Kaksi vuotta kului, seuraten tasaista ja vastustamatonta kulkuaan.
Parisissa kuukaudet häviävät kuin pikkurahat, ja kun katsoo
kalenteriin, huomaa hämmästyksekseen olevansa aivan kuitti, vaikk'ei
olekaan ostanut mitään.
Kaksi vuotta...
Béarnin kadulla ei mitään ollut muuttunut tai ainakin hyvin vähän. Ja
tämä väliäkin oli taas palaamassa vanhoihin uomiinsa. Joitakin aikoja
oli hra Baslèvren nähty lähtevän kotoaan epäsäännöllisesti, jäävän
pois ministeriöstä, sairastelevan ja usein palaavan huoneeseensa
päivällistä syömättä. Mutta nyt hän jälleen, yhtä tuntemattomista
syistä, tuli alas portaita täsmällisesti niinä aikoina, jotka oli
määrätty jo kolmekymmentä vuotta sitten, ei enää koskaan ollut huonolla
tuulella ja söi säännöllisesti päivällisensä Volnayssa. Sanalla sanoen
hän oli päässyt takaisin levolliseen olotilaan, s.o. saavuttanut sen
asteen, jolla hän, virkavallan huipuilla ollen, rajoitti kunnianhimonsa
mukavien loma-aikojen valintaan ja kosketusten supistamiseen
mahdollisimman vähän parlamentin kanssa.
Joitakuita uusia tapoja oli kumminkin juurtunut hänen elämänsä
rauhalliseen kulkuun. Huomattavin niistä oli seuraava: joka lauantai
hra Baslèvre lähti maalle ja katosi maanantaihin saakka. Rouva Gerbois
koetti turhaan saada selville, missä se eedeni sijaitsi, jonne
tirehtööri suuntasi viikoittaiset leporetkensä ja jonka hän kai myös
oli valinnut vanhuutensa oleskelupaikaksi. Mutta hra Baslèvre oli
salaperäinen. Hän matkusti siis vain maalle, ei tiedetty tarkemmin
minne, ja palasi sieltä aina kukoistavan näköisenä. Raitis ilma teki
hänelle hyvää.
Toinen vähemmän tärkeä muutos oli se, että Virginie oli lakannut
käymästä. Kukaan ei muuten osannut selittää hänen häviämistään.
Oliko hän lähtenyt itsestään vai oliko hänet erotettu? Oli miten
oli, senjälkeen hra Baslèvre oli pyytänyt rouva Gerbois'ta ryhtymään
hänen huoneensa hoitoon, mihin tämä myös oli suostunut, ensin vähän
epäröityään, niin mairitteleva kuin tällainen luottamuksenosoitus
olikin ollut.
Vihdoin, päinvastoin kuin olisi voinut odottaa, hra Baslèvren ja
neiti Fouillen suhteet eivät olleet kehittyneet. Tervehdyskäynti
uutenavuotena ja joku satunnainen tapaaminen portaissa tai talon
lähettyvillä, siinä kaikki! Hät'hätää vaihdettuaan tavanmukaiset
kysymykset terveyden tai vuodenajan suhteen he erosivat kiireesti ja
huonosti salaten yhteisen halunsa päästä pakoon vaikeasti määriteltävää
noloutta, joka heitä molempia vaivasi.
Jos hra Baslèvrekin oli vähän vanhentunut, oli neiti Fouille, ilman
mitään näkyvää syytä, muuttunut aivan tuntemattomaksi. Hänen hiuksensa
olivat valkeat ja kasvot kuihtuneet; selkä oli köyristynyt, hänen
oli täytynyt luopua iltakävelyistään ja vihdoin myös kieltäytyä
antamasta tunteja kaupungilla. Enimmäkseen hän istui kotonaan, mutta
joskus hänet valtasi selittämätön kuljeksimisen halu, ja silloin hän
lähti liikkeelle jo varhain aamulla ja palasi vasta myöhään, aina yhä
väsyneempänä. Aluksi ihmiset kysyivät: »Mikä hänen on?» Mutta kun eivät
koskaan saaneet vastausta, he vähitellen rauhoittuivat eivätkä pian
enää muistaneet koko asiaa. Muutamien ihmisten kohtalona on kehittää
toisten välinpitämättömyyttä. Andréa valitti kumminkin, että hänen
sisarensa oli muuttunut niin kärtyisäksi, mihin rouva Gerbois vastasi
filosofisesti: »Se on vanhuutta.» Mitä taas pienokaisiin tulee, mitäpä
he olisivat huomanneet, kun neiti Fouille opetti partisiipin säännöt
aivan yhtä vakuuttavasti kuin ennenkin?
Muuten talo, kortteli, vuokralaiset ja naapurit, kaikki olivat
kulkeneet tasaista kulkuaan ajan tiellä ja luulivat pysyneensä
entisellään. Samoin eivät junan matkustajatkaan huomaa väsymystä, joka
heidät muuttaa.
Sattui sitten, että hra Baslèvren jonkun virallisen tilaisuuden vuoksi
oli jäätävä Parisiin erääksi lauantai-illaksi ja siirrettävä seuraavaan
päivään tavallinen matkansa maalle. Silloin oli toukokuu, sen päivän
vuosimuiston aika, jolloin hra Baslèvre oli ollut päivällisellä Clairen
luona. Kuinka kaukana ne hetket jo olivatkaan.
Aamulla noustessaan hra Baslèvre huomasi, että oli ruma sää ja taivas
pilvien peitossa. Place des Vosges ja puisto näyttivät huohottavan
sumussa, ja palatsien julkisivuilla oli pahojen päivien sairaalloinen
ilme. Kuitenkin hra Baslèvre lähti huoneestaan hymy huulillaan.
Epäilemättä hän oli tyytyväinen päästessään pois kaupungin raskaasta
ilmasta ja omien huonekalujensa luota, jotka, hoitamattomampina kuin
milloinkaan, huokuivat surettavaa raihnaisuutta.
Rouva Gerbois, nähdessään hänet reippaana, sanoi iloisesti:
— Herra voi heti paremmin, kun vain pääsee lähtemään. Mielelläni
minäkin omistaisin talon Fontenayssa!
Milloin hän mainitsi Fontenayn haaveilemansa kesäkodin seuduksi,
milloin taas jonkun toisen tienoon, aina siinä turhassa toivossa, että
hra Baslèvre kerran sanoisi: »Menen juuri sinne.»
— Rupeaako satamaan? — vastasi hra Baslèvre, ilmaisematta sanallakaan,
että edes oli huomannut rouva Gerbois'n yritystä.
Samalla hän heilutti sateenvarjoaan kuin tunnustellakseen ilman
kosteutta.
— Jollei asema ole kaukana, ei herralla ole mitään pelättävää.
— Huomiseen siis, rouva Gerbois! Satoipa tai paistoi, junat eivät odota.
Ja hra Baslèvre lähti menemään, rouva Gerbois'n jäädessä seuraamaan
hänen kulkuaan.
— Varmasti hän menee Vincennes'in asemalle, ajatteli rouva Gerbois. —
Hän pitää koko ajan vasempaan.
Mutta hän erehtyi, sillä tultuaan Bastillen luo hra Baslèvre kulki
vinosti torin poikki, pyrkien La Rapéen rantakadulle.
Kaukaa näkyi Austerlitzin aseman raskas hahmo. Mutta hra Baslèvre ei
näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Vincennes'inkään asemasta.
Kuljettuaan Seinen yli hän nousi Boulevard de l'Hôpitalin ahdetta ja
kääntyi Boulevard Saint-Marcelille.
Tällä puolella Parisin elämä muuttui kansanomaiseksi ja meluisaksi.
Eräänä sunnuntaina kerran ennen hra Baslèvre oli kulkenut näillä
samoilla seuduilla yhtä iloisin mielin. Samoin kuin sinä sunnuntaina,
niin nytkin seisoi pitkin katukäytävän reunaa kukilla kuormitettuja
rattaita. Koria kantavaa kaupustelijaa ei vain enää ollut; hän oli kai
kuollut kurjuuteen...
Sellaisissakin sanoissa saattaa piillä ihmeellistä voimaa, jotka
heitetään ilmaan vain kukkavihkosen myyntitarjoukseksi. Koska kauan
aikaa sitten eräs köyhä oli sanonut näillä tienoilla: »Vanhat
rakastavat aina kiihkeimmin», hra Baslèvre kysyi nyt itseltään: »Miten
hänenkin lie käynyt?» ainoana maailmassa muistaen vielä tätä raukkaa.
— Kuinka paljon kielonne maksavat?
Hän otti rattailta kaksi kimppua. Sitten hän lähestyi erästä penkkiä,
jolla istui kaksi vanhusta, jotka heti valmistautuivat tekemään
hänelle tilaa. Mutta hän kiitti, antaen kieltävän merkin; hän tahtoi
vain katsoa paikkaa, jolla kasvot olivat hengittäneet samanlaisen
kukkavihkon tuoksua kuin ne, joita hän piti kädessään. Kuinka paljon
rakkautta siinä eleessä olikaan ollut! Ah, ensimmäisen uhrauksensa
tuskassa hra Baslèvre ei ollut sitä ymmärtänyt! Mutta onko nyt
muisteltava näiden kaukaisten hetkien katkeraa suloisuutta, hetkien,
jotka muistuttavat meitä ainoastaan sokeudestamme ja erehdyksistämme!
Hämmästyen sitä hellittämättömyyttä, millä hra Baslèvre heitä katseli,
vanhukset aikoivat kuitenkin nousta. Mutta hra Baslèvre antoi heille
uuden merkin, ja lopullisesti unohtaen lähteä pois Parisista hän tällä
kertaa suuntasikin kulkunsa Place d'Italielle. Hän saapui _sen talon_
portille.
Hän astui sisään ovenvartijalta mitään kysymättä. Portaissa hänen
sydämensä sykki riemusta. Kun hän soitti, tuli Virginie avaamaan.
— Nähdessäni, ettei herra ollut nukkunut täällä, sanoi hän, —
ihmettelin, tulisiko herra tänäänkään.
— Niin, vastasi hra Baslèvre, — eilen illalla oli oltava muualla. Mutta
eihän yksi kerta tapaa tee. Onko aamiainen jo valmis?
Kuuntelematta vastausta hän meni ruokasaliin, jonne oli katettu
kahdelle hengelle, pani toisen kielokimpun toisten ruokaneuvojen taakse
ja vei toisen sisähuoneeseen, palasi senjälkeen ruokapöydän ääreen ja
huokaisi:
— On niin hyvä olla!
Hra Baslèvre oli taas maapaikassaan!
* * * * *
Ihmeitä saa pysyväinen rakkaus aikaan! Kaikki oli täällä entisellään,
huonekalut, seinäpaperit... Kuten ennenkin, työhuoneen ovi oli auki,
ja uunin reunalla isä Gros'n pöytäkello tiksutti tihein iskuin.
Valkoisella liinalla keskellä pöytää neljä punaista ruusua hymyili
lasimaljakosta. Kohta Virginie, kuten muinoin, ilmoitti aterian olevan
valmiin, ja hra Baslèvre istuutui pöydän päähän. Hänelle oli katettu
samalle paikalle kuin silloinkin, niinkuin myös Clairelle, jonka
lautasen kielot nyt puoleksi peittivät. Oliko Claire siis palannut?
Oliko hän koskaan poistunutkaan?
Näin hra Baslèvrella, hankittuaan takaisin huoneiston ja palautettuaan
sinne entiset huonekalut ja entisen palvelijattaren, joka sunnuntai
oli tilaisuus siirtyä ajassa taaksepäin ja kauas ministeriöstä paeten
asettua lepoon jälleenrakentamaansa menneisyyteen, joka niin elävästi
muistutti kuluneita autuaita aikoja. Mutta se ei ollut vielä mitään...
Mitä itse asiassa onkaan ulkonaisen ympäristön jälleenrakentaminen —
esinepiirin, johon aika ei pysty — sen rinnalla, että palauttaa myös
sen hengen? Voi aina ostaa takaisin huonekalut ja järjestää asunnon
pyhätöksi. Mutta varsinainen ihme olikin siinä, että hra Baslèvre
todella oli pystyttänyt temppelin myös sydämeensä ja asuttanut sen
rakkaudellaan. Claire asui siinä ja kokonaan häntä varten! Oli niin
tyynen turvallista siellä häntä puhutella, sillä näkymätön oli myös
luopunut vaikenemisestaan. Eikä hra Baslèvre päästäisi häntä enää!
Hän tunsi heidän ajatustensa jo saavuttavan toisensa ja suuren rauhan
vastaavan hänen huutoihinsa. Voidakseen täydellisesti ymmärtää
tällaisen tunnelman täytyy itse olla kokenut ne kauheat tuskat, jotka
rakkaan olennon menettäminen tuottaa. Vain se, joka ne on tuntenut,
tietää, mikä luova voima niistä virtaa. Tässä tapauksessa se voima
uudestiloi rakkauden!
Mutta tietämättömänä omasta ihmeestään hra Baslèvre oli istuutunut. Hän
ei katsonut mihinkään tai — oikeammin — katsoi kaikkianne ja täyttyi
näkemiensä esineiden hengestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut huomannut
niitä näin suloisiksi, varmasti, koska hän — kun ei ollut voinut tulla
jo eilen — nautti niistä nyt kahta enemmän. Rauha oli syvää ja ilma
kevyttä. Kuinka kaukana Parisi olikaan ja kuinka kaukana Place des
Vosges! Olisi vaatinut suurta ponnistusta kuvitella mielessään Béarnin
katua, ja järjetöntähän se olisikin ollut. Mutta usein on silloin juuri
lähimpänä, kun luulee olevansa kauimpana. Niin nytkin. Eteisestä kuului
yht'äkkiä ovikellon soitto. Hra Baslèvre höristi hämmästyneenä korviaan
ja nousi sitten seisomaan aivan ällistyen. Hän oli tuntenut neiti
Fouillen äänen!...
Se sanoi:
— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, mutta minulle vakuutettiin alhaalla,
ettei huoneistossa ollut muita kuin te, ja tahtoisin niin mielelläni...
Sen jälkeen kuului hämmästynyt huudahdus:
— Mutta, Jumalan tähden, tehän olette Virginie! — Minäkin heti tunsin
neidin...
— Mikä onni! Te ette ainakaan epäröi antaa minulle lupaa tulla sisään
vähän katsomaan. Oi, ette tule sitä katumaan...
— Odottakaa, neiti. Herra on itse...
— Tässä olen, sanoi hra Baslèvre ilmestyen kynnykselle.
Kuullessaan tämän niin odottamattoman äänen neiti Fouille oli kirkaista
ällistyksestä. Hra Baslèvre jatkoi:
— Pelkäättekö lähteä haluamallenne tarkastukselle, kuu talon isäntä
itse tarjoutuu teitä saattamaan?
Ja astuen askelen lähemmäksi hän lisäsi:
— Ja ettekö myös näe parhaaksi mukautua selittämään minulle, miksi
haluatte pitää tämän tarkastuksen?
Hän puhui puoleksi myöntyen, puoleksi ivaten, eikä muuten koettanutkaan
ymmärtää, mitä tapahtui, tai tajusi ainoastaan asian huolestuttavan
puolen.
Neiti Fouille oli hämmästyksessään tarttunut ovenripaan ja nojasi
siihen kuin keppiin. Hän koetti seurata, mitä hra Baslèvre sanoi, mutta
ei oikein käsittänyt. Kumminkin hän hra Baslèvren lopetettua nyökäytti
päätään.
— Kuten suvaitsette, sammalsi hän.
Ja luopuen satunnaisesta käsinojastaan hän lähti astumaan sisään
raskain askelin.
— Virginie, aamiainen saa hiukan odottaa, sanoi hra Baslèvre, joka
väistyä syrjään päästääkseen neiti Fouillen ohitsensa.
Sitten hra Baslèvre sulki oven. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä mitä
tehdä, mutta hänen äskeinen suuri onnensa oli kaikonnut. Tarvittiin
vain tämän verran inhimillistä tungettelevaisuutta esineiden hengen
häiritsemiseksi. Neiti Fouillen tulo oli heti karkottanut huoneen
hartauden ja kaiken sulon sen mukana!...
He istuutuivat vastatusten ja jäivät katsomaan toisiinsa.
On tuhat eri tapaa suhtautua jonkun saapumiseen. Hra Baslèvren täytyi
tällä hetkellä epäillä, että neiti Fouille — ties millä tavalla —
oli päässyt perille hänen matkojensa salaisuudesta ja tahtoi täten
tyydyttää yhtä epähienoa kuin sietämätöntä uteliaisuuttaan. Hän
olisi myös saattanut olla suuttunut siitä, että näin oli joutunut
keskusteluun, jota hän koko ajan ilmeisellä huolella oli koettanut
välttää.
Mutta häntä loukkasi ainoastaan se seikka, että neiti Fouille nyt oli
Clairen ruokasalissa, s.o. kaikkein pyhimmässä näistä huoneista, joihin
hän ei ollenkaan olisi saanut tulla. Ennenkuin ryhtyi puhumaan, hra
Baslèvre sentähden tekikin liikkeen kuin noustakseen ja siirtyäkseen
viereiseen työhuoneeseen. Mutta hänen aikomuksensa jäi kesken. Oli
kuin jokin käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet
takaisin entiseen asentoonsa.
Hänen vastapäätään neiti Fouille näytti ainoastaan odottavan. Sattuma
oli heittänyt hänet aavistamattomaan seikkailuun, ja hän valmistautui
kantamaan sen seuraukset. Mutta eivät ne mahtaneet olla sitä
sieluntuskaa pahemmat, jota hän jo nyt tunsi.
Ihmeissään, kun hra Baslèvre vaikeni, hän katsoi välttämättömäksi
aloittaa.
— Toivon teidän uskovan, kun vakuutan, sanoi hän, — etten lainkaan
tiennyt teidän »maapaikkanne» olevan täällä. Minulla ei tänne
tullessani ollut mitään syytä odottaa, että kohtaisin täällä teidät.
Vielä vähemmän halusin loukata sitä vaiteliaisuutta, johon teillä —
suojaksi juoruilta — oli lepopaikkanne suhteen ollut oikeus turvautua.
Hra Baslèvre tyytyi vain nyökäyttämään päätään hyväksyvästi. Mutta yhä
tahtoen välttää äänettömyyttä neiti Fouille jatkoi:
— Voitte olla aivan rauhassa tämän epätahallisen paljastukseni suhteen.
Kukaan ei tiedä missä käyn ja minkätähden. Minulla on aina ollut halu
ja tapa vaieta.
Hra Baslèvre nyökkäsi taas, mutta vastasikin tällä kertaa:
— Estävätkö ne teitä myös kertomasta, mikä tässä huoneistossa
oikeastaan kiinnitti mieltänne ja minkätähden toivoitte saada nähdä sen?
Neiti Fouille epäröi hetkisen. Samalla hän kohotti katseensa, silmäili
huoneita ja katsoi sitten katettuun pöytään kaksine ruokaneuvoineen.
— Mitä siitä enää! Se halu on jo ohi...
— Itse kai sen parhaiten tiedätte. Mutta ettekö kumminkin sanoisi,
mistä johtuu, että rohjettuanne koettaa päästä kotitarkastukselle
tuntemattomien luo te yht'äkkiä luovutte koko yrityksestä? Olisinko
tahtomattani ehkä minä siihen syynä?
— Mitä siitä enää! toisti neiti Fouille vielä. — Tulin sisään asti
vain pyytääkseni teiltä anteeksi. Pyydän teitä vastaamaan vilpittömään
pahoitteluuni yhtä vilpittömällä anteeksiannolla ja unohtamaan, että
olen häirinnyt teitä.
Hän nousi seisomaan, samalla näyttäen sekä tahtovan kiirehtiä sanomaan
hyvästi että olevan tietoinen siitä, mikä hänen vastauksissaan oli
ollut arvoituksellista.
— Tuntuu siltä, mutisi hra Baslèvre, — kuin haluaisitte rientää pakoon
kysymyksiä, joita minä kumminkaan, tahtoanne seuraten, en tule tekemään.
— Sitä en halua, vastasi neiti Fouille, — vaan näen ainoastaan, että
odotatte jotakuta, enkä tahdo enää olla tunkeilevampi kuin jo olen
ollut.
Hän osoitti kädellään kukitettua paikkaa ruokapöydässä.
Hra Baslèvre tunsi kylmiä väreitä.
— Rauhoittukaa, en koskaan odota tänne ketään.
Kului silmänräpäys; sitten hän lisäsi:
— Te olette ensimmäinen, joka tänne on tullut... joskin myös se, jota
kaikkein vähimmin olisin arvannut odottaa.
Neiti Fouillen kasvot saivat äkkiä levottoman ilmeen.
— Nyt minä tahtoisin kysyä vuorostani, mitä varten nämä viimeiset sanat?
— Ja — selitti hra Baslèvre — seuraten teidän esimerkkiänne, minä
vastaisin: »Mitä niistä enää!...» He olivat jo nousseet seisomaan
molemmat. Puhetapansa he koettivat säilyttää luontevana, vaikka heidän
äänensä huomaamattomasti vapisivatkin. Ne harvat lauseet, jotka he
olivat vaihtaneet, eivät ainoastaan olleet osoittaneet heidän olevan
hämillään, vaan aavistuttaneet myös paljon taka-ajatuksia. Neiti
Fouille lähti kuitenkin menemään ovelle lisäämättä enää mitään. Ja
epäilemättä kaikki olisikin jäänyt siihen, ellei hra Baslèvre olisi
huomannut, että neiti Fouillen katse uudestaan suuntautui ruokapöytään.
— Vieläkin? sanoi hän puoliääneen.
Neiti Fouille kääntyi hänen puoleensa:
— Sanoin jo, että uskon teitä ja etten kysy mitään. Jospa
tietäisittekin, kuinka kaukana olen kaikesta uteliaisuudesta ja
elämästä!...
— Olettakaamme siis, että minä itse tahdon estää teitä poistumasta
sellaista kuvitellen, jota ei ole.
Hra Baslèvre oli äkkiä muuttunut vakavaksi. Ajatus, että häntä
saatettaisiin pitää vilpillisenä — vaikkakin tietämättä minkä suhteen
— oli yht'äkkiä ruvennut kiusaamaan häntä. Hän jatkoi, katsoen neiti
Fouillea syvälle silmiin:
— Oleskelen täällä sen tähden, että täällä ennen asui se ainoa nainen,
jota koskaan olen rakastanut, ja joka myös rakasti minua.
Nyt neiti Fouillekin näytti tahtovan tarttua hänen sanoihinsa.
— Siitä on jo kauan, kun hän asui täällä, eikö niin? kysyi hän
vilkkaasti.
— Kohta kolme vuotta.
— Niin arvelinkin...
— Kolmeen vuoteen, jatkoi hra Baslèvre, — ei täällä mikään ole
muuttunut. Katsokaa, nämä ovat hänen huonekalunsa, tuossa hänen
paikkansa!... Muut ihmiset vakuuttaisivat teille, että hän on
kuollut... mutta minulle hän yhä elää!
— Sanoitte, että täällä on kaikki kuten kolme vuotta sitten?
— Hänen eläessään olin hänestä erotettu, mutta nyt en jätä häntä enää.
— Hyvä Jumala! kuiskasi neiti Fouille.
Hän vaipui voimattomana tuolille.
— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre.
— Ei mikään... olen vain hiukan heikko... en enää ole oikein
voimissani... Tuo nainen, josta puhuitte, ei kai hän ollut naimisissa?
— Naimisissa?... kertasi hra Baslèvre. — Ellei hän olisi ollut
naimisissa, kuinka siinä tapauksessa olisin ollut erotettu hänestä?
Muuten — lisäsi hän melkein tahtomattaan — ettekö tiennyt sitä?
Neiti Fouille ei mahtanut kuulla.
— Voi hyvä Jumala! kuiskasi hän taas.
Nostaen sitten kyynärpäänsä valkoiselle pöytäliinalle hän painoi pään
käsiin. Hra Baslèvressa välähti eräs ajatus.
— Olisitteko tosiaankin ollut tietämätön siitä?...
Nyyhkytykset olivat ainoa vastaus.
— Minun siis piti paljastaa teille hänen olemassaolonsa, minun, joka en
ole antanut teille anteeksi sitä pahaa, mitä hänelle teitte!
Neiti Fouille aivan hytkyi itkusta.
— Ah, yksi paljastus saattaa johtaa toiseen! Rupean jo epäilemään,
ettei mies olekaan lähtenyt.
— Kyllä hän on lähtenyt.
— Jospa myös voisin olla varma siitä, että hän vielä elää!
— Kyllä hän elää.
Mutta kun he olivat tulleet näin pitkälle, neiti Fouille syöksyi
kauhistuneena seisomaan. Hän oli vihdoinkin huomannut, että hra
Baslèvre vastaili hänen kysymyksiinsä.
— Taivas, ymmärtänettekö edes kenestä minä puhun!
Hra Baslèvre vastasi ainoastaan:
— Kuten näette, kaikki selviää, tämäkin!
Ja he vaikenivat hämmästyneinä, eivät sen tähden, että puhuminen olisi
heitä peloittanut, vaan koska he nyt yht'äkkiä rohkenivat arkailematta
tutkia itseään. Vihdoinkin siis kaikki salat tulivat julki, totuus
paljastui, naamiot putosivat, kuilu aukeni!...
Kuilu todellakin, sillä vaikka hra Baslèvre, joka unohtaakseen
kaipauksen tuskan oli järjestänyt Clairen entisen kodin pakopaikakseen,
ja neiti Fouille, joka salavihkaa oli pyrkinyt katsomaan rakastettunsa
viimeistä asuntoa, siten elvyttääkseen koskaan enää palaamattoman
onnen muistoa, näyttivätkin aivan yhtä orvoilta, supistui yhtäläisyys
kumminkin vain tähän. On tuhat eri tapaa päästä samaan satamaan. Ne
riippuvat matkasta, ja rannan vastaanotto on aina heijastusta siitä
hengestä, missä siihen pyritään.
On mahdotonta kuvitella kahta erilaisempaa seikkailua kuin näiden
kahden: hra Baslèvren, jonka tarina oli punottu odotuksesta,
pettymyksistä ja uusista ponnistuksista — yhden ainoan kerran hän oli
puhunut, hänet oli karkoitettu, ja käytännölliset ihmiset olisivat
nauraneet hänen tottelevaisuudelleen — ja neiti Fouillen, joka
päinvastoin oli kokenut rakkauden kaikki vaiheet, niihin luettuina sekä
onnen huumat että välien rikkoutumiset, sovinnot ja hylkäyksen tuskat.
Kun kaksi ihmistä on kulkenut näin eriäviä teitä, ei mikään mahti
maailmassa voi heitä enää yhdistää. Hetkeä aikaisemmin hra Baslèvre
ja neiti Fouille olivat saattaneet luulla, että heidän ystävyytensä
oli elpymässä jälleen, mutta katsoessaan nyt toisiansa avoimesti
silmiin he, ennenkuin vielä mitään sanoivatkaan, huomasivat, että tämän
ystävyyden päinvastoin täytyi aivan loppua ja että heidän sanansa jo
kuuluivatkin viimeisiltä jäähyväisiltä.
Heidän keskustelunsa oli tämän jälkeen enää hyvin lyhyttä ja mutkatonta
kuten sanat aina, kun kirjoitetaan viimeisiä rivejä kertomuksen loppuun.
Hra Baslèvre aloitti puheen, koettaen rehellisesti ilmaista sen säälin,
mitä hän todella tunsi:
— Muinoin te tahdoitte lohduttaa minua, mutta ette osannut. Voisinko
minä nyt palkita yrityksenne?
Neiti Fouille ojentautui kiivaasti:
— Mahdotonta. Voidaksenne tehdä sen teidän olisi hankittava minulle
takaisin mitä olen menettänyt, eikä se ole vallassanne.
Hra Baslèvre vastasi:
— Joskus tuskakin auttaa elämään. Siitä lähtien, kun kadotin
rakkaimpani, olen tuntenut mieleni hyvin vapautuneeksi.
— Minun sydämeni sykkii vain epätoivoa. Me puhumme eri kieltä, vaikka
olemmekin vaeltaneet samoja seutuja.
Hra Baslèvre hymyili surumielisesti:
— Te ette siis ole rakastanut todella?
— Tai toisella tavalla.
— Minun rakkauteni, huokaisi hra Baslèvre, — on ilmoittanut minulle
kärsimyksen ja säälin. Kaikki asiat ovat minulle sen vaikutuksesta
avartuneet. Tuskani ahdistuksessa siunaan sitä.
— Minun taas, selitti neiti Fouille, — on muuttunut valheeksi. Se
peittää minut häpeään, mutta sellaisenakin ottaisin sen ihastuksella
vastaan, jos se minulle ihmeen kautta takaisin annettaisiin.
— Surkuttelen teitä, päätti hra Baslèvre, — ja minustakin näyttää,
etten voi olla teille hyödyksi.
Taas tuskallinen väliaika. Ympäröivä huone katsoi mykkänä todistajana
näihin kahteen ihmiseen, jotka olivat tulleet siihen äärimmäiseen
kohtaan, missä eletty elämä on arvioitava.
Huomatessaan, ettei hra Baslèvre enää lisäisi mitään, ja kun ei hän
itsekään saanut sanaa suustaan, neiti Fouille pisti nenäliinansa
väsyneesti pieneen laukkuunsa ja, ennenkuin nousi seisomaan, heitti
pöytään vielä viimeisen silmäyksen. Hra Baslèvre säpsähti. Aivan kuin
kohtalon sormi oli yksinäinen auringonsäde langennut valkoiselle
liinalle ja suuntautunut yhteen punaisista ruusuista. Ymmärtäen sen
salaiseksi käskyksi hra Baslèvre, yhä ääneti tarjosi kukan neiti
Fouillelle, joka ei voinut pidättää hämmästynyttä elettä.
— Miksi kajota siihen, minkä haluatte säilyttää koskemattomana? — sanoi
hän ojentamatta kättään.
— Koska jo on anteeksiannon aika. Ettekö etsinytkin täältä häntä...
tietämättänne?
Neiti Fouille, joka viimein oli päässyt seisomaan, ei ensin näyttänyt
ymmärtävän, mutta sanoi sitten päätään nyökäyttäen:
— Mahdollisesti. Mutta olenko todellakin syyllinen, ja onko minua
vihattava, kun en ole ollut tietoinen niistä kärsimyksistä, joita olen
tuottanut?
Hän otti hitaasti ruusun, hengitti sen tuoksua ja pisti sen rintaansa.
He eivät vaihtaneet enää muita jäähyväisiä, sillä eikö kaikki jo
ollutkin sanottu?
Kumartuneena käsipuiden yli hra Baslèvre kuunteli, kuinka neiti
Fouillen askeleet katosivat portaisiin. Ja palattuaan ruokasaliin
hän meni vielä ikkunaankin nähdäkseen hänen alhaalla kulkevan Place
d'Italien poikki.
Naisparka! Hän oli saanut rakkaudelta kaikki, mitä vaille hra Baslèvre
katkerasti oli jäänyt, ja tuolla hän nyt kumminkin poistui mieli
masennuksissa ja sydän tuskaa täynnä, ilman muuta lohtua kuin Andréan
pahat tuulet ja »pienokaistensa» virheet.
Mutta seuraavana päivänä hra Baslèvrekin palasi jokapäiväisiin
askareihinsa ilman sitä suuruutta, joka oli langennut hänen osakseen.
Hän meni virastoonsa kuten ennenkin. Elämä hänen ympärillään näytti
jatkuvan aivan entisellään, täynnä mitättömiä pikkuseikkoja ja aina
samanlaisia, jotka suinkaan eivät järkyttäisi maailmankaikkeutta, jos
jäisivät tapahtumatta. Mutta kuitenkin, mikä muutos, mikä suloisuus!
Olemassaolon sattumien saavuttamattomissa ja niitä uhmaten ääretön
hellyys valaisi hänen tietään. Claire ei hylkäisi häntä enää! Elikö
Claire hänessä vai hän Clairessa? Yhdentekevää! Varmana siitä, että
Claire rakasti häntä, hra Baslèvre tiesi myös itse vastaavansa
Clairelle samanlaisella uskollisuudella, eikä kukaan olisi voinut
sanoa, elikö hän unta vai todellisuutta!...
Ja ymmärtäen, mikä jalo lahja todellinen rakkaus on, ja että hänen
valveutunut sielunrauhansa perustui ihmeellisen heräämisen pohjalle,
hra Baslèvre pani kätensä ristiin.
— Oi rakkaani, kuiskasi hän, — mitä oletkaan tehnyt minusta, kun en
tunne itseäni enää!
Kielot ja ruusut tuoksuivat pöydällä. Jumalaisen tyyni kirkkaus valaisi
hra Baslèvren muistojen vaatimatonta tyyssijaa. Saattoi myös kuvitella
kuulevansa, että vainaja vastasi haudan tuolta puolen:
— Olen tehnyt sinusta elävän sielun!