Tänä samana päivänä neiti Fouille, päätettyään päivätyönsä, lähti kello
kuuden tienoissa iltaostoksilleen. Nähdessään hänen menevän ohi rouva
Gerbois sanoi miehelleen:
— En tiedä mikä hänen on, mutta varmasti hän hautoo jotakin!
Oli miten oli, neiti Fouille kulki portista, kuten tavallista, pää
pystyssä ja kiirehtimättä, ja saavuttuaan Saint-Antoinen kadun
kulmaukseen, kuten tavallista, hävisi väkijoukkoon.
Ei kuitenkaan ollut kiellettävissä, että hän oli muuttunut. Ensiksikin
hänen hiuksensa, jotka siihen asti olivat olleet aivan mustat,
harmahtivat. Hänen ruskea hameensa, joka niin kauan oli näyttänyt
uudelta, oli kulunut; ei saattanut olla huomaamatta sen vanhanaikaista
kuosia. Mitä pihkakivisiin kellonvitjoihin tulee, nekin näyttivät
jo kovin pahanpäiväisiltä ja sopivat enää koristeiksi enintään
vanhallepiialle. Ainoastaan hänen käyntinsä oli entisenlaista,
vapaatahtoista ja rivakkaa; askeleet olivat jo menossa, ennenkuin hän
oikein ehti lähteäkään.
Kello kuusi on lokakuussa jo tullut yö. Päivä oli ollut niitä, joina
satujen kaiken loiston luulee levinneen maan päälle. Ja ilta oli
vieläkin ihanampi: ilma kirkas lauhkein tuulahduksin, taivas selkeä
sumuista. Kaikki uhkui kesänlopun suurenmoisuutta. Näytti mahdottomalta
tuntea muuta kuin riemua.
Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin
aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt
hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin
kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi
voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin
aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta
sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka
sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan
katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä.
Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen
loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.
Tulisiko hän?
Jospa hän ei tulekaan!...
Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan
erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä
vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin
säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!
Neljännestunti... puoli tuntia... Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti
vaellustaan. Äkkiä hän päätti:
— Ellei häntä viiden minuutin kuluessa näy, lähden pois.
Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän.
Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt
katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.
Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen.
Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää
voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko
henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.
Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson
kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei _hän_ olisi
voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova
ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen
välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta
oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen
harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä
päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei
ollenkaan olisi elänyt!
Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin
kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin
ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta
tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti
Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen —
ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!
Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia.
Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän,
huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen
välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla?
Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti...
Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin
eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä
tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.
Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja
hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä
matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka
ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa
tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa
heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan
kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.
Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä
johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:
— Naisparka! Hänen rakastajansa on hänet hylännyt!
Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen,
ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa
kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat
muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan
ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen
katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii,
hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se
tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse:
kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.
Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää... minkä
hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan
surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä,
jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan
kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se
sanottava hänelle?...
Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki
kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei
varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi
jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin
neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo
kääntynyt.
— No, sanoi hän, — ettekö tahdo tuntea ystäviänne?
Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei
puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja,
hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.
— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella
kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.
— Oletteko kulkenut minun perässäni?
Samalla kauhun ilme vilahti hänen katseessaan.
— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin
yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja... Kuinka paljon onkaan
tapahtunut sitten viime näkemämme!...
Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla
säpsähtämättä uudestaan.
— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia
tarkoitatte?
— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan
luonnollista, ettette tiedäkään... Minulla on ollut suru...
Neiti Fouille kertasi kuin kaiku:
— Suru... Kellä ei sitä olisi ollut!
Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän
jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla
äänellä:
— Tahdoin juuri sanoa teille... sentähden tavoitinkin teidät... kaikki
eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka
vain hetkellisesti on poistunut...
Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua
kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.
— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi... Elävä, hän voi aina
palata, lopetti hra Baslèvre.
— Minkätähden puhutte minulle tällaista? huokaisi neiti Fouille.
Hän tarkasteli hra Baslèvrea kauhuissaan.
— Koska... oikeastaan...
Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä
oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan
johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli
totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa
palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti
luuli menettäneensä?
Huomaten, ettei jatkoa tulisikaan, neiti Fouille huokaisi tuskallisesti:
— Antakaa anteeksi... olen hyvin väsynyt tänä iltana... en voi viipyä...
Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän
matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti
häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.
Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet
tässä tarkoituksessa!..
— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi
vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada
avainta reikään.
Hra Baslèvrea puistatti:
Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä
iltana, että minun on hoidettava teitä.
— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän
asemassanne; minä asun perheessä...
Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi
keittiönsä perältä:
— Missä sinä taas olet kuljeksinut, kun tulet näin myöhään?
— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. —
Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!...
Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi
oven kiinni ja hävisi.
Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa,
ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui
nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.
Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista
välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys
lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa
menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti
erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin
olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta
niiden takaa nousi jo toinenkin kuva...
Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn
ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen
voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren
ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen
mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien
eteen!
Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi,
kuinka häntä vihaan!
Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen,
hän vihasi... Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän
vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut!
Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän
olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin
pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten
hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa
rakastajatar käsipuolessaan!...
Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi.
Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä
hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra
Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin
rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi
tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?
— Ei koskaan!
Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei
tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan
ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja
äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se
olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.
— Ei koskaan! toisti hra Baslèvre.
Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut
suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli
lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä
huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan
selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä
hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä
poistuttava koko Parisista... Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis
ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan
niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä,
ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja
anteeksiannon tapaisena!
Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan
hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän
saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut
neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan...
Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne.
Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella
muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa
säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä
johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.
Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman
edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.
Nähdessään hra Baslèvren hän peräytyi hämillään.
— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen... Olen
mahtanut erehtyä ajasta.
— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko
sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen
lähtenyt, niin pääsette heti työhön.
Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän
katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.
Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi
paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen,
ruveta juttelemaan:
— On kai herra kuullut, mitä herra Gros'n luona tapahtuu?
Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan
aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.
Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti,
mutta ei vastannut.
— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt
näkee, että kaikki oli totta...
— Mikä kaikki?
— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin
löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin
että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään...
— Myydään? — kertasi hra Baslèvre, hiha yhä ilmassa.
— Niin, niin! Huonekalut, vaatteet, kaikki mitä hänellä on...
— Mutta huonekaluthan...
Hra Baslèvren ääni katkesi kesken.
— Kiitos, sanoi hän lopuksi.
Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli
kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei
muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa
missään yhteydessäkään...
Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä.
Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut
ajatelleeksi, että täytyisi myydä...
Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi
hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen
liittyvä välitön uhka.
Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki,
mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun
kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema?
Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra
Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen
lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo
huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti
arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen
eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä,
hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas
valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven,
olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:
— Anna kaikki minulle! Sinulla ei ole oikeutta...
Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli
näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista
tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan;
epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle
tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea
valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen
elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja
todella rakkaita muistoja, ne olivat sen _toisen_ hallussa, ja tällä
_toisella_, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä
mukaan!
Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle
ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:
— Se ei saa tapahtua! Minä kiellän sen tapahtumasta!...
Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei
ollut odottanut huomistakaan?
Rajulla viittauksella hra Baslèvre kutsui ensimmäisen ajurin, minkä
huomasi:
— Boulevard Blanqui 98.
Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään.
Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia
aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea
puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka
eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta
tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän
sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?
Hra Baslèvre ei sitä aavistanut, mutta totteli.