I
On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää
parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa
mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee
kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat
ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää
ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä
hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä
on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka
päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien
mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä
suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on
kätkettynä.
Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan
aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat
eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää
kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää
kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.
Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan
ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään
rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa
toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan
katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin
säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen
käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös
ehdottomasti moitteettoman näköinen.
Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan
Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana.
Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut
havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole
hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille
ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt
ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi
hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä
koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin
rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen
merkki muuten.
Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui
kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.
— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän
tarkoitti hra Justinia.
— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut
aikaa.
Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt
kalpeampi kuin tavallisestikaan.
— Ei mutta!... huudahti rouva Gerbois — tämä on jo liikaa!
Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli
hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.
— Loppujen lopuksi se onkin aivan luonnollista, sanoi neiti Fouille
vielä.
— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!... Oletteko kotona, kun hän
illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään,
tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään... Huomenaamuna
mieluummin... Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän... Ja uskokaa tai
älkää, mutta tällä kertaa _hän_ tulee _teidän_ luoksenne. Siellä siis
tavataan!...
Tämä »siellä tavataan» kuului kuin taisteluvaatimukselta.
Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki
epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä
huomenaamuna oli odotettavissa.
Onko »pienokainen» jo tullut? kysyi hän sitten.
»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan
tunnin oppilasta.
— Ei vielä.
— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa
olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva
Gerbois.
Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei
kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän.
Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.
Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa.
Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.
— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä
kiiruhdinkin.
Neiti Fouillen sisar kompuroi pois vastaamatta.
— Andréa! pidätti neiti Fouille.
— Mitä?
— Et kysy, missä kävin?
Andrea pudisti pahantuulisesti olkapäitään.
— Mitä se minuun kuuluu! Hankkimassa uusia tunteja?
— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan
tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.
— Mitäs tuosta sanot, kyllä minä sen olisin arvannutkin.
Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina
kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että
sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä
luonaan.
Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin
opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa,
mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi,
että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja
että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki.
Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty
elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi
taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.
Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen
kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On
myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen
askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin
helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää
korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan
mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan
ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa
odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina;
ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus
luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli
luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun
lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen
kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita
kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei
olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän
oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa,
jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää
tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.
Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi
huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä.
Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin
tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat
pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen
hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.
Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello
viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli
kuudeksi.
Täsmälleen kello kuusi neiti Fouille keskeytti selityksensä:
— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla
jatkamme.
Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen;
sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.
— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka
torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.
— Pelkäätkö, että minä jättäisin sen tekemättä?
— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni
tuulettautua.
— Soimaa vain, etten voi kulkea kuten muut ihmiset!
Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui
jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.
Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli
menossa maitopuotiin.
— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä,
käsken häntä kyllä odottamaan.
— En, en... sanoi neiti Fouille.
Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut
mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.
Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui
Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea
kohti.
Häntä ei näkynyt enää... Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan
hänenkin elettävä!
Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa
eräs mies lähestyi häntä.
— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet
vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.
Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin,
missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei
sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen
raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen
taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain
kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt
kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.
Hän jatkoi puhettaan:
Ehditkö jo kauankin odottaa minua?
Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä
kukaan äiti huolestuneemmin.
Mies kohautti olkapäitään:
— Mitä siitä on väliä, pääasia että tulit!
— Mitä ajattelit, kun huomasit minun viipyvän?
— Sinua.
— Kuten ennen?
— Kuten aina.
Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta.
Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta
hampaittensa.
— Jospa se olisi totta! kuiskasi neiti Fouille.
— Miks'ei olisi?... Aina sinulla vain on hätä!
— Tänään erikoisesti.
— Saako kysyä, kuka sinua niin huolestuttaa?
— Sinä.
— Yksinomaan?
Neiti Fouille huokaisi:
— Voi, jospa kumpikaan ei koskaan epäilisi toistaan!
Mies näytti huolettomalla eleellä torjuvan moitteen, joka oli tulossa.
— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on
täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut
kirjeeni?
— Minkä kirjeen?
— Sen, jossa sanoin, että huonon pelionneni vuoksi tarvitsisin...
— Oi, joko siitä nyt on puhuttava!
— Itsehän väitit, että sinulla oli kiire!
— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?... Joka
kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa
sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin
voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee...
rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa,
ja se tahraa, kun siihen koskettaa...
Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.
Mies naurahti kevyesti.
— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä
niin varomattomasti käsitellä.
— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille.
— Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua
paeta sinua.
Mies totteli ja vaikeni.
Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille
jatkoi masentuneena:
— Taas sinä siis olet hävinnyt?... Että olenkin voinut kuvitella, ja
että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin
pelkkä keino minun hellyttämisekseni!
Mies kohautti olkapäitään.
Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin
koetan parantua.
Omituisella tavalla... Toistamalla virheet yhä uudestaan!
— Parantua... se onkin hyvin tyhmä sana!
Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois
hänen kainalostaan.
Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua... Se lankeaa itsestään,
sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko
parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut
rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme...
Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi
vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä
sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin... mutta
tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko,
etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö
tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut
vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja
heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen
velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu.
Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten
huomautit... Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani
sillä, että todellinen vaara, oikea...
Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut
teeskenneltyä.
Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut
viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:
— Taidat koettaa peloitella... Mutta älä selitä mitään, se on parempi.
Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa... Rahat, joista
kirjeessäsi puhuit, saat tietysti... mutta et heti kohta... et muuten
ilmoittanutkaan mitään määräaikaa... ja sitäpaitsi, onhan kysymys
melkoisesta summasta... Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani...
Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän...
Mies huudahti tukahdutetusti:
— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!...
Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:
— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä... ja kiireellinen. Minun
huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään... mutta minulla ei
ole sitä enää.
Vihlova huuto keskeytti hänet:
— Varastanut! Oletko sinä varastanut?
— Enhän toki! On sinullakin sanat!... Asia on liioittelemattakin
kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää... Kuvittele
nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin
luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat
pöytälaatikossasi... Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina
olisit haaveillut jotain matkaa... kaunista, aurinkoista matkaa
yhdessä... Sanoin itselleni... Mutta mitä yksityiskohdista! Onni
hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä
papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat
siellä, missä olivat... Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi
laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa... Ja kuinka olikaan, sade liotti
kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe... Lyhyesti, varomattomuutta
tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se
edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja
tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle
pälkähästä päästäkseni!...
Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan
lannistuneena.
Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:
Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!
Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen
hänet aivan kokonaan:
— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut
vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon
verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!... Pelkkä se
ajatus...
— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä,
ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.
Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä
jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi
hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.
— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut
kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä...
He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin
valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet,
millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän
katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin
sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.
— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille,
tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita
kertoessasi!...
— Siis?
— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan... kunnes joudut
täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!
Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin
kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten
sanojensa naurettavaksi säestykseksi.
Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:
— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus... ja
sangen vaatimaton!... Baslèvre...
Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.
— Kuka?
— Sanoinko jonkun nimen?
— Mainitsit jonkun Baslèvren.
— Mitäs tuosta!
— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.
— Voihan sellaisia olla useampia.
— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että... Minä kiellän sinua puhumasta
hänestä meidän kesken.
— Minkätähden?
— Minulla on omat syyni.
— Mitkä?
Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:
Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun
on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.
— Onko hän siis sama henkilö?
— Mahdollisesti.
Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.
Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?
— Henriette!
Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet
kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen
kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi
puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä
puhutellulle:
— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus
omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!...
Ja nyt erotkaamme, on jo aika... Olen jo viipynyt liiankin kauan,
näemmä, ja unohtanut tuntini... Älä luulekaan, että kuvittelen mitään
enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan
kynsissä... Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki... Mene pois!...
Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään... Ei
minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan
sinut vielä... Mene pois!... Ei mitään jäähyväisiä... Erotkaamme
tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja
eikä keskinäisiä iloja... Voi lyhyitä ilonhetkiä!... voi kaukaista
menneisyyttä, joka ne soi!... En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta
niin vain teen joka kerran...
Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja
sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:
— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä
voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä
moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun
ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene
tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut
ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit
viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi,
mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena,
yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä
sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen
kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää
sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka
annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta
älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle
ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään
merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine
valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei
mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!
Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei
vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman
mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko
ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan
puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut
kuolla hänen puristukseensa.
Ja nyt, mene... Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava.
Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi... Pikaisiin
näkemiin siis... Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan...
Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden
vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.
— Niin, huomenna... sopersi hän. — Täälläkö jälleen?...
Mies vastasi:
— Ei täällä!...
Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui
jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta
hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi
erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että
hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja
lähti myös menemään vuorostansa.
— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen
ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen
tuli jo aika päiviä...
Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään
kiirettä rientää pihan poikki.
Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:
— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken
maitokauppaan, sillä _hän_ tulee, taikka minä olen Mikko!
— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin
välttämätöntä ole kuin te luulette.
Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.
Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti
opetuksensa:
— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta.
Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan...
Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi
osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla
sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu.
Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.