Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei
edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen
pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan
tuoreet oksat ja kuivat lehdet...
Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen
läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki
niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.
Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja
tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että
näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain
ilmenneen todellisuuden.
Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti
postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin
tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.
Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä
tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa
kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille
yökulkijoille.
Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka
putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.
— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin
odottaa vastausta.
Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan
rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti
elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin
hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan
varjella tasapainoaan.
Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään,
jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille
saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei
ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa
miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän
sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus
sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti
etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista
etsintää...
Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain
väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun
vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan?
Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse
jättää sen ministeriöön...
Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi
tuntua kylmältä.
Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän
palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden
olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään
hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas:
täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin
kulkemaan kohti uusia kohtaloita.
— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse
muuta...
Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon
pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt
mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää
liikahtanut...
Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä,
kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.
Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi
ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen
vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat
vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.
— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo
mieltänsä keventäen.
— Nyt tarvitaan vain lepoa, selitti tuntematon.
— En enää tule, ellei uudestaan kutsuta.
Hän lisäsi joitakin määräyksiä ravinnon suhteen ja poistui kiireesti.
»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n
saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt,
kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.
Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän
koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä
yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli
keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli
taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.
— Posti... mutisi hän.
— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi
jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole
virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja
sanomalehtiä!
Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa
epätietoinen ajasta.
— Mikä päivä nyt sitten on?
— Tosiaankin, herrahan ei tiedäkään... Tänään on keskiviikko...
— Keskiviikko!...
Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa
hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä
hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin
jo ohi. Hän kohottautui rajusti:
— Pian! ministeriöön!...
— Mutta herra! Aiotteko taas ruveta hourimaan?
— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini,
heti! _Yksityisen_, ymmärrättekö? En muuta!... mutta menkää jo!...
Säikähtäen tällaista kiihkonpuuskaa rouva Gerbois peräytyi sen mukaan:
— Kyllä, kyllä... minä tottelen... Mutta älkää herrantähden noin
kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!...
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi
mennessään:
— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!... Minä tulen kohta
takaisin...
Sitten kaikki hiljeni.
»Mikähän sanoma minua odottaa?» jatkoi hra Baslèvre ajatustaan.
Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin
kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne
nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän
kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta
ruumistaan.
Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt,
hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen
ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi
nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire
suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti
mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan
oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä —
ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa
onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin
tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.
Oveen koputettiin varovasti.
— Sisään!
Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen
käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja
neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.
Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri
hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:
— Pyydän teitä suomaan anteeksi... Kun asumme näin lähekkäin, oli
mukavinta keittää juoma meillä... Rohkenin myös... lupasin myös tulla
tuomaan sen...
Ja jättämättä hra Baslèvrelle aikaa vastata hän jatkoi:
— Juokaa ensin...
Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti
koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli
mahdettu kertoa.
— Olen tyytyväinen, totesi hän, — näytätte todellakin paremmalta.
Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani
aivan entiselläni. Mutta mistä...
Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen
jo tottuneen oloonsa:
— Minä pyydän, juokaa...
Nöyrtyen hra Baslèvre alkoi maistella pienin hörppäyksin.
— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän
ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!
— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan?
vastasi neiti Fouille.
Ja ottaen hra Baslèvrelta pois tyhjän kupin hän lisäsi:
— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden
tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.
Hra Baslèvre syöksyi puoleksi istualleen ja kysyi kuin henkensä hädässä:
— Minkä kuoren? Olisiko teillä minulle tuleva kirje?
Mutta neiti Fouille oikaisi heti:
— Ei, on kysymys velansuorituksestani.
Hän lisäsi vielä:
— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan
ennakoltakin.
— Ah, sanoi hra Baslèvre, vaipuen takaisin tyynylleen, — sitäkö vain!...
Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä
suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:
— Entäs sukulaisenne?...
Neiti Fouillen katse kirkastui samassa.
— Pelastettu.
— Ja te olette onnellinen?
— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi
hän hetken epäröityään.
— Sen pahempi! Odottamisen sanotaan olevan niin tuskallista...
— Se on melkein kaikkien osa.
— Niinkö luulette?
Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva
Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.
— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä
ainoastaan tuntieni väliajoilla.
— Tuletteko vielä uudestaan?
— Tulen... tulen...
Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti
Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre
tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan.
Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset
tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään...
Seurasi hetken hälinä.
Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen,
ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös
hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa
hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä
asumusta, joka oli hra tirehtöörin.
Melun huumaamana hra Baslèvre vain tuijotti sihteerin salkkuun.
Vihdoinkin sihteeri ymmärsi.
— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen
postinne...
Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui
siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen
toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva
Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He
näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti
niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin
peitteelle... Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni,
hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä
huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin
edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin
kuuli:
— Eikö kukaan ole käynyt minua virastossa kysymässäkään?
— Tietysti moni herroista...
— Tarkoitan, eikö kukaan ministeriössä tuntematon henkilö...
— Ei... En luule... Minulle ei ole ilmoitettu...
— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje,
ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt... Mutta kyllähän te sen
tietäisitte...
Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa,
jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.
— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. —
Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.
— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin... Tarvitsen vain
lepoa ja rauhaa...
Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille
salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan,
mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat
ja huone tyhjeni... Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas
luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei
ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!...
Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra
Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen
rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä
ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin
elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa
uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre
parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat,
ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.
Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet
tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan
nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin,
kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi
aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina
merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan
lukenut.
Saapuessaan jokainen piti velvollisuutenaan tehdä saman kysymyksen:
— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi
välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin...
Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä
kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla
kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo
taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka
täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä
kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut _odottamasta_ ja
_tiesi_.
Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi
milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan
enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi;
ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa
katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään,
aina yhä kauheammin...
Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä.
Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt
vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua
toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut.
Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle
tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta,
kiukusta ja surusta... Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku
sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?...
Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin
hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä
tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi
milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään
sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin,
mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen
hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.
Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti —
aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra
Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta
surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?
Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan
ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli
muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi
yhä hellemmäksi... Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra
Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen
saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut
vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että
hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että
neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan
astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään
merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin
sanottu?
Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut
lupaamansa kirjekuoren.
Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan,
hra Baslèvre sanoi leikillisesti:
— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas
terve kuin pukki.
— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te
sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!
— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus
saattaisi uudistua.
— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi
tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.
Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella
näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.
— Sallikaa minun puolestani epäillä sitä, sanoi hän kotvasen kuluttua.
— Kanssaihmisten kokemukset...
— ... ovat viisautta, joka ei hyödytä ketään.
— Mahdollisesti ei, myönsi neiti Fouille.
Ja nähdessään, että hra Baslèvre taas rupesi uneksimaan, hän jatkoi:
— Huomenna te siis jo menette ministeriöön?
— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä
puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla
kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista
pienokaisistanne?
Neiti Fouille teki epämääräisen liikkeen.
— Ei kannata kiittää. Kuka tahansa minun sijassani olisi tehnyt
samoin...
— Tiedättehän... aloitti hra Baslèvre.
Mutta ei jatkanutkaan.
— Haluan kumminkin tulla.
— Siinä tapauksessa...
Neiti Fouille veti esille muistikirjansa ja katsoi siitä tarkkaan:
— Siinä tapauksessa... kello kolmen tienoissa... on minun vuoroni
odottaa teitä.
— Se odotus tulee olemaan teille helppo, ainakin tahtoisin niin.
— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille
lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa...
Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät
kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän
tajuttavissaan.
Kalpea hymy kirkasti hra Baslèvren kasvoja.
— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä
asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut...
Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä
surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi.
Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin
olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.
Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli
suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko
virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti
Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa.
Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta
tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen
kuin sairastui.
Hän sai piston sydämeensä.
Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla
penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori
oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.
Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä.
Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja
näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä
tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa
olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava
muisto!... Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään
naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka
myöskään ei tuntenut häntä...
Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren,
Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä
varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli
täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille!
Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti
muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta
suojelusenkeliä.
Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti
lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle
levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.
Puolitiessä portaita rouva Gerbois, joka oli tulossa ylöspäin, huudahti:
— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta
ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos
asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?
— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut
tapaavani neiti Fouillen.
— Neiti Fouillenko vai hänen sisarensa?
— Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
— Tarkoitan, että neiti Fouille lähti tänä aamuna matkalle.
— Matkalle!
— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka
onnellisen näköinen hän oli!
— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin
palata huoneeseeni...
Ennenkuin tarttui käsipuihin, hän kääntyi vielä rouva Gerbois'n puoleen:
— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?... Sen parempi...
sen parempi...
Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen
mielestä usein oli toivoa.
Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja
olisi halunnut itkeä.
Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan
nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti
Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle,
vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre
tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa.
Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän
siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä
olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko
jäljelläolevalla elämällään?