
Nyt oli siis se asia, jota hra Baslèvre äsken tietämättänsä oli
odottanut, ja jota varten hän yksinomaan olikin tullut, viimein noussut
ilmoille ja puhaltanut pois kuin tomun kaikki muut kysymykset...
Hra Baslèvren kiljaistessa Gustavekin oli syöksynyt pystyyn, siirtynyt
pois pöydän luota ja lähestynyt häntä. Vihdoinkin siis heidän
molemminpuolinen vihansa, jota niin kauan oli sovinnaisuuksilla
peitetty, peruuttamattomasti paljastui. Tappeleminen ei olisi
hyödyttänyt; iskut olisivat vain vaillinaisesti ilmaisseet heidän
mieltensä vimman. Valitut ja vasten kasvoja singotut leimuavat sanat
sensijaan valaisevat pohjaan asti ja sattuvat paremmin kohdalle.
Hra Baslèvre toisti:
— Kurja! Rukoile häneltä anteeksi!
— Näinhän minä! kirkui Gustave.
— Valehtelet!
— Enkä valehtele; hän rakasti sinua!
— Tapoit hänet ja vielä syytät!...
— Oi, tiedän mainiosti, ettet ollut hänen rakastajansa. Mutta mitä se
vaikuttaa asiaan, kun hän kumminkin rakasti sinua!
Se sanottiin jo toisen kerran, eikä hra Baslèvre sitä vieläkään
tajunnut.
— Erehdyt, hän eli sinua varten!
— Itse erehdyt! Eläessään hän ajatteli vain sinua ja kuollessaankin
vielä kysyi!
Ah, nyt hra Baslèvre alkoi jo käsittää! Hän horjui. Gustave, joka luuli
hänen ruvenneen pelkäämään, nauroi raivokkaasti:
— Ja että puhun totta, sitä todistaa se, että _ennen_ en välittänyt
sinusta rahtuakaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, oliko sinua
olemassa vai ei; mutta nyt!...
Hän heristi nyrkkiään.
— Mutta nyt löisin sinua, jos uskaltaisin! Varas! Varas, joka veit
hänet minulta! Ja millä tavalla! Kaikkein teeskennellyimmällä,
kaikkein vastustamattomimmalla ja varmimmalla! Joku toinen olisi
ryöstänyt hänet, ja minä olisin ehkä antanut anteeksi. Mutta sinä,
sinä et näyttänyt hänestä välittävänkään, sinulle ei voinut mitään
sanoa, et tehnyt etkä puhunut mitään, olit vain aina kodissani minun
vahingokseni. Niin kauan kuin et sinä vielä ollut ilmestynyt, olin
hänestä varma, tapahtuisipa mitä tahansa. Mutta kun sinä tulit, ei
hän minua enää sietänyt. Poissaollessasi olit meidän välissämme ja
näyttäydyttyäsi karkoitit minut... Se oli petoksista pahinta, sanon
minä, sydämen petosta, niin täydellistä, että sitä toinen tuskin
huomaakaan, ja josta ei koskaan luovuta. Parempi olisi ollut, jos hän
olisi ollut rakastajattaresi. Mutta hän antoikin sinulle korkeampaa
kuin ruumiinsa; hän rakasti sinua sielullaan, enemmän kuin rakastajaa
ja viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Ymmärrätkö nyt, etten voi teitä
erottaa enkä antaa teille anteeksi? Sinä et sano mitään? Alatko jo
huomata, ettei tuo kunnon mies tuossa olekaan se, miksi häntä on
luultu? Ja nyt se on täytetty! Nyt on minullakin se tietoisuus, että
kaikki on sanottu, mikä täytyi sanoa. Nyt voimme erota. Hyvästi nyt,
älköönkä elämä yhdistäkö meitä enää koskaan... ei koskaan!...
Hän vaikeni.
Hra Baslèvre oli kuunnellut sanomatta sanaakaan, jäsentäkään
liikauttamatta. Ja hän olisi tahtonut kuunnella loppumattomiin. Kuolema
ei siis ollutkaan ikuista äänettömyyttä, koska se saattoi huutaa
elävälle:
»Älä epäile enää! Uskotko nyt, että hän rakasti sinua todella?»
Ihmeellinen vapautuksen tunne valtasi hänet, mikään tuska ei häntä
enää ahdistanut. Tämän tähden siis hra Baslèvren oli täytynyt tulla
tänne! Kohtalo oli tahtonut, että hän kuulisi tämän asian! Ja sen
sanoi hänelle Gustave! Gustave, joka — jos olisi arvannut — olisi
vaiennut vaikka elämänsä uhalla, mutta jonka vihanpurkaus — vastoin
tarkoitustaan — loi vain uutta onnea!
Nähdessään, ettei hra Baslèvre liikahtanutkaan, Gustave tiuskaisi:
— Etkö ole ymmärtänyt? Mene tiehesi!
Hra Baslèvre ei todellakaan näyttänyt käsittävän, että häntä ajettiin
pois. Hän tunsi vain yli-inhimillistä riemua. Clairen muiston
jälleenheräämisen ja Gustaven vihan väliin oli muodostunut suunnaton
kuilu, jonka yli eivät kuuluneet mitkään huudot.
Gustave tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, kiskaisten häntä lähtemään:
— Onko tässä käytettävä väkivaltaa?...
Tuntiessaan, että häneen raa'asti käytiin käsiksi, hra Baslèvre
säpsähti vihdoin, kuin olisi hänet herätetty unesta.
— Odota! — sanoi hän, riuhtaisten itsensä irti rajulla nykäyksellä.
Sitten hänen silmänsä, jotka kotvasen olivat tarkoin tutkineet
Gustavea, suurenivat. Hämmästys kulki yli hänen kasvojensa. »Asiansa»
valossa hän nyt huomasi tuon _toisen_ teränsä menettäneine raukeine
ilmeineen, lakastuneine piirteineen, liikanaisine puhetulvineen.
Samassa valaistuksessa hän myöskin havaitsi, että hänen vapautuksensa
oli maksettu tämän onnettoman kärsimyksellä. Säälin ailahdus hälvensi
hänen huumaustaan. Hän ei vielä tiennyt, miten ilmaista sen, mitä
tunsi. Mutta vähitellen vapauttava ajatus alkoi nousta kirkastetusta
sydämestä.
— Odota! — sanoi hän vielä kerran.
Sitten hän epäröivin askelin palasi uunin luo ja nojautui siihen.
Yhtä suuresti kuin hän ensin oli halunnut paeta nauttiakseen
jälleensaavutetun ilonsa äärettömyydestä, yhtä ehdottomasti hän nyt
ymmärsi mahdottomaksi poistua koettamatta sitoa haavaa, josta hän oli
hyötynyt.
Hämmästyen Gustavekin peräytyi pöydän ääreen ja heittäytyi sen varaan
käsivarret ristissä.
— Mitä vielä? — kysyi hän.
Hra Baslèvre sanoi koruttomasti:
— Eikö ole oikein, että minä nyt puhun vuorostani?
Gustaven huulet avautuivat raolleen, mutta hra Baslèvre ehti torjuvalla
liikkeellä pidättää hänet vastaamasta.
— Ja tahdotpa tai et, minä vaadin sinua kuuntelemaan. En sen vuoksi,
että aikoisin puolustautua. Se, minkä olet nähnyt tai luullut nähneesi,
on tapahtunut meitä paljon korkeammissa piireissä, joihin sinun tahtosi
ei ulotu. Ja mitä tästä tapahtuneesta ajatelletkin, minä en ole
loukkaantunut... päinvastoin... kiitän sinua pikemminkin. Epäilemättä
en kuitenkaan ole ymmärtänyt kaikkea: ei koskaan ymmärretä kaikkea.
Jos esimerkiksi nyt tiedänkin, minkätähden sinä — ensin itse tultuasi
minua etsimään — muutuit minulle vähitellen yhä epäystävällisemmäksi,
sitten ahdistelevaksi ja tänään vihdoin vihamiehekseni, en sensijaan
ymmärrä sitä tunnetta, joka sinulle on tuottanut kärsimystä. Mitä
se semmoinen mustasukkaisuus on, joka elää rakkauden jälkeen, jota
ei enää ole olemassa, ja jota vastaan sitäpaitsi puhuivat kaikki
sinun tekosi? Muuten, nämä ovatkin aivan toisarvoisia asioita.
Antakaamme menneisyyden jo olla! Jokainen on vapaa joko siunaamaan
sitä tai kiroamaan, mutta muuttaa sitä ei voi. Se on sellainen
kuin se on. Tulevaisuus sensijaan on edessämme. Niin epävarmaksi
kuin sitä luulemmekin, me jossain määrin olemme sen herroja, ja
minä kysyn itseltäni... minä kysyn sinulta... mitä ajattelisi
sinun tulevaisuudestasi nyt se mies — jos hän vielä eläisi — joka
muinoin usein mahtoi tuijottaa tähän pöytäkelloon juuri samaa asiaa
tuumiskellen...
Näiden viimeisten sanojen johdosta Gustave ei saattanut olla
hätkähtämättä.
— Pyytäisin sinua olemaan sekoittamatta tähän riitaamme muistoja, jotka
eivät siihen kuulu, sanoi hän kuivasti.
Välittämättä tästä huomautuksesta hra Baslèvre jatkoi, puhuen yhtä
paljon itselleen kuin Gustavelle:
— Mitä hän sanoisi monista kauniista unelmistaan, joista useimmat
ovat haihtuneet sinun järjettömyyksiesi tuuliin? Ja mitä hän sanoisi
erikoisesti minulle, joka näytän palanneen sinun elämääsi vain
edistääkseni näiden unelmien luhistumista?
Gustaven silmät olivat jo kääntyneet pois hra Baslèvresta:
— Anna Jumalan tähden isäni olla siellä missä hän on, keskeytti hän
taas. — Ja erotkaamme!...
Hra Baslèvre vastasi pudistaen päätään:
— Liian myöhäistä, veikkoseni! Kun tämä ajatus pälkähti päähäni, en voi
enää... Myönnäthän itsekin, että on mahdotonta erota vihoissa... Hän ei
suvaitsisi sitä!
Sitten hän kumartui kellon puoleen ja kuunteli hetkisen sen käyntiä,
kuin se olisi ollut elävä sydän. Vähitellen hän tunsi omankin mielensä
keventymään ja näki tien avautuvan. Onnelliseen ratkaisuun asti
epäröityään hän, Clairen kaltaiseksi muuttuneena, tahtoi — vaikkapa
omaksi vahingokseen — koettaa pelastaa miehen, jota hän niin oli
vihannut!
— Kuule, ryhtyi hän taas puhumaan, — etkö itse sanonut minulle sinä
päivänä, jolloin ensimmäisen kerran tapasimme toisemme jälleen, että
elämä on suuri tie, jolla kaikki kulkevat omaa kulkuaan, odottaen
kohtaavansa toisensa lopullisessa päämäärässä? Tämän kohtauksen
jälkeen me molemmat lähdemmekin omalle matkallemme emmekä tapaa
toisiamme enää... ennenkuin siinä määränpäässä, josta silloin puhuit.
Mutta sinä olet kadottanut kotilietesi, tulevaisuuden turvan ehkä.
Salli minun siis osoittaa sinulle, ikäänkuin hyvästikseni, että se,
mikä on tuhottu, voidaan rakentaa jälleen. Elämä on alinomaista
uudestaanalkamista...
Hänen äänensä oli vähitellen muuttunut yhä lempeämmäksi, melkeinpä
sydämelliseksi. Kääntyneenä Gustaven puoleen, joka ei enää
yrittänytkään keskeyttää häntä, hän kuitenkin näytti puhuvan jollekin
toiselle kuulijalle, jonka hän yksin näki.
— Ja kuule vieläkin! Muistatko, kuinka lapsena tapasimme pujahtaa
puutarhaan ja istuutua siellä kastanjapuun alle, joka seisoi
aitauksen nurkassa, ja kuinka — meidän siinä popsiessamme — isäsi
aina tyytyväisenä katseli meitä loitompaa?... Silloin et varmastikaan
miettinyt, mikä sinusta tulisi, mutta mikä kohtaloksesi koituisikin,
aina olit varma siitä, että kasvaisit hänen kaltaisekseen!
Gustave teki nyt epämääräisen liikkeen.
— Oi, mutisi hän, — olemme kaukana Limoges'ista!
— Lähempänä kuin tuuletkaan, sillä juuri tänään on tarjoutunut
tilaisuus muuttua isäsi laiseksi rehelliseksi ja kelvolliseksi
mieheksi! Kehoitan sinua siis: ala taas alusta! Jos päätät olla
enää pelaamatta, mikä sinua pakottaa lähtemään? Velkasiko?...
Oletko menettänyt?... Onko summa suurikin?... Kai sen joku
kumminkin toimittaisi, joku, jolle et jäisi velkaa mitään, et edes
kiitollisuutta, koska — tahtosi mukaan — tämä kohtauksemme on
viimeinen. Sinulla ei enää ole kotia?...
Tässä hra Baslèvre hiukan epäröi. Hänestä olisi ollut yhdentekevää
uhrata omat varansa, mutta mennä siitä yli tuntui pyhäinloukkaukselta.
Vavistuaan pelkkää ajatusta, että jotkut huonekalut myytäisiin, aikoiko
hän nyt omin käsin kajota lemmityn muistoon? Sisäinen vihlaus horjutti
hänen katsettaan. Hän epäili hetkisen, voisiko jatkaa, mutta näkymätön
kuulija mahtoi hyväksyä hänen ajatuksensa, koskapa hän lausui sen
loppuun asti:
— Niin, huomautin sinulle jo, että poislähtösi merkitsisi tuskallista
eroa. En ota tuomitakseni menneisyyttä, sillä ihminen saattaa
tietämättään olla julma, eikä hän myöskään aina osaa oikein arvioida
julmuuttaan... Nainen, josta puhun, on antanut sinulle kaikkensa, joten
sinä hänen rinnallaan vielä voisit saavuttaa hiljaisen ja koruttoman
onnen. Hänen esimerkkiään seuraten voisit jälleen tottua jokapäiväiseen
työhön... sekin vielä olisi mahdollista, varmasti... Mene siis hakemaan
hänet ja jatka hänen kanssaan elämääsi valoisasti, turvassa omalta
itseltäsi elävän rakkauden ja vainajan muiston suojaamana, joka vainaja
myöskin sinua rakasti!
Vihdoinkin hän oli päässyt loppuun... Tuli vapautuksen ja rikkauden
tunne tähän täydelliseen luopumukseen. Uhrattuaan Clairen muistonkin ei
hänellä enää ollut mitään uhrattavaa. Huippu oli saavutettu. Oli enää
jäljellä vain yksinäistä ja tyyntä vaellusta...
Seurasi raskas hiljaisuus. Nojaten yhä pöytään Gustave seisoi ja
tuijotti lattiaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, ettei hra Baslèvre
puhunut enää.
— Ei, sanoi hän viimein — se on pelkkää haavetta...
— Minkätähden? kysyi vielä hra Baslèvre, vaikk'ei hän tuntenutkaan
hämmästyvänsä.
Gustave kohotti häneen katseensa:
— Koska uusi seikkailu päättyisi samanlaiseen romahdukseen.
Hän antoi kotvasen kulua, ennenkuin jatkoi, ja ryhtyi sitten äkkiä
puhumaan entisiä nimityksiään käyttäen:
— Minkä minä mahdan, veikkoseni! Avomielisyytesi on liikuttanut minua,
ja minä vastaan yhtä avomielisesti. Minä olen peluri enkä voi muuksi
muuttua. Mutta en tullut siksi yht'äkkiä... Kun menin naimisiin Clairen
kanssa, en tuntenut pelejä edes nimiltä. Me rakastimme toisiamme
siihen aikaan... Elimme joitakuita oikein kauniita vuosia... Alku
on aina kaunista... Sitten, eräänä päivänä, muudan toveri vei minut
pelipaikkaan... Yksi veto jo sokaisee ja hullaannuttaa... Keksin elämän
ilon enkä voi siitä enää luopua.
Hänenkin vuorostaan oli vaikea lausua ilmi ajatustansa. Tuntui siltä,
kuin hän olisi tehnyt lopputiliä itsestään.
— Mitä sitten siihen naiseen tulee, josta äsken puhuit, jatkoi hän,
— olkoon hän vakuutettu, että häviämällä täältä teen hänelle suuren
palveluksen. Jos jäisin tänne, tappaisin hänet huoliin joka tapauksessa
ja piankin... New-Yorkissa ainakin olen yksin, en tee siellä pahaa
kenellekään, ja siellä minulla on mitä tarvitsen: tilaisuus pelata yöt
läpeensä... toisten pelejä tietystikin... mutta pelin huuma sinänsä
riittää minulle, kunnes taas pääsen alkuun, en kumminkaan sillä tavalla
kuin sinä toivoit.
Raskaasti hän sitten ojentautui, koetti hymyillä ja päätti:
— Tunnusta, että se on minulle parasta... kaikkein parasta...
Tuli taas hiljaisuus, juhlallinen ja syvä kuten sellainen, joka seuraa
kuolemaa. Eikö Gustave muuten ollutkin ennustanut juuri sellaista?
Hra Baslèvre odotti vähän, mutta nähtyään, ettei Gustave enää lisäisi
mitään, hänkin suoristautui uunin nojasta.
— Siinä tapauksessa... aloitti hän.
Gustave nyökkäsi hyväksyvästi.
— Niin, sanoi hän, — luulen nyt, ettei meillä enää ole muuta tehtävää
kuin koettaa unohtaa toisemme.
— Unohtaa toisemme... kertasi hra Baslèvre miettiväisesti. — Olet
oikeassa, se on parasta.
Hän jatkoi vielä.
— Milloin sinun on myytävä, mitä täällä on?
— Muutaman päivän kuluessa... ennenkuin saan vuokralaisen sijaani,
sillä minulla on asuntosopimus.
— Ja... milloin lähdet?
— Noin kolmen viikon perästä.
— Hyvää onnea siis!
Pikainen välähdys kirkasti Gustaven silmät.
— Sitäkö toivotat? Se onkin ainoa asia, josta vielä välitän... todella.
Se oli viimeinen sana. Hra Baslèvre lähti laskeutumaan alas portaita
päätänsä kääntämättä. Hän tiesi, ettei Gustave kutsuisi häntä takaisin.
Ulos tultuaan hän tahtoi vielä viimeisen kerran katsoa taloa, jossa
hän oli tuntenut niin paljon iloa ja niin paljon tuskaa. Mutta seinään
kiinnitetty valkea paperi veti heti hänen huomionsa. Ilmoitus oli yhä
siinä: »Huonekaluja myytävänä. Kysyttävä täältä.» Saapuessaan hän ei
ollut sitä huomannut, eikä hän silloin kai olisi halunnutkaan pysähtyä,
mutta nyt hän melkein näytti tahtovan puhutella tätä paperia.
Hän viipyi kauan sen edessä. Yht'äkkiä riemun tunne kirkasti hänen
kasvonsa, ensimmäisen kerran Clairen mentyä pois. Senjälkeen hän lähti
astumaan ja poistui nopein askelin. Ihmeellinen keskustelu tapahtui
hänen sielussaan:
— Vieläkö epäilet? — kysyi joku ääni.
— Oletko tyytyväinen? Näinkö tahdoit? — vastasi hra Baslèvre.
Hänen edessään ja hänen takanaan, kaikki oli puhdasta. Hänen sydämensä
sykki kuin siivillä, ja hän olisi halunnut nyyhkyttää, samalla tavalla
kuin sinä suurten jäähyväisten yönä...