II

Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa

mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä

korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra

Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty

vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien

lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että

tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi

itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän

näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli

laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan

puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra

Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien

hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat,

olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän

rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä

ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa.

Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan

odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika

ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä

kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään...

Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin

vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja

joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre

uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama

tekosyy:

— Oletteko saanut tietoja?

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy

oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti

välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä

milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä

huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa

mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan,

ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla

ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja

paljastaa peitettävänsä.

Hra Baslèvre sanoi:

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole

tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa

ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän

vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä

minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin

tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä...

Hra Baslèvre huomautti puolestaan:

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta

itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki

ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun

kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne...»

Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

— Kukaton koti on sieluton koti.

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon

sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka

vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi

vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten

tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen

hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi,

jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma

keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi

tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista

kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja

autettava sitä _toista_... jos hän palaisi? Sitäkin!... Toistaiseksi

kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli

vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi

pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea

kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät

uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä

hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta

koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard

Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti

Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui

näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi

kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen

kirjoitetun ainoan lauseen:

»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin

estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi

masentuneena:

— Kaikki on lopussa.

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin

pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille _toiselle_ taas viraston

ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt

uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja

kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään

voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja

kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se

oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan

jäi.

Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:

— Kieltäymys, on sekin sana!

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka

oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se

tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen

hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli

astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko

herra tirehtööri taas sairas?

Hra Baslèvre avasi silmänsä.

— Sairas?... En lainkaan... Kiireellinen asia, sanoitte...

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri

jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan

aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla,

palaa kotiin...

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä

alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Itsekin juuri... Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun

asti.

— Minä toivoin... sopersi sihteeri pettyneenä.

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä

täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme

kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi

lukea:

»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.

»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille...»

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas

tuo tuttu hymy, huolimatta sen _toisen_ paluusta. Epätoivoissaan

hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin

takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä

käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä

käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa

uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä,

ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja

jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää

kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään

puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään

kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä

paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden

ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku

päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt

hänet samaa tietä takaisin...

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti

oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault... hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston

kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla

laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä

mainiosti voi kiertää.

Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:

— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?

Toinen vastasi:

— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä

kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi

pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain

hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin

pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä

teki, että se _toinenkin_ niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa

sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi

lemmitylle.

Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään

asian, jonka hän minulle esitti.

— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?

— Luultavasti... saa nähdä... Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten

tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi... aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen

kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt

hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas

kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan.

Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen

tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli

kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin

juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee

tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden

loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty

virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen

kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre

katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista

erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt

itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta

päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään

huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt

todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen

verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä

tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän

hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen

väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään

peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja

rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui

tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti...

— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.

Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:

— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.

Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.

— Tällaisen asian. Se koskee teitä.

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren

— hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!...

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren

pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena

kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä

kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen

kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra

Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja

olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä —

selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin

saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun

kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä

poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä

tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein

muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin

haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu

ilmoittamaan erinäisiä... yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt,

saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä...

Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:

— Niin no, jos se on teille mieluista... tai edullista...

— Mieluista kyllä... edullista ei.

Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa

olen hyvin liikutettu... kovin liikutettu...

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten

taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin

hänen avukseen.

— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.

Hän oli muistelevinaan nimeä.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?... Ai, Gros... Gustave Gros...

Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta

luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.

— Että hänellä on otsaa...

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään,

sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Mitä?

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen

voisitte ehkä...

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä

tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?... Hänhän on ollut

poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota

hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin

häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen

suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa

loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte

jutun... jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti

hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän

sydämellänne, niin...

Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä

iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä

liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin

se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa

mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi

terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En _lainkaan_ ole

puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, —

kuinka rohkenisinkaan...

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään

ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja

keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se

muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin

virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä

vaaralliseksi.

— Mitä asiapaperiin tulee... jatkoi hra Baslèvre.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault

poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän.

— Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni,

olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän

esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

— Hyvä on.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea

kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Milloin asianomainen tulee?

— Kai huomenna... heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle

suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne,

että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää,

että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren

ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi.

Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

— Näkemiin.

Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita

laskeutuessaan.

Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.

Sitten hän sanoi:

»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se _toinen_

mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan

epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle

kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille

molemmille.