Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla,
jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta
havainnoitsijalta.
On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin,
paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä
julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi
osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia
tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla
valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää
vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa.
Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai
sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä
säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo
ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa
esineissä.
Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen
naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat
paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten
lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin
yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä
näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain
parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike
häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin
tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne
myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia
selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen,
mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai
poikkeuksellista.
Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin
vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät
pitemmälle.
Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen
aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi
itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen
vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli
heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin,
ei hän tulisikaan ennen puoltayötä...
Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna
neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella.
Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta
puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen.
Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana
valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa
olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään
Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset
näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä
ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.
On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli
kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon
asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi
kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan
kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.
Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia —
erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät
rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta
vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen
ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä
muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan
päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät
minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen
liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä
kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa
joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty
yhdistymään.
Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre
muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta,
eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään
levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.
Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös
neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren
välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi
kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo,
ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee
kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella
on?...
Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet
olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan
olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä
yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut
olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt
odottaa tätä paljastusta!
Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun
aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita
ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen
ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:
»Tänään on lauantai...»
Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta
vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n
poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt
itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa
mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut
menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä
kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.
Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse
kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden
omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa
ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että
hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen
johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän
osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta
olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei
olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon
tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.
Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai
kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi
vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön,
ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti
velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan
tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri
laajenee, paheneekin pyörrytys.
Kädet pesuvadissa hra Baslèvre mutisi:
Neiti Fouille parka! Minun kieltoni kai suretti häntä...
Samalla toinen ääni kuiskutti hänen sisimmästään:
— Ja olisinko ilman neiti Fouillea enää nähnytkään sitä toista?...
Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut
näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:
— Kun neiti Fouille tulee uudestaan, jos hän tulee, niin minä koetan...
Mutta hän keskeytti:
— Mitä hänestä hätäilen, enhän häntä tunnekaan!
Hän ryhtyi sitten miettimään, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä:
— Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa!
Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on
syrjäytetty.
Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin
reippain askelin.
Mutta neljännen kerroksen kohdalla odotti rouva Gerbois
lattiaharjoineen.
Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle
ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla
äänellä:
— Minulla olisi vähän asiaa, jos herra joutaisi hetkisen odottamaan.
Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin
näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi
kulkuaan pysäyttämättä:
— Puhukaa pian, rouva Gerbois, minä kuuntelen.
— Neiti Fouille...
— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut
ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei
virastonjohtaja ole oman aikansa herra.
Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli
sulkenut tien.
— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos
herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.
Nyt hra Baslèvre tyrmistyneenä astui askeleen taaksepäin.
— Mitä te sanottekaan! En saata uskoa...
— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni,
kun ei hän voinut odottaa.
— Odottaa mitä?
— No sitä... kyllä neiti Fouille sitten itse selittää.
Hyvin arvovaltaisesti rouva Gerbois samassa painoi kellon nappulaa.
— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi
ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.
Ja nojaten käsivarret ristissä lattiaharjaansa hän katseli työtään.
Hra Baslèvre sammalsi kauhistuneena:
— Arvoisa neiti, en todellakaan luule tällaisen ajan...
— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En
aio pidättää kauan.
»Tämä on siis neiti Fouille», ajatteli hra Baslèvre.
Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain
tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.
— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan
silmänräpäykseksi.
— Sallikaa minun näyttää tietä...
Ja toinen toisensa kintereillä he vaelsivat partisiippien temppeliin.
Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi
lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut
järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi
turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.
Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen
kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa
vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu
uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain,
vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.
Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti
Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.
»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, —
»melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria... ihmisparka...»
Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen
käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen
toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden
tiettyjen kasvojen mukaan.
Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös
neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään
katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen
sinkoavan:
»— Minä kiellän sinua tuntemasta häntä!»
Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä
vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja
ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?
Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi
tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on
vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut
oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys
oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä,
ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat
samaa ylivoimaista vaikutinta.
Haluamatta odottaa kauempaa hra Baslèvre kysyi muitta mutkitta:
— Tahdotte varmaan tiedustella minulta jotain viranomaisia koskevaa
asiaa?
Neiti Fouille hymyili väkinäisesti:
En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean
virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini...
Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä,
josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.
Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen
erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi
lausua se julki.
Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen
ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.
— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin
yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on
laskettua.
— Minä koetan...
Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos
Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla,
että sisarella oli tunti.
— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin
kaksikymmentä vuotta...
— Ja minä kolmekymmentäkaksi, keskeytti hra Baslèvre.
— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon
isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon
oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni...
— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt
sitä!
— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte
sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina
pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden...
Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten
loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan
ponnistetulta:
— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan
tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani
mukaan on suuri.
— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys
lainasta?
— On.
Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa
menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne
lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka
ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:
»Mitä ajattelisi _hän_, jos kuulisi, että aion suostua?»
Neiti Fouille tuumi:
»Kuinka _häntä_ rakastankaan koettaakseni kaikkeni!»
— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte
kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta...
Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen
kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän
jatkoi:
— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole
selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia
tuttavuuksianne, joista mainitsitte.
Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette
päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.
Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi,
vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta;
jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.
— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista
ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle
yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne... Vakuudet?... Niin,
ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta
niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka
— kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua... Mitä sitten
siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut,
mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla
hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista —
erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä
sukulaisuussuhteistani, eräs... valitettava asianhaara... joka koskee
juuri erästä sukulaistani.
Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta
ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän
hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli
saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että
se henkilö oli juuri neiti Fouille.
— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista
sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse
henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti
liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän
teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.
— Pelastaaksenne? toisti hra Baslèvre.
— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi,
kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi
jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te,
hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta
kuolettavaan häpeään... Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti,
etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin
valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra,
selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa,
samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota
tuskin tunnen edes nimeltä.
— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä
oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne...
— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin
tahtomattaan.
— Eikö veljenpojasta?... Siis jostain kummilapsesta?... tai
ystävästä?...
Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä,
sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa
välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi
itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän
minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa
tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen
avullaan koetti sitä auttaa?»
Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti
Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa
mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen
tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä
juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän
neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä
epäilemättä hankittiin.
Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen
kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre
jatkoi siis:
— Sallikaa minun kaikissa tapauksissa tehdä yksi kysymys!
Tuskan ilme neiti Fouillen kasvoilla lisääntyi.
— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta
mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?
Neiti Fouille ei tahtonut saada vastausta huuliltaan:
— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme
varsinaiseen aiheeseen...
— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen
vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu
kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On
ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat
kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.
— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, —
pyysi neiti Fouille väsyneesti.
— Tai huonoimmin, koska lie kysymys miehestä, jota rakastatte... vai
kuinka?
Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan
hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja
kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.
— On aina rakastettava omaisiaan, mutisi hän. Se on ihmisen
velvollisuus.
— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.
— Silloin se ei olisikaan rakastamista...
Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa
ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.
— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä,
kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä
toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.
Kieltäytymisestä mainittaessa neiti Fouille oli ristinnyt kätensä.
— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta
ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi;
muu...
— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne
on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata
myöntävästi.
Ristityt kädet kouristuivat epätoivoisesti.
— Mahdotonta! Mistä minä sen tietäisin?
— Mutta perheessä...
— Olenko puhunut perheestä?
— Kenestä sitten?
Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut
suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra
Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi
koetella neiti Fouillen omaatuntoa.
Neiti Fouille nousi kiihtyneenä seisomaan.
— Kenestä?... Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on
kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa
anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän
ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan
tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta
harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen
on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä
siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!
Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa
hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean
neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat;
korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut
jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut
opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar
rakastajastaan!
Hra Baslèvre kumarsi jäykästi, vakuutettuna siitä, että oli ymmärtänyt.
— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin
tarvitsette rahat?
Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta
myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä
takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden
mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.
Neiti Fouille oli vähällä kiljaista.
— Niin... sanoi hän, — oikeastaan jo tänään... jos käy päinsä. Tietysti
minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.
— Saatte ne tänään.
Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata,
tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.
— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi
tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.
— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä
pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.
— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan
ivallisesti.
Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat,
mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin
mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä
hra Baslèvre sanoi.
— Omituinen tilaisuus tutustua vihdoinkin, lisäsi tämä vielä ovelta.
— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja
mietteissään.
Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän
luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut
missä.
Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein
tämän?» kysyi hän.
Sitten hän ajatuksissansa hymähti.
»Hänen rakastajansa vuoksiko?... Tietysti, mutta kuka voi olla neiti
Fouillen rakastaja?»
Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että
kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.
»Valitseppas tuollaiset kasvot!...»
Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut
häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta
välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra
Baslèvren mieleen ainiaaksi...