Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta;
viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi...
Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei
määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa?
Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee
tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä
yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian
päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.
Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi,
olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli
täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa
mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko
ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia
elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan
ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka
lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin
tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka
saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan
saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu
mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi
pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä
itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että
kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin
vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja
sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja
pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre
oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre...
Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen
vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä
kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa
vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä
huomiseen.
Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin
rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen
telefonipuhelun.
— Kuka pyytää?
— En tullut kysyneeksi, kun pyytäjä tuntui niin hätäiseltä.
— Olisi pitänyt. Yhdistäkää.
Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli
Gustaven äänen langan toisesta päästä.
— Sinäkö puhut, hyvä veli?
— Minä. Mikä on?
— Voitko tulla?
— Minne ja mitä varten?
— Meille, vaimoni tahtoo tavata sinua.
— Vaimosi?
— Ota ajuri, mitä pikemmin sitä parempi.
— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri... Enkö voisi viipyä edes kello
kuuteen?
— Et, aika rientää, Claire on sairas.
— Mitä sanotkaan!...
— Sairas... Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet
katsomaan, niin näet minkä mekin.
— Hyvä on, minä tulen.
Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen
ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden,
että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä.
Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi
vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.
Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt
kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja
kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa
kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan
näkyi päällepäin.
Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka
puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen
uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole
nukkunut.
— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin
jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta
alkaen hän on voinut mitä parhaiten.
Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei
räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli
valmistautunut kaiken varalta.
— Oliko hänen tilansa sitten niin vakava?
— Minä selitän kohta... mutta mennään nyt ensin, vastasi Gustave.
Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen —
_hänen huoneeseensa!_
Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat
kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää
ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon
raa'an piittaamattomuuden uhriksi.
— Käy sisään, sanoi Gustave.
— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, _koska sinä
niin tahdot_.
Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti
nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla.
Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt
yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa
— vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja
kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi
kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että
tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua
huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!
Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen:
»Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo
huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta,
nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen
kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava
majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne
vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen
saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin...
Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle
hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen
kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä
hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta
kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti.
Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti
hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita
tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen
vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut
vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi
kuitenkin jo hymyillä.
Claire siis kuiskasi:
— Vihdoinkin!
Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen
rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä
viimeinen kohtaus hänelle tuotti.
Hra Baslèvre kumartui kiihkeästi kasvojen puoleen.
— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta
onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.
Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten
piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi
Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin
pistos.
— Ei, ei! Te ette saa... teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää
minua yksin!
Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se
sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta
lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina
kuuluivat seuraavat sanat:
— Olen... kirjoittanut... tuolla...
Hra Baslèvre seurasi katseen suuntaa.
— Kaapissa... menkää ottamaan...
Hra Baslèvre päästi irti käden, jota hän piti omassaan, ja totteli.
— Keskellä... oikealla...
— Kirjekuori... lopetti Claire voipuneena.
— Tämäkö?
— Niin...
Hengenahdistus esti jatkamasta.
Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi
kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät
totelleet enää.
— Onko minun nyt otettava tämä mukaani? kysyi hän.
Kasvot vastasivat liikauttamalla silmäluomia.
— Kuten haluatte... Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin...
pian... Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan...
Hra Baslèvre pisti kuoren lompakkoonsa ja palasi Clairen luo.
— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut
toivonsa täytetyksi.
— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan
illemmalla.
Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen
suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli
jäähdyttänyt ne.
— Ystäväiseni!... huokaisivat kasvot hiljaa kuin henkäys.
Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että
Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan,
peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois...
Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan.
Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän
enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan
huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi.
Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla
äänellä:
— No, näitkö?...
Hän viivyttelemättä vastasi:
— Näin. Mitä on tapahtunut ja mikä hänen on?
— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että
rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta...
— Kuka rupesi?
— Lääkäri, joka häntä hoitaa.
— Mikä lääkäri?
— Eräs minun ystäväni.
— Täytyy kutsua toinen.
— Mitä niillä niin monilla?...
Hra Baslèvre ei voinut pidättää vihan puuskaa:
— Niinhän sinä puhut kuin et tahtoisikaan koettaa pelastaa häntä!
Gustaven kasvot saivat ilkeän ilmeen:
— Puhun lähimpänä asianomaisena, luullakseni.
Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi
vain kohauttamaan olkapäitään.
— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään
ovelle.
— Minne menet?
— Hakemaan toista lääkäriä.
— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni?
tokaisi Gustave kiivaasti.
— Kun vaara on vältetty.
Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän
meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri
pyörteessään!...
Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä
ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli
saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui
kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi... Siihen aikaan Michon tavallisesti
oli sairaskäynneillään... Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä
neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis
nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.
Mutta Michon ei ollutkaan tullut neuvotteluihin.
— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte,
mutta niin että löydätte hänet!
Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei
sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori
Michon itse.
Vai te! sanoi hra Baslèvre tylysti. — Miksi ette ollut istunnossa?
Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo
tuolia jäädäkseen juttelemaan.
Tarpeetonta istuutua, huomautti hra Baslèvre, — me lähdemme juuri.
— Valiokuntaanko?
— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava
lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.
Michon, joka jo oli hankkiutunut lähtemään, peräytyi:
— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita.
Kuka sairasta hoitaa?
— Viis' siitä, mutta on kysymyksessä hengenvaara.
— Minä vakuutan... intti Michon.
Hra Baslèvre keskeytti:
— Minäpä vakuutan, että te seuraatte minua, tai...
Hänen silmänsä välähtivät niin uhkaavasti, että Michon antoi perään...
— Hyväinen aika, rauhoittukaa toki! Siinä tapauksessa, että käskette...
— Minä käsken, jos se teitä paremmin miellyttää.
Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän
oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon
asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja
hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa
ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.
Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan
mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:
— Minne te viette minut?
— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan
maksusta.
— Älkää puhuko tyhmyyksiä! sutkautti Michon.
— Kun on kysymys teidän ystävistänne...
— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla
paljastamatta mitään salaisuudestaan.
— Joiden kanssa vielä seurustelette... tietysti?
— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon
sitä, se riittää.
Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken
utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:
— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle
tuntematonta tautianne.
— Kuten näette, en ole.
— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt
mieltäni. Sillä te olette muuttunut.
— Tuntuuko siltä?
Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille.
Michon jatkoi:
— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi.
Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin
kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!... te
rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin
arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.
— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen
silloin olevan oikeampaa kuin nyt.
Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa
hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat,
että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu
ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta
silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä
ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa,
sen sijaan että sitä lieventäisi.
Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin
ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.
— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo
tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.
— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta
vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.
— Taitaakin olla nainen?
Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin
perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli
pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.
Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta.
Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat
papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta
keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:
— Tässä on lääkäri.
Ja hän pakotti Michonin menemään edeltä. Pappi väistyi heti tervehtien:
— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin
luovuttaa vuoroni...
— Kuten suvaitsette, vastasi Michon hyvin kohteliaasti.
He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan
huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.
Ratkaisun suhteen näytti Gustave olevan neuvoton.
— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja
minä menen sitten, ehdotti pappi.
— Missä sairas on?
Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi
kieltäen ja sanoi:
— Seuratkaa minua, herra tohtori.
— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen
tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa
anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.
Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin,
että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi
Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän
paikan häpäisemiseltä.
— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän
osoittaen toista tuolia.
Pappi hämmästyi, mutta vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Miten vain haluatte, hyvä herra!
Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen
ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä
rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan
messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra
Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan
talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään.
Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä
suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.
— Olette kai rouva Gros'n sukulainen? kysyi pappi.
Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden
suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.
— Ystävä siis?...
Hra Baslèvre vastasi taas epämääräisellä päänliikkeellä.
— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, —
mutta pitää aina toivoa.
— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia,
jolloin ei enää voi toivoa.
— Jumala tekee ihmeitä.
— Miksi hän siis on tehnyt pahaa?
— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa,
mitä hyvä olisikaan? Tuska...
Hra Baslèvre keskeytti äreästi:
— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä
tunnetaan.
Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että
hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi
lempeästi:
— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut
tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin
lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka
lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.
Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin
päättynyt!
— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven
seuraamana.
Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi
heidän keskustelunsa päätökseksi:
— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina
toivoa.
Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella
voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!
— Lääkkeiksi...
Hän otti esille taskukirjansa, varusti kynänsä ja jatkoi kirjoittaen:
— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina
mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä
sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.
— Tuomituiksi! kertasi hra Baslèvre kuin kaiku.
— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan
lyhyeen. Sairas on heikko... äärimmäisen heikko.
— Oi, herra tohtori, minä olen tottunut...
— Mennäänkö siis? kysyi Gustave otettuaan Michonilta paperin.
Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen
vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.
— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään...
— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja
sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään
huomenaamuna on kaikki lopussa...
Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen
häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:
— Ettekö voi sanoa mitään muuta?
— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra
Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.
— Lähdetään sitten, sanoi hän.
— Ettekö odota, kunnes he palaavat?
— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään
kuultavaa.
— Hiljaa! varoitti Michon.
Hra Baslèvre oli kompastunut mattoon.
He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten
haihduttamiseksi, jatkoi:
— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot
ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä
tunnollisesti... Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme... Itse asiassa
papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden
ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän... Ah, jos me
ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!... Mutta, — hyvä herra
tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?...
Heidän ehdittyään ulos Michon huokaisi helpotuksesta.
— Ikäviä juttuja nämä tällaiset!... sanoi hän.
Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla
on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen...
— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan
suustaan hänkin.
— Luulen, että menen kotiin.
— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä
seuduilla.
He antoivat toisillensa veltosti kättä.
— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas
huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.
— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette
tapaa häntä, hän on kuollut.
Hän katsoi Michonin jälkeen. Yksin jäätyään hän olisi tahtonut
tunnustella rintaansa todetakseen, vieläkö se hengitti. Mutta kun
hän koneellisesti nosti kättänsä, sattui se vain lompakkoon, johon
oli kätketty Clairen talletus, ainoa, mikä huomenna olisi jäljellä
ihmeellisestä rakkaudesta, jonka kaukainen ja petollinen varjo oli
lumonnut hänet. Silloin kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, ja kuten
kurjimmalta kaikista kurjista hra Baslèvrelta siinä katukäytävällä,
ensimmäisen kerran hänen lähdettyään Limoges'ista, pääsi nyyhkytys.
Kello löi seitsemän.
Oletteko huomanneet, että kun kohtalo puuttuu asiaan, se kulkee kuin
tuuliaispää ja karistelee tielle meidän ihmisparkojen sydämet kuten
kellastuneet lehdet?...
V
Vuorokautta myöhemmin hra Baslèvre sai sairaan vointia tiedustelemaan
lähettämänsä viraston vahtimestarin kautta kuulla, ettei Clairea ollut
enää. Siihen saakka hänen oli täytynyt mennä ja tulla kuten muutkin
ihmiset, säilyttää jokapäiväinen mielenmalttinsa ja välinpitämättömän
näköisenä kestää sielunsa kauheat tuskat, jotka hetki hetkeltä
olivat kiihtyneet Clairen kuolinkamppailun mukaan. Ei ole kamalampaa
kärsimystä maailmassa; laadussaan se täydellisesti vastaa salassa
kytevää iloa.
— Ovenvartija sanoi rouvan kuolleen tänään kello neljän tienoissa...
— Ah!... Ovenvartija on... Hyvä on... Minä tiedän mitä tarvitsen...
Ja hra Baslèvre, joka juuri allekirjoitti asiakirjoja sihteeri
vierellään, ilmaisi päännyökkäyksellä tyytyväisyytensä. Hän olisi
tahtonut huutaa, mutta kuitenkin hän olisi antanut aivan samanlaisen
merkin, jos hänelle olisi ilmoitettu, että joku kadonnut salkku oli
jälleen löydetty. Suurin tunteiden seikkailu, minkä todistajana tämä
hallinnollinen virasto koskaan oli ollut, päättyi aiheuttamatta muuta
kuin lyhyen virallisen sananvaihdon.
Piirrettyään viimeisen koukeron hra Baslèvre näytti huokaisevan
helpotuksesta, hymyili sihteerille ja, säästyäkseen enemmältä työltä,
sanoi varmuudeksi:
— Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme ja päättäkäämme esittely tähän.
Tehkää kuten minä ja poistukaa tällä kertaa aikaisemmin.
Hänen mennessään eteisen läpi vahtimestarit vaihtoivat merkitseviä
silmäyksiä.
— Ihmeellistä, sanoi yksi heistä, — miten tirehtööri tätä nykyä on
hyvällä tuulella!
Kadulla kirjurit, jotka siellä kohtasivat hra Baslèvren, tekivät
saman havainnon, vaikk'ei hän nyt näyttänytkään huomaavan, että häntä
tervehdittiin.
Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa kahteen lukkoon ja, ennenkuin
sulki myös ikkunan, kumartui hetkeksi katsomaan torille. Puut
olivat vihreät, rakennukset punahohtoiset ja puistikko meluisa
kuten tavallista. Hetkellä, jolloin kaiken olisi pitänyt hiljetä ja
himmentyä, kaikki olikin ennallaan, ikäänkuin kieltäytyen huomaamasta
niin pientä tapausta kuin yhden vaivaisen ihmishengen sammumista,
mitä rakkaimmankin! Ainoastaan yhden vanhan miehen sydän siitä
menehtyi. Hra Baslèvren silmät olivat yhä kuivat, kun hän, riisuttuaan
päällystakkinsa ja käsineensä, otti pieneen lippaaseen sulkemansa
Clairen lahjan ja asettui pöytänsä ääreen. Hän katseli lahjaa ja
olisi ollut vapaa riisumaan naamarinsakin, mutta hänen kärsimyksestä
jähmettyneet piirteensä eivät voineet enää muuttua.
Hra Baslèvre katseli ensin kauan aikaa kuorta, jolle lemmityn
sittemmin kangistunut käsi oli kirjoittanut hänen nimensä. Hän katseli
kirjoitusta sinänsä, kuten museossa katsellaan Vincin luonnosta tai
Rembrandtin piirustusta, s.o. ihmetellen, että määrätyllä hetkellä
jolloinkin maailmassa elävä ihminen on luonut tämän, ja että se
vuosisatojen vierittyä yhä on tallella! Samalla hän koetti palauttaa
mieleensä Clairen kasvot, mutta ei enää kyennyt.
Sitten hän kiirehtimättä otti paperiveitsen ja pisti sen äärimmäisen
varovasti kuoren liitosten väliin. Kuului hiljainen rasahdus, ja
yhdellä ainoalla vedolla kuoren reuna aukeni, paljastaen sisällön,
jonka hra Baslèvre siihen koskemattansakaan heti tunsi omaksi
kirjeekseen.
Claire oli siis sittenkin säilyttänyt nämä lehdet, joille hän ainoan
kerran elämässään oli pakottomasti heittänyt rakkautensa suuren huudon.
Eikä niitä ainoastaan oltu säilytetty, vaan luotettavina todistajina
ne myös palasivat vakuuttamaan sitä liikutusta, jolla ne oli
vastaanotettu, ja sitä salaista onnea, jota ne ehkä olivat tuottaneet.
Tällaisen huomion johdosta hra Baslèvren olisi pitäne tuntea huumausta,
mutta hän ei edes hämmästynytkään. Hämmästynyt hän olisi vain siinä
tapauksessa, että asiat olisivat päättyneet toisin.
Kun hän oli vetänyt lehdet ulos yhden kerrassaan, ilmestyi vielä
toinenkin kuori, mutta sekään ei hämmästyttänyt hra Baslèvrea. Hän
ei varmastikaan olisi osannut perustella odotustaan, mutta kuitenkin
hänestä tuntui selvältä, että Claire, ennenkuin jätti hänet, oli
päättänyt antaa hänelle vastauksen, jota hän niin kauan oli odottanut.
Se sisälsi vain lyhyen sivun, ja hra Baslèvre luki:
»Ystäväiseni, olen valehdellut. Teidän rakkautenne on se liekki,
jonka ääressä olen lämmitellyt värisevää sieluani. Jos olisin
hävittänyt kirjeenne, olisin polttanut poroksi oman sielunikin, sillä
yhä uudestaan luettuina teidän sananne olivat syöpyneet sydämeeni.
Siunattu olkoon kuolema, joka tekee mahdolliseksi tämän tunnustuksen!
Ystäväiseni, olen valehdellut. Sellaista rakkautta kuin teidän ei
voi vastustaa; minä rakastin teitä... Aina olkoon siunattu kuolema,
joka vapauttaa minut ja avaa iankaikkisuuden minun saavuttaa teidät
jälleen!
Ystäväiseni, jos olette koettanut vihata minua sen tähden, että olen
vaiennut, niin muistakaa silloin, että viime kerralla kohdatessamme
menitte takuuseen tapahtumista, jotka jo tunsin, ja että minä tästä
luulottelustanne huolimatta olen toivonut voivani sulkea teidät
syliini kiitokseksi.
Ystäväiseni, minä kuolen, mutta ainoastaan teitä ajatellen ja
iloisena teidän hellyydestänne sekä suoden teille omani. Auttakoot
meidän keskinäiset tunteemme teitä elämään! En tahdo, että minua
itketään. Tämä sanoinkuvaamaton hetki, kaukana siitä että erottaisi,
on ensimmäinen, joka yhdistää. En hylkää teitä, vaan menen teitä
odottamaan. Rakastan teitä, kuten te olette rakastanut minua. Ja kun
kuolema nyt antaa minut teille, en enää lähde luotanne...»
Tässä käsi varmaankin oli herpaantunut; keskenjäänyttä lausetta ei
seurannut mitään allekirjoitustakaan.
* * * * *
Hra Baslèvre heittäytyi selkänojaan ja veti henkeään. Hän katsoi
tyhjään seinään sitä näkemättä, nojautui kaikin voimin tuolinsa
selkämykseen sitä tuntematta. Hänellä oli ainoastaan omituinen
näkymättömän syleilyn tunne.
Mutta tätä kesti vain muutaman silmänräpäyksen. Sitten seinä taas
rupesi näkymään, väsynyt ruumis tunsi tukensa ja syleily raukesi.
Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, että Claire todellakin oli
kuollut. Järkkyen jähmettyneestä rauhallisuudestaan hän pää käsiin
vaipuneena vihdoinkin alkoi itkeä tuntematta tarvetta huutaa kuten
sanomattomaksi tuskakseen ministeriössä, vaan sitä kummallista
helpotusta, mitä kyyneleet tuottavat, kärsimys kun tuntuu vuotavan pois
niiden mukana.
Hän itki Clairen rakkautta, joka enää oli vain kuollut käsite, kuten
Claire itsekin, hetkiä, jotka olisivat voineet tulla, mutta jotka
eivät tulisi enää. Mutta samalla hänen heltynyt sydämensä omituisen
vastakohtaisesti ikäänkuin epäröi valittaa loppua, joka, tosin riistäen
häneltä kaikki, kuitenkin ilmaisi Clairen olleen hänen rikkautensa.
Salaa ja selittämättömästi pujahti näin suloakin hänen ahdistukseensa.
Hän suri kauheasti, mutta ei ollut epätoivoinen. Itse asiassa tuntui
hänestä, kuin se olento, joka häntä äsken oli syleillyt, olisi
palannut jälleen, sulkenut hänet syliinsä ja pitänyt häntä siinä
kokoonlyyhistyneenä.
Kun hra Baslèvre viimein rauhoittui, tuli jo yö. Ulkona puistikko
lepäsi suljetuin veräjin, vaienneena. Hohtonsa menettäneet rakennukset
haihtuivat hämyyn, ja sellainen haudanhiljaisuus painoi taloa, että
teki mieli paeta.
Pantuaan Clairen lahjan hartaasti takaisin lippaaseen hra Baslèvre ei
vastustanutkaan miellettään, vaan lähti ulos.
Hänen astuessaan alas portaita tuhotuin ilmein, mutta suorana
ryhdiltään, neiti Fouille tuli vastaan maitokannu kädessään,
myös joidenkin tuskaisten ajatusten riuduttamana. He tervehtivät
toisiaan, mutta eivät pysähtyneet. Kumpainenkaan ei myöskään tullut
huomauttaneeksi, kuinka paljon toinen oli muuttunut.
Kulkiessaan ovenvartijan vaimon ohi, joka istui kutoen kynnyksellään,
hra Baslèvre sanoi välinpitämättömästi:
— Älkää hätäilkö, rouva Gerbois; luultavasti palaan vasta myöhään.
— Vai menee herra iltamiin? — arveli tämä äidillisen ymmärtävästi,
sillä sairauden jälkeen hän oli ottanut tavakseen pitää tirehtööriä
melkeinpä omaisenaan.
Mutta hra Baslèvre oli jo kaukana eikä enää vastannut. Hän oli lähtenyt
menemään Boulevard Blanquin suuntaan.
Itse taloon hän ei kuitenkaan aikonut mennä. Kun hän vain kuvittelikin
liikkumattomia ja ehkä myös vääntyneitä kasvonpiirteitä, kävivät
hänellä kylmät väreet ytimiin saakka. Ja sitäpaitsi, olisiko Gustave
päästänytkään häntä sisään, kun ei edes ollut ilmoittanut hänelle
Clairen kuolemasta? Siltä puolelta oli epäselvistä syistä viivytetty
välirikko nyt varma asia...
Ei, hra Baslèvre palasi niille tienoille vain kulkeakseen entisiä
teitään siinä uudessa tietoisuudessa, jonka Claire oli jättänyt hänelle
jälkeensä. Hän tuli sanomaan kaduille ja käytäville, jotka olivat
nähneet hänen onnettoman rakkautensa: »Täällä olen taas. Hän on mennyt
pois, mutta hän rakasti minua.»
Tuskallinen pyhiinvaellusmatka, jolla kuoleman murtama sydänkin
yhä jaksoi manata elämää! Mutta millaista elämää? Sellaista, jonka
asianhaarojen olisi pitänyt ilmaista hänelle aikoja ennen, sillä
ne tiesivät sen jo silloin! Ja outo oli myös näky: lievetakkiin
puettu kunnianarvoisa ja täsmällinen herrasmies kuljeksimassa
tyhjäntoimittajien ja tilapäisten pariskuntien joukossa.
Talo näkyi jo. Kolmannessa kerroksessa tunkeutui tuskin huomattavaa
valoa sälekaihtimen raoista. Järkytettynä hra Baslèvre meni istumaan
läheiselle penkille ja kuiskasi kädet ristissä kuin rukousta varten,
silmät valoon suunnattuina:
— Tuolla hän on!
Sitten hän lakkasi ajattelemasta. Näännyksiin asti väsyneenä hän
tyytyi vain istumaan siinä missä istui viimeisiin jäähyväisiin asti
uskollisena vartijana, mutta huomaamattomana kuin kerjäläinen.
Tunnit kuluivat. Kattojen yläpuolella taivas sammui sammumistaan ja
täyttyi tähdillä. Sitten taas tähdet hävisivät vuorostaan. Päivä
nosti esiin kalmankalpeat kasvonsa. Mutta hra Baslèvre ei ollut
liikahtanutkaan.
— Mitäs te täällä teette? Oletteko sairas? — kysyi paikalle tullut
järjestyksenvalvoja äreästi.
Hra Baslèvre kavahti unestaan.
— En niinä tee mitään... minä nukun...
Huomattuaan torkkujan nauharuusun poliisi kohautti olkapäitään ja
luopui ahdistamasta. Tuntoihinsa tultuaan hra Baslèvre havaitsi
värisevänsä.
— Kas niin! — huokaisi hän, — on jo aika...
Molemmin käsin hän sitten lähetti hartaan suudelman ikkunan valoa
kohti, joka auringon sarastaessa oli kalvennut ja sammui viimein
kokonaan. Siinä hänen viimeiset jäähyväisensä, vihlovat kaikessa
koruttomuudessaan! Senjälkeen hän poistui. Hiljaisuus, samanlainen kuin
Clairen, lankesi hänen sieluunsa. Mutta vähemmän onnellisena kuin tämä
vainaja hänen oli jatkettava elämää!