Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se
ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja
miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu
vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että
asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia
merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta
suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin
vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta.
Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka
hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen
runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.
Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille,
kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi
aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä,
katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli
huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi,
että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä
ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan
ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä
perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.
Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus
toteutuikin pian tapahtumissa.
Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä,
joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli
tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes
hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin
tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja
luki.
»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne
muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin
odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni.
Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata
teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»
Ja vähän alempana seuraavat kiihkein vedoin piirretyt sanat:
»Ystävänne _Claire Gros_.»
Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä
harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä
sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa
allekirjoituksineen päivineen... ja se kutsui häntä... Mutta mistä
johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta
puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että
häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt
saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!...
— Herra tirehtööri soitti? tuli vahtimestari kysymään.
— Niin, tosiaankin... tahdoin tiedustella... Milloin tämä kirje on
tuotu?
— En oikein tiedä... Aamiaisen jälkeen todennäköisesti.
— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu...
Menkää hakemaan minulle auto...
— Lähteekö herra tirehtööri kaupungille?
— Kuulittehan.
Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa
povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin
häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen.
Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä
vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä
sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard
Blanquita kohti.
Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä
taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko
on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen
ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja
heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti
toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä
aikoi tehdä.
Perille saavuttuaan hän kysyi ovenvartijalta kuten tavallista:
— Onko hra Gros kotona?
Mutta lisäsi vastausta odottamatta:
— Ja rouva?
Äreä ääni vastasi kojun perältä:
— Herra on matkoilla ja rouva kaupungilla.
— Aivan varmaanko?
— Ellette usko, ei olisi toimittanut kysyäkään.
Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää
pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis
tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No
niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto?
Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra
Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.
Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin
katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi.
Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää
ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin,
hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.
— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain
kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.
— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua...
vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?
— Kuten tahdotte.
Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti
kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään.
Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.
Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa
heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin,
peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta
vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään
pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa...
Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi
sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui
Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa
nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi
jotain korjaamatonta sattuneen.
— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti
täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.
Hänen kätensä vain hiukan vapisivat.
Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.
— Neuvoa?... En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole
muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave
lähti kaksi päivää sitten...
— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan
matkoilla.
— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä
ainiaaksi.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti,
mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.
— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien
jo tietää se... Näin se tapahtui...
Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa
lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.
— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan
samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan... Hän
ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta,
vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä,
sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin
koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä
tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä,
joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli
vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan,
mutta jotka pysyvät mielessä... Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina,
vihdoin... niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin...
tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet,
aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän
virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin
minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä.
Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet
ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?...» Mutta en saanut
minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi...
Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän
mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa
ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta.
Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja
loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi
tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu
sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa
enää koskaan...
Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä
tahtoen olla näyttämättä, että itki.
— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta
riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti
häntä puhumasta.
Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?
— Ja mitä nyt tehdä?...
Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä
oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.
Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon,
kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire
kumartui lannistuneena pöytää vasten:
— Te ette siis myöskään tiedä?...
— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.
Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen
tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:
— Ensiksikin, odottaa...
Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta
pelastuskeinoksi!
— Odottaa... Ja jos hän palaa...
Claire huudahti kumeasti:
— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?
— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää...
Hra Baslèvre jatkoi:
— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta
laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä
antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se
tässä tapauksessa mitään merkitse... vai olisiko liikaa olettaa, että
minä voisin hankkia hänelle uuden?
Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman
katkeran ivallisesti.
— Ja ellei hän palaa...
Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui
ääretöntä lempeyttä.
—... Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa... niin
silloinkaan... silloinkaan ette ole yksin... Minä olen luonanne...
Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta
enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.
— Minä olen luonanne... toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire
ollut kuullut.
Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella
äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.
Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut
mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.
— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa
muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?
Hra Baslèvrea värisytti:
Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa... mutta en minä.
Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä
valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.
Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:
— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja
huolenani on nykyään minun mieheni.
— Hänen uskottomuutensa!
— Hänen paluunsa, jota odotan.
— Ellei vapautus koita sitä ennen.
— Vaietkaa!
Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi
seisomaan.
— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne
minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut,
että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä
ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän
vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin,
että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys,
ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin.
Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne
kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään
turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne —
vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin...
— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire.
Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman
huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.
Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:
— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää
itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme
sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt.
Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä
pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja
sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen
ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä
käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne
ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko... Ihminen ei koskaan
usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä
pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne
juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä
teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne
turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet
kumahtelevat epätoivoanne!... Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää
ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin
intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan
kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka
itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?...
Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen
palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai
mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun
tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut
murusetkin näyttävät juhla-aterialta!
Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja
ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa
yhtyisivät.
Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan
tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana
Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen.
Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän
koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:
— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että
olette sanonut minulle kaiken tämän.
Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.
— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!
— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin
parhaaksi jättää lukematta loput.
Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.
— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?... miksi?..
— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.
— Merkillistä menettelyä totta totisesti!
— Minun ymmärtääkseni parasta...
Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja
heittäytyi takaisin nojatuoliin.
— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa
sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni
pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!
— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa...
Kuului uusi raivokas huudahdus:
— Se vielä puuttui!... Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten
tappaisitte sydämenikin!
— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!
Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:
— Ystävyytemme!... Voi, voi!... ei siitä ole tietoa, sillä _tämänkään
jälkeen_ en saata olla teitä rakastamatta!
Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:
— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta
olette erehtynyt.
— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.
Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka
sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!
— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te —
ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka
teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te
ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä
menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni
sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä
väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen
uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa
tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä,
että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani
kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut
tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun
omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi
olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen
sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat
epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin
väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin
täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!
Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä
ja yksinään.
— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut
ajatelleeksi, jos _todella_ olisitte rakastanut minua. Te tunsitte
mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin
rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta!
Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä
itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa
kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä
melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä
aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin
kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka
myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi
uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?
Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:
— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään
koskaan ole rakastanut.
Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi
huokaisten:
— Jos _tosi rakkaus_ merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen
toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka
sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin... olen
varma siitä, että rakastan vieläkin...
— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi
pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta...
— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?...
Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan
viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän,
missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina
ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta
uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen
odotti.
Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:
— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu... tästä.
Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä
mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.
— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.
— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.
— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden... joka on käynyt
minulle rakkaaksi.
— Ystävyys on valhetta!
— Joskus suloista!
Hra Baslèvre oli painanut päänsä.
— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.
— Kiitos.
Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän
sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt.
Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse
pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata
siihen.
— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, —
täytyy taas mennä ministeriöön.
Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki
nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat
kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.
— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire
ulko-ovelta.
Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:
— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana
kaksi viime viikkoa.
— Toivoakseni ette vakavasti?
— Niin, että piti olla vuoteessa.
— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?
— Oli, eräs armelias naishenkilö... minun naapurini.
— Mikä hänen nimensä on?
— Neiti Fouille.
— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.
— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.
— Aivan äskettäin siis?
— Niin, vasta toissa päivänä, kuten...
Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:
— Kuten Gustavekin.
Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin
rinnastettiin.
— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. —
Hyvästi.
— Näkemiin.
Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.
— Luuletteko siis?...
— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua
onneksi.
— Minä puolestani en ole sillä tiellä!...
Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan
hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa
suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä
tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä
hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha,
mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta
ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää
milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin...
Itse vielä tietämättään hän alkoi _rakastaa todella_.