Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika
levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt
mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan.
Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat
sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.
Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren
viertä.
Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti
hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja
ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut...
— Mitä, oletteko jo palannut?
Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa
takaa, mutta tuskin huomattavasti.
— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.
— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua
kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana...
— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.
— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?
Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.
— Olen aina tyytyväinen... silloinkin, kun minun on riennettävä
tunnille, kuten nyt.
— Huomenna siis... ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.
— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.
Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.
Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen
jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja
neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä,
ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain
tekemisissä keskenään...
Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä
täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena
— jos se vain oli totta — Clairen vapautus!...