Täytyy hetkeksi keskeyttää kertomuksen kulku.
Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven
ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin
rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja
hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.
Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta
vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia
vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan
pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta...
Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi
kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti
kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta
poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.
Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella
oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä
ystävänsä, tohtori Michon.
Kas, sanoi tämä, — ajattelin juuri teitä.
Minua! — vastasi hra Baslèvre hämmästyen — Mistä syystä?
Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset
usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?
— Aina psykologi, tämä kunnon tohtori!
— Aina... Entäs te?
— Tietääkseni en koskaan ole väittänyt sitä olevani.
— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta
katsotaanpas kasvoja?... Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?
— Mitä tahdotte?
— En tahdo mitään; minä arvaan, se riittää.
— Toinen aavistus?
— Aivan niin. Muistakaa tuonnoista varoitustani: se tuntematon vaanii
teitä.
Hra Baslèvre oli muistelevinaan.
— Se tuntematon, josta puhuin Tuileries'ssa, se koettelemusten mies...
Vapautuen näennäisestä epävarmuudestaan hra Baslèvre hymähti hilpeästi:
— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin
tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi
kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut
koettamasta.
— Ai,ai! Oletteko siis kumminkin kohdannut hänet?
Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti,
hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen...
Toinen tapaus oli yhtä joutava.
Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen
silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka
sellaisena ansaitsi huomiota.
Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen
— hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen,
sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka,
ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.
Andréa avasi nuristen.
— Onko neiti Fouille kotona? kysyi hra Baslèvre hyvin kohteliaasti.
— On kyllä, mutta ei ota vastaan, vastasi Andréa tylysti.
— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa
sanokaa hänelle...
Niin, mitä sanottavaa hänellä oikeastaan oli?
— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin...
niin, minä todellakin pahoittelen... — Ja hän jätti nimikorttinsa.
Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut;
siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani
on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella
ennakkosummalla.»
— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen
vuoksi käynyt.
Minkätähden siis?
Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin.
Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen
sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa
tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli
mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa.
Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas,
että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä
epäselväksi kuin ennenkin.
Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan
Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää
muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin
kadun varrella kukaan voinut huomata.
Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa,
jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus
osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.
Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina.
Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut
ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa
uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.
Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra
Baslèvre kysyi keveällä äänellä:
— Eikö miehenne olekaan kotona?
Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava
hra Rabaultin siipien suojassa.
— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot,
kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.
Hra Baslèvre punehtui hiukan ja ryhtyi selittämään:
— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen
vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.
Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita,
että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.
Tarkkaan kuunnellen Claire pudisti päätään.
— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta,
huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä
epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa...
Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina
Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua
vanhan ystävän taloonsa.
— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain,
niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä
hillitä.
Hra Baslèvre vastasi koruttomasti:
— Minä tulen uudestaan, jos haluatte ja milloin haluatte.
— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian... sitten myöhemmin... kyllä
hän kirjoittaa...
Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin
hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen
kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista... Kasvojen hymy ei
lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.
Erotessaan he antoivat toisilleen kättä, mutta puristamatta.
— Pikaisiin näkemiin, sanoi hra Baslèvre aika hiljaa.
Claire vastasi reippaasti, katsoen vierastaan suoraan silmiin:
— Kuten tahdotte, mutta mieluimmin kello kuuden jälkeen...
Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi
odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.
Toinen viikko kului. Hän alkoi ihmetellä, kun ei mitään kuulunut.
»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut
hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista...»
Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan
virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place
d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.
Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli
pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa
Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli
joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia
ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät
kehittyi.
Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä
ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».
Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää
ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin
oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.
— Hyvä... hyvä... vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä
hänelle kerrottiin.
— Mutta ettekö tahdo koettaa odottaa?
— Miten teille vain sopii.
Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän
korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.
Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin
levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies
laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä.
Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse
pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja.
Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven
pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä
tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi,
ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi
tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.
Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui
kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla
oli puita... Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä
puistikossa, kaikenlaista kansaa... Voi, miten Parisissa sentään oli
monenmoista väkeä!...
— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte
ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua
naista, varsin miellyttävän näköistä... erittäin miellyttävän...
Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra
Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?
— Miten hän viipyy! keskeytti Claire. — Milloin tulleekaan?
Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua
jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.
Luuletteko hänen siis kirjoittavan minulle vielä?
— Minä toivon...
— Ja jollei hän kirjoita?
— Älkäämme katsoko niin pitkälle.
Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli
kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen
kulkuaan portaissa.
Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten
kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana
päivänä.
Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla
virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä
urakasta.
Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona.
Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät
hätääntyneiltä.
— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre heti Clairen nähdessään.
Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti
koettaen hymyillä tavallista hymyään.
— Entäs teidän itsenne?...
Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta
liikettä.
— Onko Gustaven hullusti?...
Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea
erottaa katseen nopeita vivahteita.
— Hullusti... toisti Claire.
Hra Baslèvre kiirehti jatkamaan:
— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja,
voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun
iltaa... jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi...
Ei mitään vastausta.
— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän... ehkä puoli
kymmenen...
Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin
olisi lähtenyt sairaan luota.
Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan
sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään.
Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei
olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli
vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta
näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin
ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän
maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?
Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan
rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen
päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli
kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja
se on tämä:
Kuten hra Baslèvre oli luvannut, hän saapui puoli kymmenen tienoissa.
On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan
suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi
eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui
seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua,
vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.
Ensimmäinen pettymys odotti häntä: Gustave oli yksin.
— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut
oikein juhlapukuun.
Ja peläten kai, ettei hra Baslèvre ollut ymmärtänyt, hän lisäsi:
— Sillä tänä iltana saammekin olla kahden, kun Claire on sairas.
— Toivoakseni ei vakavasti?
— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja
jatkoi tuolia tarjoten:
— Kuinka hieno sinä oletkaan tänä iltana!
Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja
kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta
hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai
ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno
sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän
vierastaan kohteli.
— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna
minun pukuni olla.
— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan
siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se...
Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren
punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän
säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.
— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella
kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?
— Ei mikään.
— Eikö kirjoitteleminen vetele?
Mutta Gustave oli äkkiä pysähtynyt.
— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla _minua_
tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi
luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä
puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan
myöskin puhua suuni puhtaaksi.
Hra Baslèvre sopersi ällistyneenä:
— Puhua puhtaaksi!... Mitä sinä tarkoitat?
— Sinä siis suostut? Siinä tapauksessa...
Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren
ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki
hänet vaikeaksi tuntea.
— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle
ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että
peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn
kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni
ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet
joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et
parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi
tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti,
mielistellä; mutta minä...
Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et
hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä
— istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden
nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on
sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa... Se on uskomatonta, mutta
totta!
Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti
nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.
Gustave jatkoi:
— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten
minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni,
kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan,
sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani,
tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa,
että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä,
jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai
myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin
rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä
minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin
luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin.
Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä
minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.
Nyt hra Baslèvre keskeytti:
— Mistä sinä...
— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja
niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi,
että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa
tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat
yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät
paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä,
senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät
ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että
kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri
tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani
suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei —
minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla
sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä
alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa
hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin
minua huvittaa.
Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen
mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se
oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus
jo oli kehittynyt vihaksi.
Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave,
jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä
ongelmaa kuin kartanokoira.
— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus
sakarattomaan kysymykseen.
— Vastaus?... aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi
elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä
päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen
ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja... epävirallisista
hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka
olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia,
joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa
minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia
teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani
sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi
tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä
käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun
edellistä tuskin tunnen enkä sinua... tällä haavaa ollenkaan.
Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa
silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa,
mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä
iän kaiken katumaan.
Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti
harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta
kohdaltaan oli määrännyt.
Viha voitti:
— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa
hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa.
Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä,
mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua
liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille
kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään.
Valitse.
Hra Baslèvren kasvot olivat jähmettyneet.
— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut
kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän
soinnuttomalla äänellä.
Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei
jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren
sielun sisimpään asti.
— Sanasi riittää, tokaisi hän hetken kuluttua.
— Uskonetko siihen vastedes enemmän kuin nytkään?
Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti
haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida
asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.
— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen
vuoksi on sanasi tarpeeton.
— Miksi niin?
— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua;
teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.
Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei
kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.
Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki
sen nyt.
— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että
sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä... ja kuten minäkin, mukautuu aina
uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä
huolen..
— Tahdotko sikarin? kysyi hän sitten laatikkoa ojentaen.
— Kiitos, en ole tupakkamies.
Himokkaasti Gustave valitsi itselleen yhden, tarkastaen, että se oli
kuiva.
— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?... Oliko sinulla edes hauska
tänä iltana?
Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas
puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja
siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.
Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen
poistumisen oikeuttaan.
Puolituntinen kului laahaten, ennenkuin hän lähti.
Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen
ja ryhtyi kirjoittamaan.
Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu
esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä,
että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä,
mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että
täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.
Mutta lukija itse päättäköön! Kas tässä kirje...
V
»Arvoisa rouva!
En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte
saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän
poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin
tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan
selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.
Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä
miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt
eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa
teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä
minulta tahdottiin ja jäin.
Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa
kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta
sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman
sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava
arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin
teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin
harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin
— vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko
lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka!
Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!...
Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta
helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta.
Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa,
tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää...
Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne
katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä
kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä
toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta
välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?
Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja
vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää
hulluuttani: minä rakastan teitä!...
Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja
valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin
oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni.
Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?... Jumalaista
valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni
ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin
pyhimyksistä... Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut...
Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka
mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään
rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin
nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta.
Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen
kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme
kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet
tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja
aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että
niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en
tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan
menneinä aikoina, avaruudessa, unessa... Ja sentähden, että teitä
aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden
myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä
eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen
nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen.
Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun
omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen
elämään, minä rakastan teitä...
Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja
sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua
kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta
laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin
maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa
rakkautta... Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta
johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on
iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä...
Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä
kuolin... Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä
lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta,
että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku _toinen_ on
asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä
olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani
ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta
suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin
taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä
sitä minä olin... Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin
kiinni, jotka minua olivat vaalineet... Vielä tälläkään hetkellä,
jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu,
johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä
kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti... Ja silloin se _toinen_,
josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun
paikalleni... pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!
Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja
itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi
rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään
liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa
leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko
huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on
vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan
alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi
minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!
Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen
tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt
kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina
vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka
monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti
luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain
tuumin, minkätähden minusta oli tullut _toinen_, ja jäisikö elämäni
ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.
Mutta äkkiä te ilmestyitte...
Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki!
Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä
siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en _heti_
tahtonut uskoa että olitte se odotettu.
Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni:
»Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei
tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla
tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!
Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina... Claire, muistelkaa, kuinka
aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in
aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin
terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi
hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten
katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt
nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan
syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät
jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan
onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen
vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten
näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»
Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!... muistatteko
vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin
hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään
ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä
vapisin! Claire! Claire!... ettekö sillä hetkellä tuntenut, että
suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!... minä tunsin sen
siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta
minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan
ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan
teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua
saamattomuudestani!
Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta
tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne,
kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me
puhelemme... mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja.
Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden
partaalla ei pitäisi lörpötellä... Me siis kumminkin juttelemme,
mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen
tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut
sen _toisen_... Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun
sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen
kuvailemiseksi... Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus
illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi
heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen
en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut
erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen,
joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä
ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä
halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki
hänet niin minun kaltaisekseni!
Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka
te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata
vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka
kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme
olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä
ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään
lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen
onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä
kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa
teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät
häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!
Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko
elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko;
uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää
kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta
teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä
se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on
jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta
tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden
lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän
teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että
tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että
kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin
nytkin.
Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä
erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä
pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut
minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte
minut ajatuksistanne... Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne
raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän
astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja
minä tahtoisin huutaa...
Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua;
rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut
minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette
olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun
sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»