Sitten tuli hirveitä päiviä... Hra Baslèvre ei kirjaimellisesti ollut
muuta kuin ruumiillistunutta epätoivoa. Hän ei puhunut kenenkään
kanssa yli virkavälttämättömyyden; kerhosta hän oli kadonnut. Jos hän
sattumalta kuuli neiti Fouillen askeleet portaissa hän pakeni. Rouva
Gerbois oikein huolestui sellaisesta.
Gustave ei kutsunut hra Baslèvrea Clairen hautajaisiin, mutta
hautajaispäivän iltana hra Baslèvre meni Bellechasse-kadun
kukkakauppaan, valitsi sieltä sylyksen punaisia ruusuja ja vei ne
rakastettunsa haudalle. Mutta hän ei palannut sinne koskaan enää;
hautausmaa peloitti häntä. Siten ei ollut yhtään paikkaa, missä
kuvitella lähestyvänsä Clairea, eikä kotona ainoatakaan valokuvaa!
Ilman kirjettä, johon hän ei enää uskaltanut kajota, olisi voinut
luulla, ettei koko seikkailua ollut ollutkaan. Se näytti nyt totta
totisesti päättyneen. Ainoastaan muistot palasivat silloin tällöin
laajoina laineina karehtimaan ajan pintaa kuin ympyrät tyyntä järveä,
jonka pohjaan on viskattu iso kivi.
Jotta voisi kiintyä elämäänsä, täytyy siihen liittyä jokin toivomus.
Mutta hra Baslèvre toivoi ainoastaan, ettei häntä ollenkaan olisi
olemassa. Minkätähden enää elää, kun kerran sielu oli kuollut? Hän ei
koskaan ennen ollut siinä määrin huomannut inhimillisen olemassaolon
hyödyttömyyttä yhtenä pilkkuna maailmankaikkeudessa. Hän ei tehnyt
mitään eroa itsensä ja sammalhiutaleen välillä metsässä. Hänen
tuskansakin oli aivan kielteistä, ainoana sisältönään puuttuvaisuuden
tunto. Häneltä puuttui joku tai jokin — hän ei itsekään tiennyt kumpiko
— ja tämä tukaluus teki elävän ympäristön lopulta sietämättömäksi.
Ulkonainen elämä jatkui kuitenkin entisissä puitteissaan. Pienenä
muutoksena mainittakoon, että hra Baslèvre joitakuita päiviä tuon
kohtalokkaan tapahtuman jälkeen erotti siihenastisen siivoojattarensa
ja otti sijaan hänet, joka »ennen oli palvellut rouva Gros'n luona».
Tämä hiljainen ja nöyrä nainen oli nimeltään Virginie. Nähtävästi
oli Gustave säälimättä lähettänyt hänet tiehensä. Rouva Gerbois'lle
annettiin tehtäväksi perehdyttää uusi siivoojatar herra tirehtöörin
ullakkokamarin hoitoon. Hra Baslèvre itse koetti välttää tapaamasta
häntä; luonnollisesti tirehtööri tahtoi olla poissa, kun lakaistiin.
Viikot vierivät... Sitten eräänä iltana, hra Baslèvren istuessa
huoneessaan kirja kädessä ja katse katossa, vihdoin eräs toinenkin
toivomus kuin kuoleman heräsi hänessä.
Otettuaan Clairen kirjeen esille lippaastaan, jossa se lepäsi kuin
ruumisarkussa, hän ryhtyi lukemaan sitä uudestaan. Mutta heti
ensimmäisten sanojen jälkeen hän pysähtyi, huomaten ihmeekseen, että
osasikin kirjeen ulkoa. Se oli siis yhdellä ainoalla lukemalla syöpynyt
hänen muistiinsa! Mutta jos sanat olivatkin jääneet mieleen, mahtoi
niiden syvä sisällys olla häneltä unohtunut, sillä millä tavalla muuten
olisi ollut selitettävissä se riemu, joka johtui tästä uudistetusta
lukemisesta?
Päästyään loppuun hän laski kirjeen kädestään, painoi päänsä alas
ja, muistaen ensi hetken vaikutelman, luuli tuntevansa, että Clairen
rakkaus, vienona kuin iltatuuli, taas hiveli häntä. Ihmeellinen on
rakkaus, myös näennäisesti mitä kaukaisin ja turhin! Vaiheiden jälkeen,
jotka eivät olleet antaneet hänelle mitään, vaan jotka päinvastoin
olivat päättyneet kuin vararikkoon, kuoleman kahleista vapautunut
totuus nyt kirkastui hänelle. Clairea ei ollut enää, mutta Claire oli
rakastanut häntä! Tosin hänellä ei ollut ainoankaan suudelman muistoa,
mutta kuinka moni rakastaja, kyllästyneenä ajamaan takaa pakenevaa
hurmanhetkeä, olisikaan ollut valmis uhraamaan huumauksensa sellaista
varmuutta vastaan! Eletty aika oli siis palautettava takaisin!
Palatkoon se ja poistakoon sen salaperäisyyden, mihin kuolema oli
kaiken kietonut! Älköön yksikään tahra sitä himmentäkö, vaan olkoon
se nuhteetonta ja täydellistä! Koettelemusten kirkastamana kasvakoon
lemmityn kuva yhä kauneudessaan! Clairen ohjaamana, joka vähitellen oli
opettanut hänet ymmärtämään, mitä rakkaus on, ja että se kohottavista
kieltäymyksistä aina suurenee, hra Baslèvre olikin siis noussut yhä
korkeammalle ja hengitti nyt yhä raikkaampaa ilmaa.
Tähän huomautettaneen, että kaiken kaikkiaan tässä kuitenkin on
surkuteltava kahta tyhjään rauennutta elämää, joiden olisi pitänyt
kuulua toisilleen. Mutta tokko niin on, koska kysymyksessäolevana
iltana hra Baslèvre ei pahoitellut mitään, ei edes Clairen
vaiteliaisuutta? Jos Claire olisi jäänyt eloon, hra Baslèvre olisi
saattanut olla epäuskoinen hänen suhteensa, mutta nyt oli kuolema
tuonut pelkkää vapautusta ja valaistusta. Kuinka ihana olikaan kuolevan
tunnustuksen suoma vakuutus, että Claire nyt kuoltuaan oli ainoastaan
hänen!
Sillä se seikka vielä lisäksi sykähdytti hra Baslèvrea, ettei Claire
jäähyväisissään enää ollut puhunut sen miehen puolesta, jonka vuoksi
hän kumminkin oli uhrautunut. Viimeisillä hetkillään hän siis oli
ajatellut ainoastaan sitä ainoaa, joka häntä jumaloi. Hän ei enää ollut
jakautunut! Jos on elämää haudan tuolla puolen ja jos ihmishenki saa
liidellä siellä vapaasti, oman mielensä mukaan, ei Clairea nyt ollut
etsittävä entisen puolisonsa luota eikä hautausmaaltakaan, vaan täältä,
hänen valittunsa kolkosta kamarista.
»En hylkää teitä... En enää lähde luotanne!...» Niin oli kirjeen loppu,
ja se soi nyt hra Baslèvren korviin kuin hiljainen kuiskaus. Samalla
hänestä tuntui, että yksinäisyys oli ohi, että joku tosiaankin oli
hänen luonaan, näkymättömissä, mutta kuitenkin saapuvilla.
— Mitä minä uneksinkaan! — mutisi hra Baslèvre murtuneella äänellä.
Mutta hän ei uneksinut. Claire oli palannut, seikkailu oli alkanut
uudestaan!
* * * * *
Eikä tämä ole mitään lörpötystä. Tästä alkaen Clairen henki juurtui
hra Baslèvren mieleen lähtemättömästi. Joskaan hän, koettaessaan
katsoa tulevaisuuteen, ei nähnyt muuta kuin loppumattoman, umpeen
reunustetun puistokäytävän, niin ainakin kulki lemmitty sitä myöten
hänen edellään. Päivästä päivään Clairen ajatus ohjasi häntä.
Kaikkien ratkaisujen hetkellä hän kysyi itseltään: »Mitä Claire tästä
arvelisi?» Ja kun päätös oli tehty ja asia toimitettu, hän taas kääntyi
Clairen puoleen kysyen: »Onko hyvä näin? Oletteko tyytyväinen?» Ei
hän koskaan ollut elänyt näin lähellä Clairea. Hän kantoi Clairea
omassa itsessään. Clairesta oli tullut hänen todistajansa ja
tuomarinsa, hänen vaikuttimiensa arvostelija ja hänen pienimpienkin
sielunliikkeittänsä uskottu. Sattuipa niinkin, että hän joskus siinä
määrin unohti todellisuuden, että sanoi itselleen: »Kunhan tapaan
hänet, kysyn häneltä...» Ja ylinnä kaiken leimusi hänen intohimonsa.
Varmana siitä, että aina oli tervetullut, ja etteivät mitkään katseet
enää keskeyttäisi hänen tunnustuksiaan, hän laski hehkuvat tunteensa
vainajan jalkojen juureen, rakkauden voimalla kuvitellen hänet eläväksi.
Kuinka kauan tätä kesti? Päiviä ja viikkoja, kuten ennenkin olivat
kestäneet hänen murroskautensa, ihmeellisiä päiviä ja viikkoja, joina
omituiset hurmiotilat ja tyynet hetket vuorottelivat.
Hra Baslèvre vältti yhä itsepintaisesti neiti Fouillea eikä käynyt
kerhossaankaan. Hänen yksinäisyytensä näytti kasvamistaan kasvavan,
mutta kumminkaan hän ei ollut yksin. Kuten siis huomaamme, koko
seikkailu oli kun olikin alkanut uudestaan. Mutta se ei enää
muodostunut miksikään itsensäkieltämistyöksi kuten ennen, sillä koska
hra Baslèvre nyt eli vainajalle, lankesi asian luonnosta, että hän
lopullisesti eristäytyi maailmasta ja vapautui itsestään.
Tässä täytyy mainita joitakuita tänä ajanjaksona sattuneista
tapauksista ja ennen muita eräs, joka herätti uteliaisuutta koko
ministeriössä.
Kuultuaan ministeriltä, että hänet pian nimitettäisiin Kunnialegioonan
komentajaksi, hra Baslèvre ilmoitti kieltäytyvänsä tästä arvonimestä
erään vanhemman virkatoverinsa hyväksi. Kuinka hän saattoi hylätä
tällaisen kunnian, joka oli näyttänyt olleen koko hänen elämänuransa
kaukainen päämäärä? Ei sihteeri, ei Michon eikä kukaan voinut käsittää
sitä. Liekö hra Baslèvre itsekään ollut siitä oikein selvillä. Elämässä
on hetkiä, jolloin ihminen tekee tekoja, jotka tuntuvat luonnollisilta,
vaikkeivät mitkään vaikuttimet näytä niitä aiheuttaneen, vaan koska ne
ovat johtuneet pitkäaikaisesta sieluntottumuksesta.
Toiselta puolen, vältettyään kauan huolellisesti tapaamasta Virginietä,
uutta siivoojatartaan, hra Baslèvre sai yht'äkkiä päähänsä viivytellä
kotona aamuisin, vain nähdäkseen hänen astuvan sisään, kuten hän
ennen oli mahtanut astua Clairen huoneeseen. Ja sunnuntaisin hän ei
enää poistunut siivoojattaren tultuakaan. Harvasanaisena tämä ei
koskaan puhutellut hra Baslèvrea, mutta siivoojattaren toimitellessa
äänettömänä askareitaan, kuinka halukkain silmäyksin hra Baslèvre häntä
katselikaan! Clairen ääressä eläneenä hänellä mahtoi olla muistoja,
jotka hra Baslèvre olisi maksanut hengellään, mutta joista siivoojatar
itse ei kai välittänyt paljoakaan!
Yhden ainoan kerran hra Baslèvre kysyi:
— Minkätähden teidät sieltä oikeastaan erotettiin?
— Mistä sieltä?
— Gros'lta.
Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi
kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:
— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä
hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin
takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa...
Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai
pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan _hänestä_.
Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään
taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän
oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle
maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet
uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät
kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.
Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä,
jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi
sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin
äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.
Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä
taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä
vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta,
eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut
häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta:
elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa,
ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä
viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet... Mutta voitteko
kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus,
nopea kuin salama?
Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä
seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti
olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin
pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson
viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä,
eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema...
Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten
miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:
»Entä jos Claire vain minua lohduttaakseen kirjoitti rakastavansa
minua?»
Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa
pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan
kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen
sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi
rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen?
Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että
rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan
siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda
ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä
vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna
ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra
Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli
pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli
kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire
oli valehdellut?
Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran
syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella,
josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!
Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea
tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt
eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen
tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä
hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan
siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi
käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli
taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen.
Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän
oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset
muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka...
Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka
ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta
niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään
olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin
epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus
vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi
hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi,
että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään
vastausta.
Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset
muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra
Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä
näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli
sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään,
ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen
silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.
Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä
koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot
läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita
ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän
esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää
vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.
Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa
vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään,
ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat
asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää
varisseiden lehtien kirjava kerros.
Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä
katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.
— Kas, missä teidät tapaa!
— Soma sattuma!
Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut
heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan
alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta
muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta
mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään.
Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta
entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.
Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta
näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti
senjälkeen astui.
Ja äänet jatkoivat vanhaan sävyynsä:
— Kävelettekö jouten?
— Asioillakos te kuljette?
On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen
kiirehtii itse asettamaan toisen...
— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän
akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?
— Minkä väriset ovat teidän ajatuksenne? vastasi Michon.
Hra Baslèvre loi katseensa maahan.
— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat
lehdet kuivuneet.
— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja
toisia, joina se ei vetele.
— Mikä ei vetele?
— Ammatti.
— Oletteko tappanut jonkun sairaan?
— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä
puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!
— Niinkö luulette?
Äänetön tuokio... Hra Baslèvre jatkoi:
— Oliko hän meikäläisiä?
— Ei, eräs nainen... johon minulla oli mielenkiintoa.
— Ja kuka hänet teille toimitti?
Taas tuokio... Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät
sanoneet.
— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista
poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa
olisi?
Hra Baslèvre vastasi vitkastellen:
— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa,
on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan
kuolleet...
Tällä kertaa hra Baslèvre itse täydensi ajatuksensa:
— Kun sensijaan kuolleet vaikenevat... koskaan palaamatta...
Michon teki torjuvan eleen ja rypisti huuliaan:
— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä
opeta mitään. Se ei olekaan mitään.
Hra Baslèvre ilmehti samaan tapaan.
— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista
vastaukseksi kysymyksiin.
— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi
tavata jollain iloisemmalla hetkellä...
— Pikaisiin näkemiin siis!... talvella...
»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä
kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea... Mutta ehkäpä hän
sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!...»
Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa.
Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta
mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että
»kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».