Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan
mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre
kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan
vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt
järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi
allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.
Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä
hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän
myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet
ties' minne.
»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan
Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!...»
Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita
kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen
jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä
varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia?
Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä
luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen
mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi
yllätyksistä...
Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä
tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin
ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten
vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja
sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.
Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto
ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä
oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat,
mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi
nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä
herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva
turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen
sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.
Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta
Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian
rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui
työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla,
ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:
— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat
sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet
täsmällisesti. Kaikki hyveet... Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.
Ja tämä oli hänen ainoa viittauksensa tapahtuneeseen peruutukseen.
Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin... aloitti jo hra Baslèvre, kun
onneksi Claire ilmestyi.
Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä
hra Baslèvre oli ajatellut.
Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun
kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen
salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen
kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä
säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja
toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta,
mutta se oli tullut jo eilen...
Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre
ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.
Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat
porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän
ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon
pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli
epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä
tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui
nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.
Ateria alkoi.
On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes
hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja
heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti
hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo
heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi
tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen
asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta
tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin.
Hiljainen Claire näytti onnelliselta.
— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre
tuttavallisuuden valtaamana.
Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian
niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.
— Missä sinä asut? kysyi Gustave.
— En juuri missään; eihän vanhoillapojilla ole oikeaa kotia.
Claire puuttui puheeseen:
— On kai teillä ainakin Limoges'issa perhetuttavia?
— En enää käy Limoges'issa.
Claire ei hellittänyt:
— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin,
omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on
syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa
minnekään.
— Limoges on vain pieni kaupunki.
Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut
pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja
niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta
puhuneetkaan.
Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita,
isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun
kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut,
mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka
johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään
nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa...
Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain
pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot
manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin
tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden
kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat
kadottaneet katkeruutensa.
Huolettoman mielialan jatkuessa päivällinen kallistui jo loppua kohti.
— Muistatko?...
Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni,
jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän
nuortui uudestaan.
Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti
kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:
— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa
seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa
saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?
Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet,
harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää
mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa?
Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?
Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt
palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat...
— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään.
— Sinua tietysti... omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut
yhteen.
— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave
epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on
odotettava tapausten lopputulosta.
— Tahdotko väittää, että tällä kertaa...
— Oi, sanoin vain aivan yleisesti... Et sinäkään muuten aavista, keitä
minä ajattelen.
Hän imaisi vielä savukkeestaan, hörppäsi loppuun kahvinsa ja lisäsi:
— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi
hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen
päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana... asia
itsessään ei ole tärkeä... Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen
lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku...
— Lasku!... Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan
hiukan ivallisesti.
— Niin juuri!
Gustave nousi seisomaan:
— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä
palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun
yö tulee.
Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen
omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:
— Etkö sinä tänään kumminkin olisi voinut siirtää toiseen kertaan?
— Tänään vähemmän kuin milloinkaan! En muuten lainkaan ole levoton...
Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä
vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain
valossa.
— Kyllä te kaksi lohduttaudutte minusta puhuen...
Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa
huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui
määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre
ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti,
hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät
äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin
kasvojen kanssa... Päivällinen oli päättynyt.
Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan,
vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven
poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin
saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.
— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen
työhuoneeseensa.
— Niinkö?
Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta
ulkopuolelta hampaittensa:
— Meneekö hän useinkin ulos näin illoin?
— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin... Olin kuitenkin toivonut,
että hän tänään...
— Ei, syy oli kokonaan minun, kun liian myöhään muutin mieltäni.
He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia
merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty
aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen.
Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin
kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät
silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.
Hra Baslèvre aloitti jälleen:
— Teidän ruusunne tuoksuvat hyvältä.
Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa
kosketuksesta yksi terälehti putosi.
— Ne kuihtuvat, mutisi hän, uskaltamatta enää kajota ruusuihin.
Taas hiljaisuus... Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo
mieliin.
Hra Baslèvre nojautui tuolinsa selkämykseen ja sanoi äkkiä:
— Kuinka tällaisesta kodista lainkaan raskii poistua?
Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei
rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre
jatkoi:
— Oletteko sanonut hänelle, että kävitte ministeriössä?
— Tietysti... sehän lankeaa itsestään.
— Ja että suostuin ainoastaan teidän pyynnöstänne?
Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli
jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat
ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään
hetki hetkeltä kasvavan.
— Se hyvä, sanoi hän, liioin tietämättä miksi.
— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän
apuanne.
Claire näytti päättämällä päättäneen puhua ainoastaan Gustavesta.
— Mistä huomaatte minun sen ymmärtäneen? kysyi hra Baslèvre oikukkaasti.
Claire osoitti päänliikkeellä tyhjää tuolia:
— Minne hän meni?
— Sopimaan kirjoituksistaan... Niinhän hän sanoi.
— En koskaan näe hänen kirjoittavan.
— Ettekö siis uskokaan?
— En.
— Siis?
— Minä pelkään...
Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään
sillä ja kysyi mahtavasti:
— Sentähdenkö te toissa päivänä puhuitte sanomattomasta tuskasta?
Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin
jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:
— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle
näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että
ensimmäisestä hetkestä lähtien...
Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo
ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä
lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.
Claire painoi päänsä alas ja punastui.
— Tiedän teidän tosiaankin tahtovan auttaa minua — sanoi hän — mutta
mistä johtuneekin, että tänä iltana myös olen saanut sen varmuuden,
että apunne tulee liian myöhään? Oi, kuinka ne ovatkaan kaukana, meidän
onnelliset vuotemme! Olisittepa tuntenut hänet silloin! Epäilemättä
hän jo oli epävakainen, mutta niin iloinen, puhdas, kirkaskatseinen ja
avomielinen; hänen pieninkin eleensä uhkui oikeaa yhdessäolon riemua...
Mutta sitten vähitellen, tai oikeammin jokseenkin yht'äkkiä, jokin
samensi hänen silmänsä, meidän keskinäisen suhteemme ja hiljainen
onnemme, joka oli meidän rikkautemme. Ja valhe alkoi. Mikä?... sitä
en tiedä. Eräinä hetkinä on minulla varma vakaumus jostain kamalasta
petoksesta, toisesta elämästä, josta minä olen poissuljettu. Mutta
ei se vielä mitään; loppujen lopuksi kärsin siitä ainoastaan minä
yksin. Eräs toinen asia peloittaa minua tuhat kertaa enemmän. Siitä
lähtien kun hän on väittänyt kirjoittavansa, on minua ahdistanut
ajatus, että meidän tulolähteemme ovat käyneet epävarmoiksi. Huomatkaa,
että sanon epävarmoiksi; en rohkene mennä pitemmälle... Mutta
minkätähden täällä joinakin päivinä on paljon rahaa ja toisina taas
niin hirvittävän hermostunutta? Elämämme on samanmukaista: Gustave
on vuoroin tuhlaavainen, vuoroin ärtyisä. Joskus hän palaa luokseni,
mutta kuin pitkältä matkalta. Näyttää silloin, kuin hän tahtoisi pyytää
minulta anteeksi, mutta samalla tunnen, että hän vain hetkellisesti
hakee turvaani. Sitten kaikki taas alkaa alusta, ja tuntuu, kuin koko
talo tyhjenisi. Tuntee itsensä sitä yksinäisemmäksi, kun odotuskin
kauhistuttaa... Älkää luulkokaan, että kuvittelen! En tosin tunne
salattuja syitä, mutta kaikki muu... kaikki muu... kuinka varma siitä
olenkaan!
Puhuessaan hän oli koko ajan katsonut pöydälle pudonneeseen terälehteen
ja sen yli ehkä myös Gustaven työhuoneeseen, joka oli hämärän peitossa
kuten isäntänsä elämäkin.
Hra Baslèvre ei näyttänyt enää kuuntelevan, mutta sen mukaan kuin
sanat lankeilivat, hän oli yhä epävarmempi siitä, tunsiko sääliä vai
mielihyvää. Hän olisi tahtonut surkutella Clairea, mutta olisi ollut
tyytymätön, ellei tämä olisi tuntenut itseään onnettomaksi.
— Minä pyydän anteeksi, lopetti Claire hämmästyen sitä, että oli
paljastautunut ventovieraalle.
— On hetkiä, aloitti hra Baslèvre, — jolloin helpottaa uskoa surunsa
ystävälle.
Yht'äkkiä lusikka, jolla hän koko ajan oli leikkinyt, luiskahti hänen
sormistaan ja putosi heidän tuoliensa väliin.
Totellen samaa vaistoa molemmat kumartuivat sitä nostamaan. Heidän
hiuksensa hipaisivat yhteen. Hra Baslèvre ehti ennen, tapasi lusikan ja
suoristautui; hän oli tullut vähän kalpeaksi.
— Minkätähden salata sitäkään, mitä minä jo muutaman tuokion olen
tuntenut, — jatkoi hän kai liian pikaisesta liikkeestään hiukan
hengästyneenä. — Astuessani tähän huoneeseen oli ainoa aikomukseni
hauskuttaa teitä; mutta kun kuunnellessani teidän kertovan katselin
tätä pöytää, niin silloin — elämässä näkyy ilmaantuvan kaikenlaisia
häiritseviä sivuseikkoja — silloin minä yht'äkkiä muistin, että meidän
ruokasalinpöytämme minun lapsuudessani oli myös tällainen soikio...
Niin, juuri tällainen... aivan samanlainen... Minun paikkanikin oli
samalla kohdalla, pitemmän akseliviivan päässä, ja teidän paikallanne...
— Minun paikallani? kertasivat kasvot, jotka nyt näyttivät menneisyyttä
heijastavalta kuvastimelta.
— Siinä istui äitini...
— Minä kiitän teitä, sanoi Claire lyhyen vaitiolon jälkeen. — Minulle
on mieluista, että juuri tällä hetkellä rinnastitte minut hänen
muistonsa kanssa.
Hra Baslèvre pudisti hartioitaan:
— Minusta se päinvastoin tuntuu kummalliselta.
— Miksi niin?
Hra Baslèvren ääni aleni nyt vuorostaan.
Koska en vuosikausiin ole voinut ajatella häntä tuntematta vihlaisua
sydämessäni, kun sensijaan tänä iltana ja teidän luonanne...
Ei se minusta johdu, vaan siitä, että elvytitte muistojanne...
— Se ei mitään vaikuttanut, että niistä puhuin; muutoksen aiheutti se
lempeys, jolla minulle itse haastelitte.
— Niinkö luulette?
— Olen siitä varma.
Hra Baslèvre oli vihdoinkin uskaltanut kääntää päänsä suoraan kasvoja
kohti; jonkin vastustamattoman voiman pakottamana hän koetti täydentää
ajatustaan:
— Kolme päivää sitten en teitä vielä tuntenutkaan, ja tänään jo...
Mutta tehden torjuvan eleen Claire keskeytti hänet lempeästi ja jatkoi
itse:
— Ja tänään jo seurustelemme kuin vanhat ystävät... miestäni odotellen.
Hän korosti näitä viimeisiä sanojaan. Sitten hän rehdisti, kohottaen
kirkkaan katseensa, josta ehdottomasti ei ilmennyt mitään muuta kuin
hänen sanoistaankaan, ojensi hra Baslèvrelle kätensä. Tämä tarttui
siihen kainosti, tuskin huomattavasti puristaen. Se mitä hän tunsi, oli
ehkä mielihyvää, ellei se ollut pyörrytystä. Sielu saattaa näin joskus
kadottaa itsetarkkailukykynsä, ilman että mitkään ulkonaiset seikat
ilmaisevat sisäistä häiriötä, vaan kaikki näennäisesti pysyy ennallaan.
Yht'äkkiä he säpsähtivät ja heidän kätensä erkanivat, kuin joku olisi
heidät yllättänyt. Gustaven työhuoneessa oli isä Gros'n pöytäkello
ruvennut lyömään.
— Jo kymmenen, mutisi Claire, — hän viipyy kauemmin kuin tavallista.
Ehkä olisi parempi...
Hän pysähtyi. Hra Baslèvre, joka oli ymmärtänyt, silmähti vielä
pöytään, variseviin ruusuihin, ympäri tätä niin rauhallista huonetta ja
nousi sitten seisomaan.
— No niin, sanoi hän. — Minä lähden, koska pidätte sitä parempana.
Mutta jos pyydätte palaamaan, minusta tuntuu, että koettaisin, todella
olla teille hyödyksi.
— Palaamaan?
Arvelun ailahdus kulki yli kasvojen.
— Miks'ei?... Te jäättekin minulle velkaa kiitoskäynnin; niinhän tapa
on...
He menivät eteiseen; Claire auttoi hra Baslèvrea pukemaan ylleen
päällystakkinsa, ojensi hänelle hänen lakkinsa ja keppinsä eikä koko
aikaan puhunut mitään. He liikkuivat pehmeästi kuin ihmiset, jotka ovat
tehneet nopean kiertomatkan; paljonkaan he eivät olleet toisillensa
sanoneet, mutta kuitenkin he tunsivat, että tästä illasta alkaisi uusi
elämä heille molemmille.
Ennenkuin he erosivat, hra Baslèvre tarkasteli kasvoja vielä viimeisen
kerran.
— Huomenna minä ryhdyn ottamaan selkoa siitä epäselvyydestä, joka teitä
huolestuttaa.
Mutta Claire vastasi vain hyvästelevällä merkillä; mahdollista oli,
että hän pelkäsi selvyyttä, tai ettei hän siitä enää niin välittänyt.
Ja pyörittäen päässään sekavia ajatuksia hra Baslèvre aikoi astua alas
portaita.
Ehdittyään ensimmäisen kerroksen käänteeseen, joka oli huonosti
valaistu, hän huomaamattaan törmäsi mieheen, joka kulki päinvastaiseen
suuntaan. Seurasi molemminpuolinen huudahdus:
— Sinä!
— Miks'et odottanut?
Gustave tuli kotiin.
Vaimosi alkoi jo tulla levottomaksi, sanoi hra Baslèvre. — Kirjallisuus
taisi venyttää kohtaustasi.
Kumea naurahdus oli ainoa vastaus.
— Kiiruhda nyt joka tapauksessa häntä rauhoittamaan.
Taaskaan ei mitään vastausta.
— No, mitä tuumit? ahdisti hra Baslèvre hermostuen.
Silloin Gustave äkkiä kumartui toverinsa puoleen ja sanoi:
— Mitäkö minä tuumin? Erästä ihmeellistä kysymystä, veliseni, joka
pälkähtää päähäni ainoastaan, kun tapaan sinut: oletko ehkä kauniin
ilman lintu?
»Olisiko hän juonut?» tuli hra Baslèvre ajatelleeksi.
Gustave jatkoi:
— Mutta unohdinkin... et mahda tietääkään, mitä se merkitsee...
Sitä suurempi syy tulla uudestaan, eikö niin? Jonakin läheisenä
sunnuntaina... tai niin pian kuin vain tahdot, sitäpaitsi... Ja sinä
päivänä minä tuon... Tahdotko nähdä, mitä minä tuon?...
Hän ryhtyi kuumeisesti kaivamaan taskuaan.
— Anna olla! Et näytä olevan täydessä järjessäsi... Hyvää yötä...
— Tapaamiin.
Hra Baslèvre jatkoi matkaansa.
Gustaven kohtaaminen ja hajanaiset puheet olivat jättäneet häneen
kiusallisen vaikutelman. Mutta heti ulos päästyään hän huomasi tähdet.
— Miten ilma vielä on lauhkeaa, mutisi hän.
Sitten hän, kuten neiti Fouille toissa iltana, häipyi Parisin suureen
pimeyteen.
Hän luuli, ettei hän enää ajatellut mitään, vaikka kantoi mielessään
noita kasvoja; niinikään hän kuvitteli vielä olevansa oma itsensä, ja
hän kulki kuin haamu...