I
Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan
elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti
Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:
»Näenkö hänet vielä?»
Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli
muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette
vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole
rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan
vieläkin!»
Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen
ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.
Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan
tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos
oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet
saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen
rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti
turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut
samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä
pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä
astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä
kuvastamaan taivaan valoa.
Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui
se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi
viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli
Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna
koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin
ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla
ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös
koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän
olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota,
mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän
odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa,
tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti
häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.
Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu
tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään,
niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei
ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa
suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire
oli joutunut.
Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei
hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet
olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma
edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt
tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa
tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys»,
oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden
edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko
sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea
yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta
saattoiko hän?... Clairehan rakasti Gustavea!...
Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat
tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan
koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen
vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!
Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli
onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti
ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden
elämä aina suo samoille kaikki antimensa?
Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi,
katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen
kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli
tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa
himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi
muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki
hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!
Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne
jo toikin vapautuksen.
Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan.
Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä
matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi
sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi
ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.
Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi
hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen
anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä
oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin
sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen
tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!
Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen
mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut
mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja
ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla
tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle
paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen... Jospa
hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut
Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että
on ainiaaksi karkoitettu!...
Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen
kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta.
Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen... Andréa... Tosiaankin, mahtoiko
neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt,
kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin
esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?
Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta
oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen
ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut
Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän
tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman
Gustavea...
Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän
oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta,
että hän pelkäsi sellaista hourailla.
»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille...
juuri niin minä teen... Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma
siitä, etten enää mene sinne!...»
Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän
olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen
rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän
tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä.
Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin
uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen
ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan
käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää
menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen
vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.
Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi
kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada
lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni
siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.
Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi
langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.
— Halloo! Kuka puhuu?
— Minä, Baslèvre, tirehtööri...
— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis... Mutta ettekö tiedä, että nyt
on sunnuntai?
— Tiedän kyllä. En tahdokaan vaivata teitä. On kysymys vain minusta.
— Oletteko sairas?
— Ainoastaan levon tarpeessa.
— Niinkö!... No, ottakaa sitä.
— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin
viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte
asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen
teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.
— Onko niin kiire?
— On ja ei... Päätettyäni asian toteutan sen mieluimmin jo tänään.
— Hyvä... hyvä...
— Kiitoksia, tohtori, siinä kaikki.
— Hohoi! Ei sentään niin nopeasti! Yksi kysymys vielä...
Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos
siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja
eleiden suoma oikea valaistus.
Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka
hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen
ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen
tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella
sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin
virallisina ja värittöminä.
— Kysymys? Mikä?
— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian
sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai
rakossa?
— Ajakaa uteliaat tiehensä; vaiteliaisuushan kuuluu ammattiinne!
— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset
pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli
vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut
kutsunut minua.
— Olettakaamme, ettei taudin laatu ole muuttunut entisestään.
— Siis sydämen häiriötä?
Hra Baslèvre kalpeni vähän hämärässä sopessaan. — Ette vastaa?
— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset
alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla...
— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin
itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?
— Mahdollisesti.
— Saako sen tietää?
Ei taaskaan tullut vastausta.
— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden
vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole
aavistusta.
— Sihteerini, saa osoitteen, se riittää.
Toisesta päästä kuului Michonin hiljainen naurahdus.
— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre
jyrkästi.
— Jo. Ja selville olen saanut, että sydän reistaa.
— Kiitos, tohtori.
Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän
poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille
langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan
toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut
leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei
voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka
hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka
uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö
hän pitkäksikin aikaa?...» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan
itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan...»
Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas
päätään: »En tiedä...»
Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään
matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää... Ei auttanut
muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä
tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä...
Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?
Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi
yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi
ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges... Miks'ei?
Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta
kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta
jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui
välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.
Hra Baslèvre käveli yhä edelleen ja huokaisi:
— Limoges... tosiaankin...
Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi
hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut
katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni
hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.
— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!... Ne tuoksuvat hyvältä ja
tuottavat onnea.
Mies liittyi hra Baslèvren seuraan ja ojensi kori kainalossa
kielokimppua.
Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja
saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi
enemmän halua palvella kuin pyytää almua.
— Ei kiitos, vastasi hra Baslèvre kuivasti.
Mutta vanhus ei hellittänyt, vaan, jatkaen matkaa hänen rinnallaan,
puhui:
— Naisellenne tai ystävättärellenne. Joku sellainen teillä varmasti
on...
— Sanoin jo... — keskeytti hra Baslèvre.
Vanhus valitsi itsepäisesti uuden kimpun koristansa:
— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?... Katsokaapas... kappale
kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä
minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan
kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire!
Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!
Hra Baslèvre säpsähti:
— Ketä? Mitä te oikeastaan lörpöttelette, hyvä mies! Minun iälläni...
— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö
tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?
Vastaamatta mitään hra Baslèvre sieppasi kiivaasti kielokimpun.
— Puoli frangia.
— Tuoss' on kokonainen.
— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä
kukkaroaan kopeloiden.
— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra
Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.
Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti
kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan
ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja
väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua
todella...» oli Claire sanonut.
Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra
Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:
— Kaikki antaa eikä mitään ottaa... minä ymmärrän...
Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi
vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven
palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut
ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää,
kun Gustave olisi _ilman paikkaa_ ja täydellinen toimettomuus yhä
kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut
»sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes _olisi
ollut mahdollista_...
Hra Baslèvre kalpeni. Se _oli mahdollista_, sillä romahduksen
lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi
Beaux-Arts'issa... Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden
suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen
sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.
— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen
kaukana täältä?...
Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa
näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti
oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka
liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä
lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja
hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin,
jos tahtoisi!... Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?...
Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra
Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun
naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.
Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti
hymy, kirkas kuin auringonsäde.
— Oletteko ehkä matkalla meille?
Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa
Claireen. Claire jatkoi:
— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn
takaisin?
Hra Baslèvre teki epämääräisen liikkeen.
En haluaisi häiritä aikeitanne... en luullut...
Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen
riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän
varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi
antamassaan vaikenemisen lupauksessa?
Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani
kuluksi, ymmärrättehän!...
— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään
tietoa...
Hra Baslèvre tukahdutti äkillisen tuskan tunteen.
— Arvelen, että jos olisi tullut, te olisitte kirjoittanut minulle.
— Tietysti.
He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät
hitaasti Panthéoniin päin.
Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre
ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus,
jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.
Claire otti kukat.
— Kiitos.
Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän
penkin ja sanoi:
— Ettekö haluaisi istua, että saisin vähän levätä?
Olen kävellyt niin paljon...
Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he
näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo
ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.
— Olen myös ajatellut paljon...
Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra
Baslèvre pudisti päätään:
— Älkää pelätkö!...
Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi
Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden
sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa
turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa,
oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:
— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa... vain yhtä ainoaa... _Häntäkö_
te rakastatte?
Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre
pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:
— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi
olosuhteista... teihin kahteen nähden.
Hän sanoi »teihin kahteen», mutta tarkoitti selvästikin vain Gustavea.
Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla,
ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi
ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet
harson läpi koskettivat kieloja.
— Te ette vastaa? sanoi hra Baslèvre.
— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä
enkä menneisyydessä.
Hra Baslèvre painoi päänsä alas:
Tiedän kyllä... tarvitsin vain kuulla teidän sanovan sen.
— Minkätähden?
— Sitä en tiedä.
Lyhyen tauon jälkeen hra Baslèvre jatkoi:
— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun
käydä Limoges'issa.
Claire sopersi:
— Asioissako?
— Ei... ainoastaan katsoakseni menneisyyteen... omaan menneisyyteeni...
Kasvot saivat lempeän ilmeen.
— Olette tehnyt oikein, kun ette ole poistunut.
— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on
mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme,
viitsimättä edes kääntää päätämme.
— Tältäkin penkiltä... huokasi Claire.
Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä
kuuli. Clairekiu katsoi häneen.
— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun
lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä
itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen
olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä
sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla
satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne,
etten pyydä enkä odota mitään... jollen ehkä että kävisitte katsomassa.
Hra Baslèvre kuunteli kummissaan.
— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin
olenkaan.
— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän
levähdyksemme.
Hän nousi seisomaan.
— Muuten, kun nyt _tiedän_, että pian tulette käymään, en enää tahdo
viipyä.
Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä
tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli
vallannut.
— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, —
olenkin jo melkein määräni päässä.
Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen
hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen.
Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut
näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle
jonkun suuren onnen.