Kohtalo vainosi häntä jatkuvasti.
Tirehtöörin pöydällä oli kaikki paikoillaan: oikealla kiireellisesti
allekirjoitettavat asiapaperit punaisessa salkussa, vasemmalla toisia
sinisessä ja keskellä saapunut posti; koneisto ei näyttänyt pysähtyvän,
olipa päällikkö poissa tai saapuvilla.
Hra Baslèvre syöksyi sisään kuin tuuliaispää, soitti sihteeriään,
kahmaisi umpimähkään yhden paperipinkan, mutta pysähtyi äkkiä, saaden
hiljaisen piston sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen levisi aukea paperi,
johon oli painettu kuolinilmoitus.
Joka viikko hra Baslèvre oli saanut sellaisia, ja aina ne olivat
tarkoittaneet jonkun ministeristön virkamiehen sukulaista eivätkä
siis olleet häntä liikuttaneet. Mutta tällä kertaa oli ilmoituksessa
suurin kirjaimin hänen oma sukunimensä. Neiti Eglatine-Edmée Baslèvre,
hra Baslèvren lihallinen serkku ja ainoa sukulainen, josta hän mitään
tiesi, oli kuollut Saint-Léonardissa (Haute-Vienne).
Hra Baslèvre käänteli koneellisesti mustareunustaista lehteä ja
katsoi ensin vainajan ikää: »Kas, hän oli vain kolme vuotta minua
vanhempi!» Sitten, oliko mahdollisesti hänenkin nimensä mainittu
sukulaisten luettelossa. »Sepä hyvä, minut on unohdettu!» Lopuksi
hän vielä tarkasteli nimeä Baslèvre, joka oli hänenkin omansa, mutta
jonka kuolema oli riistänyt kuten minkä muun tahansa. Paperi tärisi
hänen kädessään. Hra Baslèvre ei tuntenut surua, sillä Limoges'ista
lähdettyään hän tuskin oli tavannut serkkuansa enää milloinkaan, mutta
hän tuli ajatelleeksi, että joskus pitkän ajan perästä — aina kuitenkin
liian aikaisin — hänen oma nimensäkin kerran painettaisiin tällaiseen
paperiin. Senjälkeen hän oli repiä koko ilmoituksen, mutta hillitsi
itsensä ja pisti sen taskuunsa.
Samassa sihteeri astui sisään.
— Kai herra tirehtööri on huomannut?... kysyi hän.
Hän sovitti äänensävynsä asianhaarain mukaan. Hra Baslèvre siitä vähän
hätkähti ja huomasi heti, että hänen täytyi teeskennellä järkytystä,
jota hänen olisi pitänyt tuntea.
Sihteeri jatkoi:
— Herra tirehtööri matkustaa ehkä hautajaisiin?
— Mahdotonta... liian myöhäistä... Mutta tänä iltana minä kuitenkin...
Hän koetti esiintyä, kuin olisi oikea perhesuru häntä kohdannut, ja
osoitti äkkiä salkkuja:
— Onko noissa mitään kiireellistä?
— On ja ei ole. Kaikki voi aina odottaa.
— Olkoon menneeksi... jätetään sitten huomiseksi... minä koetan tulla
jo varhain.
Hän ei selittänyt enempää. Sihteeri puolestaan kumarsi ymmärtävästi ja,
koko ajan osaaottavan näköisenä, meni itsestään hakemaan hra Baslèvren
päällystakin ja lakin sekä auttoi ne hänen ylleen. Hra Baslèvre pisti
kädet hihoihin hitaammin kuin tavallista, kiitti päännyökkäyksellä ja
poistui enemmän hyvän tavan vuoksi kuin omasta halustaan. Tällä kertaa
ei virasto vuorostaan huolinut enää hänestä.
Kadulla oli jo musta yö; harvojen vielä valaistujen myymälöiden
edustalla leijaili likaista sumua, jota nousi kosteasta kivityksestä.
Aika ajoin joku kulkija tunkeutui näihin pilviin. Silloin
vastakkaiselle seinälle ilmestyi suunnaton valokehän ympäröimä varjo;
sitten kaikki haihtui.
Hra Baslèvrella oli sellainen huumauksen tunne, kuin hän olisi vajonnut
tuntemattomiin. Hän tunsi itsensä myös hyvin väsyneeksi. Minne mennä?
Päivälliselle? Hänen ei ollut nälkä. Bulevardeille? Väen vilinä olisi
uuvuttanut hänet aivan loppuun. Merkillinen päivä, totta totisesti,
jonka jokaisen hetken ristiriitaiset oikut olivat määränneet. Aamulla
esim. ministeriöstä paetessaan oli hra Baslèvre tällä samalla paikalla
tuntenut olevansa kuin siivillä, mutta nyt illalla hänen askeleensa
takertuivat asfalttiin ja hän olisi voinut vaikka huutaa väsymyksestä,
kuitenkaan edes aavistamatta mistä se johtui.
»Surustani ehkä...» ajatteli hän. »Edmée parka!» Sillä äsken kuolleesta
vainajasta sanotaan aina parka, vaikka kuolema mahdollisesti olisikin
tullut hänelle vapautukseksi.
Hra Baslèvren taskuun pistetty käsi rutisti samalla kuolinilmoitusta
ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hänestä tuntui, että kuka tahansa
saattoi huomata hänen käynnistään, että suru oli häntä kohdannut, ja
että kaikki tarkastivat häntä nähdäkseen, kuinka hän säilytti ryhtinsä.
Yht'äkkiä hän, sen uteliaisuuden kiusaamana, jonka esineeksi hän täten
luuli joutuneensa, huusi ensimmäisen ohikulkevan ajurin:
— Béarnin-katu 16!
Paremman puutteessa hän lähti kotiinsa. Siellä ainakaan ei kukaan
valvoisi hänen käytöstään; siellä hän lepäisi, ajattelisi ja oman
huoneensa hiljaisuuteen palanneena odottaisi vain huomisen päivän
rauhaa. Tästä huomaa, että hän jo täydellisesti näytti unohtaneen
käyntinsä Gustaven luona. Enintään hän vielä vähän muisteli Edméen
kuolemaa.
Neljännestuntia myöhemmin, lukittuaan tarkoin ovensa, hra Baslèvre oli
asettunut ikkunaansa ja katseli torille.
Suloisia hetkiä: ympärillä kaiken hiljaisuus, sitäkin suurempi,
kun Parisi mylvi kauempana... Alhaalla rehevä puistikko, jossa
vastapuhjenneet lehdet kohisivat... Siellä ja täällä valaistu ikkuna,
joka loisti kuin merkiksi keväälle, oksien koristajalle... Aivan
kohdalla kiinteävaloinen katulyhty hohti kuin kiiltomato sammaleesta.
Nojatuoliinsa heittäytyen hra Baslèvre huokaisi tyytyväisyydestä. Hän
voi erinomaisen hyvin, kun eivät omituiset puuskat enää ahdistaneet,
vaan tunsi taas olevansa aivan järkevä. Saattoi sanoa, että tultuaan
kotiinsa hän yhdellä nykäyksellä oli palannut tasapainoiseen olotilaan,
mikä olikin hänen pyrkimystensä ainoa päämäärä. Ja sitä kesti muutamia
minuutteja tai ehkä hyvinkin pitkän ajan, jota seikkaa hän ei tarkoin
tiennyt, aikaa kun ei voi laskea muuten kuin niiden mielenliikkeiden
mukaan, jotka siihen sisältyvät.
Mutta yht'äkkiä, juuri kun hän oli rauhallisimmillaan, eräs kuva
vilahti hänen aivoissaan, hän vavahti, ja kaikki alkoi taas alusta.
Hän näki vain eräät kasvot lampun huonosti valaisemina. Saattaneeko
edes sanoakaan kasvot? Sillä hän ei olisi voinut määritellä niiden
piirteitä. Oikeastaan hän samalla kertaa näkikin sekä paljon enemmän
että paljon vähemmän: katseen ja hymyn yhtymän, kokoomuksen, jossa
kaikki suli yhteen, viivojen rytmi ja äänen sointi.
Hra Baslèvre kuiskasi säikähtyneenä:
— Mikä minua vaivaakaan?
Juuri niin sanotaan, kun väristys käy läpi ruumiin, kun jokin tauti
on alkamassa. Kuten äsken Gustaven luona hän nyt tämän mielikuvankin
johdosta uudestaan tunsi jotain määrittelemätöntä levottomuutta.
Hänen sydämensä oli äkkiä ruvennut lyömään kiivaammin. Ruumis tuntui
hervottomalta kuin liekki, joka heikoimmastakin puhalluksesta
lepattaisi. Hän ei lainkaan enää ollut hra Baslèvre, vaan jokin
henkiolento, jota väliinsä puristivat ilo ja pelko, kiihkeä halu
säilyttää sanottu muistista ilmestynyt näky ja kauhu, että se pääsisi
mieleen kiteytymään.
Hän puhui vielä:
— Olisiko minulla kuumetta? Nämä toukokuun alkupäivät ovat niin
petollisia.
Tahtoaan ponnistaen hän koetti karkoittaa pahoinvoinnin oireet, mutta
hyvin eriskummaisella tavalla. Hän ryhtyi pienimpiä yksityiskohtia
myöten palauttamaan muistiinsa ne lyhyet hetket, joiden vierähtäessä
hän oli nähnyt puheenaolevat kasvot todellisuudessa. Varma keino muuten
painaa ne mieleensä. Silloin vaihdettuja lyhyitä vuorosanoja hän koetti
uudestaan kuunnella toista toisensa jälkeen. Lausuttuina ne olivat,
kiinnittäneet hänen korvansa vain vastaajan äänen sointuisuuteen, minkä
vuoksi hän ei silloin ollut tullut tarkanneeksi niiden sisältöä, mutta
hänen niitä nyt muistellessaan ne esiintyivät täydessä merkityksessään,
ja vasta nyt hän ryhtyi punnitsemaan niiden oikeata arvoa. Hän kuuli
näin:
»— Miksi ette tulisi toistekin... sunnuntaina esimerkiksi?»
Itsensä hän kuuli kertaavan kuin kaiku:
»— Sunnuntaina esimerkiksi...»
Ja vielä portaisiin hän oli saanut jälkeensä seuraavat sanat:
»— Sunnuntaihin siis, ystäväiseni!»
Hra Baslèvre syöksyi seisomaan:
— Luulivatkohan he, että suostuin tulemaan?
Hän palasi ikkunaan ja otti todistajaksi äänettömän torin:
— Eivät kai! Enhän minä halua mennä... enkä tahtonut luvatakaan...
Ja hän syytti itseään:
— Olisi pitänyt selvästi kieltäytyä!
Niin, olisi pitänyt! mutta kuitenkaan hän ei ollut sitä tehnyt. Nyt
ainakin oli siis heti paikalla ilmoitettava, että oli tapahtunut
erehdys, että oli ymmärretty väärin, ja ettei häntä pitänyt odottaa ei
sunnuntaina eikä milloinkaan...
Siihen asti hän oli istunut pimeässä, mutta sytytti nyt kiireesti
lampun, kaiveli pöytälaatikoissa ja löydettyään vihdoin postikortin
kirjoitti siihen kättään nostamatta:
»Parahin Gustave! Pelkään, ettemme oikein ymmärtäneet toisiamme
erotessamme. Älkää odottako minua sunnuntaina, sillä iltani olikin jo
varattu, ja vaikk'ei olisikaan ollut, olisin pelännyt tuottavani vain
häiriötä...»
Mutta tällä kohdalla kynä jäi ilmaan. Hra Baslèvren katse harhaili
hetkisen rautasängystä parittomiin tuoleihin. Johtuiko se Gustaven
asunnon näkemisestä? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin
ällistellyt omien huonekalujensa kurjuutta. Kuinka likaista kaikki
olikaan! Täydellinen köyhän miehen asunto, jossa ei ollut mitään,
joka olisi hälventänyt halvan hotellihuoneen, sävyä, paitsi kahta
pronssipatsasta, yksi kummallakin puolella uunia.
Kynä iskeytyi uudestaan paperiin, kiivaasti, kuin hän olisi tahtonut
kostaa mokoman toteamuksen.
»Vakuutan kuitenkin, että molempien teidän huomaavaisuutenne minua
suuresti liikutti, ja että varmasti olen tavattavissasi, kun minua
tarvitset.»
Paperi oli vähällä repeytyä, kun hän rajuin koukeroin piirusti alle
»Justin Baslèvre», ja kirjoitettuaan vielä osoitteen hän riensi
lähimmälle postilaatikolle varmana siitä, että siten hävittäisi kaikki
uuden tapaamisen mahdollisuudet.
Palattuaan hän kuvitteli rauhoittuneensa. Tosin hän oli vähän
hengästynyt nopeasta astumisesta portaissa, mutta kuva oli hävinnyt
mielestä; ja kun taskuun jäänyt kuolinilmoitus sattui käteen, hän
huokaisi vielä kerran:
— Edmée parka!
Häntä ainakin saattoi ajatella vaaratta! Mutta tuskin hän enää muisti
koko Edméetä, ja palauttaakseen hänet mieleensä hra Baslèvren piti
etsiä eräästä laatikosta, jossa hän säilytti valokuvia.
Kului muutamia levollisia hetkiä. Hra Baslèvre katseli ainoaa
valokuvaa, mikä hänellä oli Edméestä. Se esitti otsatukkaista tyttöstä,
jolla oli palmikko kummallakin olkapäällä ja hame pullea kuin ilmapallo
sekä kirja kädessä. Ulkonevat silmät, jotka oli määrätty tulemaan
tavattoman likinäköisiksi, olivat kai ainoat, jotka olivat jääneet
muuttumattomiksi. Mutta katsetta ja kasvojen muotoa ja ilmettä eivät
vuodet olleet säästäneet. Vähänpä oli yhteistä sillä Edméellâ, joka
juuri oli kuollut, ja sillä, jota hra Baslèvre tässä nyt katseli! Ja
mitä yhteistä oli nykyisellä lihavahkolla, järkevällä ja vakaantuneella
hra Baslèvrellakaan ja tuolla hennolla lukiolaisella, jota tämä toinen
valokuva esitti, joka myös oli luiskahtanut nipusta ja aivan kuin
itsestään asettunut Edméen kuvan viereen?
Hämmästyneenä hra Baslèvre laski kädestään Edméen valokuvan
tarkastellakseen omaansa. Hän kysyi itseltään kauhuissansa:
»Enkö juuri minä olekin kuollut?»
Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui selkänojaa vastaan. Unohtaen
yht'äkkiä elämänsä ministeriössä ja Place des Vosges'illa sekä kääntyen
vihdoinkin menneisyyteen hän ponnisti kaikki voimansa löytääkseen
jälleen itsensä ja näki edessään niin vieraan olennon sille, miksi
luuli muuttuneensa, ettei enää uskaltanut sitä lähestyä.
Niin huolellisesti haudatulta kuin menneisyys näyttäneekin, kuinka
vähän sentään tarvitaan sen henkiinherättämiseksi! Vain jotkin
haalistuneet piirteet paperipalasella, joskus vieläkin mitättömämpi
seikka, jonkin ennen tutun esineen odottamaton jälleennäkeminen tai
ohituulahtava tuoksahdus riittävät palauttamaan mieleen haihtuneen
lapsuuden, tahtoipa sitä tai ei... Hra Baslèvre muisti itsensä lyömässä
palloa Heinäkuunkentällä: hän kivitteli sähkölennätinpatsaita,
tappeli koulun pihalla ja laiskoitteli mielellään... Mutta sellaiset
seikat ovat vain lapsuuden ulkonaisia ilmenemismuotoja. Kaikki lapset
huvittelevat sillä tavalla: juoksentelevat, huutavat, vetelehtivät ja
temmeltävät; mutta onko sitävastoin kaikilla lapsilla sellaista äitiä
kuin oli ollut hra Baslèvrella?
Yhä ummessa silmin hra Baslèvre tunsi kurkkuansa kuristavan. Suuri
liikutus valtasi hänen mielensä. Hän oli lapsena kyllä ollut sellainen
kuin edellä kuvattiin, mutta ensisijassa kuitenkin aivan toista.
— intohimoisen lapsenrakkauden kalvama olento, joka äitiinsä oli
keskittänyt hehkuvan henkensä kaiken kiintymyksen, ja joka äidin
kuoltua oli tuntenut elämänsä lakastuvan. Vielä nytkin, vaikk'ei
hän enää ollutkaan käynyt Limoges'issa eikä koskaan ollut huolinut
vaihtaa asuntoa, vaikk'ei hän ministeriössä milloinkaan horjahtanut
jäykkyydestään, vaan esiintyi kuin pelkkä kone, jolle kaikkinaiset
hellemmät tunteet olivat vieraita, — vielä nytkin kyti hänen sielunsa
sisimmässä koskaan hälvenemätön äidin muisto ja koskaan lauhtumaton
viha, jolta hän ei voinut antaa kohtalolle anteeksi sitä, että häneltä,
joka äitiään niin oli rakastanut, oli äiti riistetty, kun sensijaan
monet muut — sellaisetkin, jotka tällaista rakkautta eivät lainkaan
tunne — saavat pitää omansa.
Ehkä se tunne olikin vain lapsellisuutta eikä olisi säilynyt yli
nuorukaisiän? Mahdollisesti ei. Mutta jo ennen nuoruuden päättymistä
kuolema oli katkaissut kukan ja tehnyt hedelmättömäksi maaperän, jossa
se kasvoi. Yhdessä tunnissa hra Baslèvre oli siirretty ihmeellisestä
lapsuudesta suoraan vanhuuteen. Jos välttämättömästi tahtoi päästä
perille tirehtööri Baslèvren mahdollisesta romaanista, oli tutkimukset
aloitettava pitkän ajan takaa, hänen äitinsä kuolemasta saakka Hra
Baslèvrella ei enää ollut mitään romaania, ja siitä hän itsekin luuli
olevansa varma. Hra Baslèvre oli kestänyt kilpailun ministeristöön
päästäkseen, oli muuttanut Parisiin, oli ansainnut rahaa, saanut
arvonimen ja kunniamerkkejä, ja kaikki tämä vastasi kai niiden vakavien
ponnistusten vaatimuksia, joita oikea elämä asetti; mutta ennen kaikkea
tätä hra Baslèvre oli elänyt, ja mikä siitä ylitse kävi, oli turhuutta.
Kun lähestyy ihmisolentoa, joutuu kosketuksiin tuntemattomuuden kanssa;
ja tuntemattomuus hra Baslèvressa oli juuri ihminen. Eikä enää kukaan,
ei edes hän itse, ollut koskenut siihen puoleen hänen olentoaan. Oli
tarvittu illan pitkä sielunahdistusta, sattumalta esiinkaivettu vanha
valokuva ja — kuka ties'! — ehkä myöskin se pelko, jota hra Baslèvre
tunsi eräiden kasvojen jälleennäkemisen suhteen, jotta hän taas oli
uskaltanut kääntyä omaan itseensä. Mutta mitä tuskaa se tuottikaan!
Onneksi hän ei saanut aikaa sille aivan, antautua. Hänen oveensa
koputettiin varovasti. Hra Baslèvre syöksyi heti pystyyn, iloissaan
siitä, että jotain tapahtui hänen ajatustensa hälvennykseksi.
— Sisään! huusi hän nopeasti, valmiina vastaanottamaan minkä tahansa
haihdukkeen.
Ovi avautui hiljaa ja hiipivästi. Tulija ei ollut tärkeä henkilö,
olipahan vain ovenvartijan vaimo, joka epäröiden jäi kynnykselle.
— Mitä teillä on asiaa, rouva Gerbois? — kysyi hra Baslèvre ihmeissään.
— Kun herra Justin tuli kotiin jo ennen päivällistä eikä enää ole
mennyt kaupungille, niin arvelin... niin halusin kuulla, olitteko ehkä
sairas...
— En lainkaan, rouva Gerbois, en vähimmässäkään määrässä. Voinpa
oikeinkin hyvin... kerrassaan hyvin.
Hra Baslèvre hymyili aivan huomaamattaan, niin häntä helpotti
tietoisuus siitä, ettei enää ollut yksin, ja ettei hän ollenkaan
pelännyt sitä puheentulvaa, joka vielä saattoi seurata.
Ovenvartijan vaimokin hymyili hämillään.
— Siinä tapauksessa minä pyydän anteeksi... suokaa anteeksi, herra.
— Ei tee mitään. Onkos kirjeitä? Ei tietystikään. Siis toivotan minä
teille hyvää yötä, rouva Gerbois.
— Minä tahdoin myös...
Aikomattakaan lähteä ovenvartijan vaimo päinvastoin astui huoneeseen
asti. Epäilemättä hän oli ymmärtänyt hra Baslèvren äänestä, että tämä
mielellään soi hänen puhelevan.
— Vieläkö jotain? huudahti hra Baslèvre jatkuvasti hyväntuulisena.
— Eikö neiti Fouille vielä ole käynyt tapaamassa herraa?
— Mitä te sanoitte?
— Neiti Fouille... myös eräs vuokralainen... ei niin vanha kuin herra,
tietystikään... mutta kyllä hän jo parisenkymmentä vuotta on asunut
herran naapurina.
— Onko minulla naapurina joku neiti? kysyi hra Baslèvre vilpittömästi
hämmästyneenä.
— Iäkäs neiti jo, korjasi rouva Gerbois.
— Ikä ei mitään merkitse, julisti hra Baslèvre äänellä, joka todisti
hänen täydellistä himottomuuttaan. — Mutta minkätähden puhutte minulle
tästä henkilöstä?
— Neiti Fouille on tietääkseni aikonut kääntyä herran puoleen jotain
kysyäkseen, mutta kun hän otaksuttavasti ei ole uskaltanut esittäytyä
ilmoittamattomana, ajattelin... otin oikeudekseni...
— Kerta kaikkiaan, keskeytti hra Baslèvre, — minä en ota vastaan
ilmoituksia muualla kuin virastossani; sanokaa tälle neidille sillä
tavalla.
— Kyllä, herra... siis herra ei päästä häntä puheillensa täällä?
— En
— Hyvä on... minä siis neuvon häntä tulemaan sinne... huomenna.
Ja näyttäen hyväksyvän niin yksinkertaisen menettelytavan rouva Gerbois
peräytyi jo ovelle.
— Oli miten oli, minun on kumminkin vielä sanottava herralle, että
neiti Fouille on mitä parhain ihminen maailmassa, yritteliäs,
kunniallinen... ja rehellinen.
Hra Baslèvre, joka ehkä pelkäsi jäädä taas yksin ajatuksinensa, toisti:
— Rehellinen?
— Herra ei luonnollisesti tiedäkään, että neiti Fouille antaa
kielitunteja nuorille säätyläistytöille. Hän antaa niitä joka päivä,
eikä häneltä koskaan tahdo riittää tarpeeksi aikaa heidän kaikkien
käytettäväkseen. Ja minä olen varma siitä, että hän ansaitsee oikein
hyvin. Vaikka siis vuokran suoritus myöhästyykin...
— Maksaako neiti Fouille epäsäännöllisesti?
— Ei erikoisen säännöllisestikään, mutta aina kumminkin maksaa.
— Ja te olette rauhallinen?
— Olenpa niinkin, myönsi rouva Gerbois miettiväisesti. — Neiti
Fouillella on joka suhteessa hyvin herkkä mieli.
— Niinkö luulette?
— Eräs mieskin...
— Mutta sanoittehan, että hän oli iäkäs ja kunniallinen!
Rouva Gerbois kohautti olkapäitään. Samoin kuin hra Baslèvren mielestä,
vaikka toisista syistä, ei hänenkään mielestään ikä merkinnyt mitään.
— Se ei vaikuta asiaan, mutisi hän, — hän kuuluu rakastavan aivan
tolkuttomasti.
— Niin aina rakastetaan, huomautti hra Baslèvre.
Rva Gerbois painoi ovenripaa.
— En minä millään tavalla tahtoisi häntä siitä moittia. Hän ei valita
kenellekään, on aina yksin ja tekee työtä... Ja sanonpa vielä senkin,
että jos minulle kerrottaisiin, ettei herra, joka myös on ahkera ja
säännöllinen, rakasta ketään, niin en sitä uskoisi. Lieneehän siis
neiti Fouillellakin oikeus...
Hra Baslèvre säpsähti ja katkaisi jatkon:
— No niin, kuten jo sanoin, on tämän... henkilön, jos hän tahtoo minua
puhutella, ilmoittauduttava huomenna ministeriössä, ja muistakaa, etten
täällä koskaan ole tavattavissa!
— Kyllä, herra.
— Ja nyt, jättäkää minut rauhaan; näettehän että työskentelen.
Hän osoitti pöydälle hajoitettuja valokuvia.
Rouva Gerbois ilmaisi ymmärtävänsä, kumarsi ja poistui.
Hra Baslèvren korviin jäi soimaan ovenvartijan vaimon kummallinen
väite: »Jos minulle kerrottaisiin, ettei herra rakasta ketään...»
Hän naurahti kaiuttomasti:
— Jos hänelle niin kerrottaisiin... niin kerrottaisiin oikein. Ei
minulla ole aikaa sellaisiin!
Hän palasi ikkunan ääreen ja kääntyi huoneeseen päin, jonka muuttumaton
sisustus niin monta vuotta oli seurannut hänen elämäänsä. Ei, hän ei
rakastanut! Ja ennen kaikkea hän ei tahtonut rakastaa. Ei hänen iällään
enää rakasteta! Kuinka naurettavaa olisikaan ollut, jos hän olisi
rakastunut, ja kuinka paljon huolta se olisi tuottanut!
Ahmien puiston tuoretta ilmaa hän jatkoi:
— Mutta minkätähden ovenvartijan vaimo kertoi minulle tuosta
tuntemattomasta naisesta? Tekikö hänen mielensä puhua hänestä
pahaa, vai johtuiko se siitä, että ihminen eräinä aikoina tuntee
vastustamatonta halua puhua määrätynlaisista asioista? Michon sanoisi
varmasti: »Vuodenajan vaikutusta...»
Selittämätön ihme todellakin, että kevät nostaa mahlan puihin, niin
vanhoihin kuin nuoriin!
Kaarikäytävästä kuului arkoja askelia, sitten ne taas loittonivat...
Kai myöhäisiä rakastavaisia, jotka salaisuuksineen pakenivat puiston
suojelevaan varjostoon... Torin kulmauksessa suljettiin ikkuna
ja uutimet vedettiin eteen... Rakastavaisia, jotka sulkeutuivat
huoneeseensa...
Voi, kuinka yö oli tyyni! Ja miten paljon tähtiä! Parisiko se kuului
tuolta kaukaa? Olisi edes ollut Limoges, Heinäkuunkenttä... Jospa tämä
olisikin ollut menneisyyttä...
Hra Baslèvre vetäytyi nopeasti pois ikkunasta. Ei hän toivonut
menneisyyden enää palaavan. Mutta kuinka karkoittaa se? Ajatustensa
hillitsemiseksi hän koetti kääntää ne muihin asioihin; mutta silloin
ilmestyivät yht'äkkiä taas nuo kasvot...
Hän aivan raivostui ja vakuutti itselleen vielä kerran:
— Mutta minähän en näe niitä enää milloinkaan, en milloinkaan!
Sitten hän rajusti paiskasi valokuvat takaisin laatikkoonsa ja kävi
levolle. Vihdoinkin siis päättyi tämä päivä, joka oikeastaan ei ollut
sisältänyt mitään, mutta joka kumminkin oli rasittanut häntä enemmän
kuin kaikkein kovimmat! Jumalan kiitos tuli unikin pian, suuri ja
syvä uni, jollaiseen vaeltaja vaipuu kauan sumussa kuljettuaan, tietä
näkemättä ja tietämättä edes, pääseekö koskaan perille.
V
Kun hra Baslèvre seuraavana aamuna avasi uutimensa torille katsoakseen,
hän huomasi taivaan matalaksi, puut sateesta märiksi ja rusottavat
muurit tuhkanhimmeiksi. Koska Parisi näin oli palautunut tavalliseen
asuunsa, heti hänkin tunsi päässeensä takaisin jokapäiväiseen elämään.
Hän lähti siis virastoonsa mieli virkeänä ja reippaana ruumiiltaan,
kävi siellä rivakasti läpi asiapaperit, korjasi kärsivällisesti
virheellisyydet ja saipa mielihyvikseen kutsun ministerinkin puheille.
Sihteeri, päättäen, että yö oli mahtanut haihduttaa korkean päällikön
surua, karttoi viittaamasta Eglatine-Edméen kuolemaan, eikä hra
Baslèvre puolestaan näyttänyt siitä loukkaantuvan, kun ei enää
ehkä ajatellutkaan koko tapausta. Aamutunnit kuluivat näin aivan
rauhallisesti, ilman mitään häiriöitä ja juuri niin kuin työstään
huolehtiva ja levostaan hanakka virastonjohtaja saattoi toivoa. Hra
Baslèvre ei kertaakaan muistanut käyntiään Gustaven luona, ja kasvot
hän myös oli unohtanut.
Käytyään aamiaisella Cercle Volnayssa hra Baslèvre palasi
valtakuntaansa täsmälleen kello kaksi. Silloin juuri, kulkiessaan
vahtimestarin ohi, hänen päähänsä juolahti ensimmäinen ajatus, joka oli
yhteydessä eilisen päivän tapahtumain kanssa.
— Kuulkaas, sanoi hän. — On mahdollista, että tänne kohta tulee eräs
naishenkilö minua tavatakseen. Saattakaa hänet puheilleni, vaikk'ei
olekaan vastaanottoa.
Hän tarkoitti tuota neiti Fouillea, jonka ovenvartijan vaimo oli
ilmoittanut haluavan puhutella häntä. Kuten joskus sattuu, hän
ajattelemattaan oletti ympäristönsä olevan asiansa tasalla eikä
sentähden tullut maininneeksi asiallisen nimeä. Vahtimestari taas
ei tuntenut minkäänlaista tarvetta kysyä sitä. Herra tirehtööri —
harvinainen tapaus muuten — odotti luokseen naista ja käski laskemaan
hänet sisään; määräys oli selvä eikä kaivannut mitään täydennyksiä.
Tällaiset pikkuseikat on otettava huomioon. Mitättömyydet ovat aina
olemassaolon järkytyksen alkuna. Mitä tähän erikoistapaukseen tulee,
hra Baslèvre ei tuntenut neiti Fouillea eikä välittänyt hänestä
vähääkään. Saattoipa olla vakuutettu siitäkin, ettei hän lainkaan
tulisi. Miksi siis askarruttaa hänellä ajatuksiaan ja pulma hänestä?
Mutta siinäpä arvoitus juuri onkin. Usein toimitaan näennäisesti
arvottoman vaikuttimen mukaan; mikään välttämättömyys ei pakota
menemään mieluummin tänne kuin tuonne, mutta valinta on kuitenkin
tehtävä. Ja jälkeenpäin varansapitämätön, joka itse luuli määränneensä
tien, huomaakin sen toisin viitotuksi.
Kello puoli neljän tienoissa vahtimestari astui herra tirehtöörin
työhuoneeseen ja ilmoitti lyhyeen, kuten käsketty oli:
— Se naisihminen on nyt täällä.
Hra Baslèvre, joka parast'aikaa oli syventyneenä johonkin asiapaperiin,
vastasi työtään keskeyttämättä:
— Onko hän siellä? Vai niin... kutsukaa sisään.
Vahtimestari avasi oven, joka hänen jäljestään jo olikin raollaan.
Hra Baslèvre kuuli hameen kahinaa, mutta haluten näyttää vieraille ja
neiti Fouillelle erikoisesti, kuinka kallista hänen aikansa oli, hän
teeskenteli jatkavansa lukemistaan. Kuitenkaan hän ei lukenut, vaan
ajatteli:
»Olenpa utelias näkemään, olenko joskus tavannut hänet portaissa.»
Kun ovi vihdoin oli sulkeutunut ja vahtimestari poistunut, hän kohotti
päänsä ja kalpeni: tulija ei ollutkaan neiti Fouille, vaan sensijaan
olivat hänen edessään ne kasvot!...
— Te, rouva! sammalsi hän ja nousi puoleksi seisomaan, mutta ei — syytä
tietämättä — lisännyt mitään tervetuliaisiksi, ei edes viittaustakaan.
Hän ei voinut enää muuta kuin katsoa, kuten eilenkin.
Hän katsoi siis rouva Gros'hon, Claireen, kuten Gustave oli nimittänyt
häntä, ja hänen eilinen levottomuutensakin alkoi uudestaan. Hän sai
sekavia aistimuksia. Hänestä rupesi tuntumaan, että uutta elämää
virtasi hänen suoniinsa, ja samalla, että hänen henkilöllisyytensä
hävisi. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut olevansa niin oma itsensä,
mutta ei myöskään niin kykenemätön mitään tahtomaan. Hän olisi
horjunut, jos olisi koettanut kävellä. Puhuminen olisi myöskin ollut
mahdotonta. Hänen päänsä oli kirkas ja näkönsä selvä havaitsemaan
todellisuuden, mutta käsittämättä miksi, hän ei olisi voinut muuta kuin
kaikuna toistaa sanat, joilla häntä puhuteltiin.
— Te, rouva!
Rouva Gros'kaan ei ollut muuttunut eilisestään. Sekä puku että ryhti
olivat samat, mutta hän oli ilmeisesti hämillään, ja se seikka hyydytti
hänen hymyään. Hän ryhtyi selittämään:
— Pyydän anteeksi, herra Baslèvre. Pelkään, että olen joutunut
käyttämään hyväkseni jotain erehdystä. Aikomukseni oli ilmoittaa
nimeni, mutta minulle ei suotu aikaa siihen. Ehdin tuskin sanoa mitään,
kun ovenne jo avattiin.
Kuten hymy niin äänikin — yhä sentään sointuen — oli saanut jotain
arvokasta sävyä, joka teki sen tuntemattomaksi, ilman että kumminkaan
olisi voinut määritellä, missä suhteessa se oli muuttunut.
— Niin tosiaankin, änkytti vielä hra Baslèvre, — olin käskenyt... en
näet odottanut teitä.
— Jos häiritsen, saatan yhtä hyvin tulla joskus toiste, milloin vain
suvaitsette.
— Ette lainkaan häiritse, hyvä rouva. Koska kerran jo olette täällä, on
yksinkertaisinta, että jäätte...
Hra Baslèvren tavallisesti niin lempeät piirteet näyttivät
odottamattomasti kovettuvan, hänen ilmeensä kangistuvan sen mukaan kuin
hän ponnisteli lausuakseen ajatuksensa. Hänen silmänsä eivät siirtyneet
pois vieraan kasvoista, kuin olisivat ne tahtoneet tottua niihin.
Hän jatkoi:
— Hämmästyin sitä enemmän huomatessani teidän tulleen tänne, kun eilen
illalla kirjoitin miehellenne...
Claire keskeytti:
— Minä tiedän sen.
— Onko hän näyttänyt teille kirjeeni?
— Sen johdosta juuri tulinkin?
— Hänen puolestaanko?
Ennen vastausta kului yksi noita pieniä tuokioita, joita syrjäiset
todistajat tuskin huomaavatkaan, mutta jotka asiallisista itsestään
tuntuvat pitkiltä kuin iäisyys. Sellaisia sattuu vain suuren
liikutuksen tai vaikean ratkaisun hetkinä.
— Gustave ei lainkaan tiedä, että olen täällä, sanoi Claire viimein. —
Voitte myöhemmin kertoa minun käyneen, jos katsotte tarpeelliseksi.
— Koskeeko asia siis teitä? kysyi hra Baslèvre kumealla äänellä.
Samassa hän huomasi, että vieras vielä seisoi.
— Mutta istukaahan toki ensin, olkaa hyvä... Hän osoitti nojatuolia.
Rva Gros nyökäytti kiitokseksi päätään ja totteli.
Pieni asennon vaihdos riittää muuttamaan kasvojen valaistuksen;
niinikään riittää mitätön keskeytys kokonaan hävittämään alkaneen
liikutuksen. Kun nyt vieraan kasvot olivat asettuneet kävijäin kasvojen
tavalliselle paikalle, pääsi hra Baslèvre taas itsensä herraksi.
Hän katsoi yhä, mutta uskalsi jo arvostellakin. Ne olivatkin aivan
tavalliset kasvot, eivät erikoisen kauniit eivätkä säännölliset.
Ei voinut sanoa, että ne lumosivat, sillä niistä arvasi, etteivät
ne sitä halunneetkaan tehdä. Päinvastoin henkivät ne äärimmäistä
vaatimattomuutta ja vilpittömyyttä sekä eräänlaista jatkuvaa
ihmettelyä, jota lapset mahtavat tuntea heissä kehkeytyvän elämän
edessä. Oli mahdollista, että Claire piti tuloansa aivan luonnollisena,
ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä erosta, mikä on tirehtöörin ja
kirjurin välillä, eikä siitä häiriöstä, jota hänen pelkkä läsnäolonsa
tuotti.
»Mikä minun eilen oli?» ajatteli hra Baslèvre. »Hän ei enää näytäkään
samanlaiselta.»
Voimakas vapautuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja hän kysyi kovalla
äänellä:
— Tahtoisitteko tekin pyytää minulta jotain?
Kasvot vastasivat myöntävästi, mutta epäilys takerrutti sanat kurkkuun.
Päästen yhä varmempaan itsensä hallintaan hra Baslèvre jatkoi tiukasti:
— Onko pyyntönne niin vaikea, ettette rohkene sitä esittää?
Kasvoilla näkyi taas sama myöntävä ilme, mutta huuletkin liikahtivat
vihdoin:
— Minä toivoisin... minä pyydän niin hartaasti... Gustave ja minä
tahtoisimme niin mielellämme, että pysyisitte lupauksessanne!
— Ah! huudahti hra Baslèvre keveästi notkahtaen. — Vai senvuoksi te
tulitte!
Hän pani käsivartensa ristiin pöydälle.
— Mutta ilmoitinhan teille, että minä sunnuntaina...
Hän keskeytti itsensä, kasvojen ilmeen muutos säikäytti häntä.
— Sunnuntaina tai jonakuna toisena päivänä... yhdentekevää! sopersi
Claire, — kunhan vain ette kokonaan hylkää...!
— Ketä? Gustaveako?
— Meitä molempia.
— En ymmärrä.
— On vaikea lausua ajatuksensa niinkuin tahtoisi, ja kuitenkin sen
pitäisi olla helppoa!... En tiedäkään miksi kangertelen...
Hymyn varjo, joka siihen asti vielä oli koristanut hänen huuliaan,
hävisi jo sekin.
— Älkää turhaa ujostelko! kehoitti hra Baslèvre, laskien katseensa
asiakirjoihin, kuin olisikin vain tuo varjo pitänyt sitä koholla.
He olivat hetken ääneti.
— Minä se keksin lähettää Gustaven teidän luoksenne, sanoi Claire äkkiä.
— Ihmettelinkin, myönsi hra Baslèvre hajamielisesti, — kuinka hän
oli muistanut minut niin pitkän ajan takaa ja niin mitättömän asian
yhteydessä...
— Mitättömän! huokasi Claire.
Hra Baslèvre jatkoi:
— Mistä te sitten tunsitte minut niin menetelläksenne?
— En minä teitä tuntenut. Tosin minulla oli Gustaven herättämiä hämäriä
muistoja, mutta ennen muuta saattoi minut jonkinmoinen vaisto toivomaan
teiltä sitä apua, tukea ja esimerkkiä, jota itse en kyennyt antamaan.
Kun sitten näin teidät eilen omassa kodissamme, uskoin heti, etten
ollutkaan erehtynyt, vaan että toivoni täyttyisi... Mutta kuultuani
tänä aamuna, ettette enää tahtonut välittää Gustavesta...
— Tietääkseni olen hänestä kuitenkin jo huolehtinut! keskeytti hra
Baslèvre taas epätahallisen jyrkästi.
Hän katsoi yhä papereihinsa, mutta omituisesti ne ikäänkuin näyttivät
haluavan vajota pöydän sisään, siten lakatakseen olemasta hänen
tiellään estämässä häntä nostamasta katsettaan takaisin kasvoihin.
— Olette kyllä, vastasi Claire, — ja minun olisikin pitänyt aloittaa
kiittämällä teitä siitä. En sentähden rohkenekaan jatkaa...
Alkoi uusi hiljaisuus. Tuntui siltä, kuin he äänettöminä saisivat
kaiken parhaiten sanotuksi. Kumpikaan ei liikahtanut.
Äkkiä hra Baslèvre kohotti päänsä ja kääntyi päättäväisesti kasvojen
puoleen, tahtoen pakottaa ne muuttumaan silmissään aivan tavallisiksi.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän, — että minun on vaikea käsittää, niihin
te pyritte koettaessanne lähentää minua mieheenne, ja mitä te vielä
haluatte. Ensin Gustave tuli tänne eilen. Me tuskin tunsimme toisemme.
Emme olleet tavanneet ties' kuinka moneen vuoteen. En osaisi sitä
laskeakaan. Sain kumminkin tietää, että hän asui Parisissa kuten
minäkin, ja että jos hän oikein olisi tahtonut, hän kyllä olisi
voinut solmia yhteen katkenneet langat. Kun hän siis tuli, teki hän
sen vedotakseen joko asemaani tai luottooni, ja ymmärrätte kai, että
sellainen toteamus jäykistytti. Yhtäkaikki minä otin hänet vastaan.
Oli kysymyksessä pelastaa hänet menettämästä paikkaansa, jonka
vaatimattomuuskin saattoi minut olettamaan, että se tulolähteenä
oli hänelle tuiki tarpeellinen. Minä koetan ja saavutankin mitä hän
halusi, riennän häntä rauhoittamaan ja tapaan hänet... mistä? Mukavasta
asunnosta, jonka vuokraksi kirjurin palkka tuskin riittänee! Paikka
ei siis ollutkaan välttämätön, eikä sen menettäminen olisi merkinnyt
mitään romahdusta. Minkätähden hän siis tuli? Ja minkätähden te itse
vielä nyt pyydätte minua solmimaan uudestaan siteitä, joista ennenkään
ei ole ollut vähä?
Hän kiihtyi sitä enemmän, kun puhuminen vapautti hänet suuresta
joukosta eilisestä lähtien kasaantuneita sekavia ajatuksia, ja kun hän
pelkäsi, ettei pääsisi loppuun asti.
— Vielä sananen, jatkoi hän. — Sitten minä lopetan! Te vakuutatte,
että Gustave tuli teidän lähettämänänne, ja koska te luotitte minun
vaikutusvaltaani... Minkälaiseen vaikutusvaltaan? Minkälaisilta
vaikutuksilta miestänne sitten olisi suojeltava? Ja kuinka minä voisin
sitä tehdä, kun ei hän enää ihmisikään ole ollut näköpiirissäni? Mutta
minä menen vielä pitemmälle: Otaksukaamme, että onnistun siksi hyvin
eläytymään merkillisiin olosuhteisiinne, että päätän koettaa teidän
mieliksenne, — kuuntelisiko hän neuvojani? Kuka takaa, ettei hän
pitäisi loukkauksena puuttumista tapoihinsa, ja etten minä, huolimatta
ponnistuksistani välttää...
Hra Baslèvren lause jäi kesken; hän hämmästyi puheensa suuntaa.
— Ei, rouva, päätti hän. — Sen perusteella, mitä eilen illalla näin, on
minulla oikeus näin määritellä tilanne. Minun sijassani olisi ehkä moni
muu osoittanut paljon vähemmän hyvää tahtoa.
Hän pysähtyi. Mutta kuta lähemmäksi loppua hän oli tullut, sitä
epävarmemmaksi hänen äänensä oli käynyt. Arvaamattoman ristiriitaisesti
hän vakuuttaessaan voimallisimmillaan, ettei enää tahtonut ryhtyä
mihinkään Gustaven hyväksi, oli tuntenut, kuinka mielellään hän
kumminkin halusi venyttää tätä keskustelua.
— Aivan niin! sanoi Claire niin hiljaa, että tuskin saattoi kuulla. —
Olette oikeassa...
Hra Baslèvre luuli hänen aikovan lähteä, ja ajatus, että kasvot pian
katoaisivat, kouristi häntä.
— Oikeassa? Mahdollisesti, mutta en vielä tiedä. Päästäksemme siitä
perille täytyisi minun saada vastaukset kysymyksiini.
Kasvot sammuivat.
— Kuinka vastata, kun pitäisi selittää sellaista, mikä ei ole selvää
itsellenikään! Enintään voin esittää miehestäni joitakin arveluja. En
muuttaakseni teidän käsitystänne, mutta koska hän, sellaisena kuin on,
on enemmän arvoinen kuin miltä hän näyttää. Jos hän näytti unohtaneen
teidät, oli se vain arkuutta, pahimmassa tapauksessa kevytmielisyyttä.
Kaikissa tapauksissa hän on puhunut teistä ja usein. Ja juuri sen
perusteella, mitä hän teistä oli sanonut, heräsi minussa ajatus vedota
teihin... Kevytmielisyys! se juuri on hänen paheensa. Ilman sitä en
välittäisikään tuosta halvasta paikasta, jonka meille pelastitte. Hän
pysyy siinä, koska se tuottaa hänelle vain vähän työtä; mutta minä
katson asiaa toisilla silmillä. Ajatelkaa, että tämän paikan vuoksi
tiedän Gustaven joka päivä olevan turvassa itseltään ja seikkailuilta
muutaman tunnin ajan!... Ah! vaikk'ette olisikaan tehnyt muuta kuin
säilyttänyt minulle tämän varmuuden, olisi jo se ollut unohtumaton
palvelus... Eilen en tahtonut sitä sanoa, kun hän oli saapuvilla, mutta
tänään ainakin on teidän se tiedettävä... Muuten... minä hairahduin,
tunnen sen... pyydän anteeksi enkä vaadi enää mitään.
Nyt hän varmastikin lähtee.
Ajattelemattomalla liikkeellä hra Baslèvre levitti; käsivartensa.
— Odottakaa! huudahti hän.
Claire vaipui tottelevaisesti takaisin nojatuoliin; ja hra Baslèvre
rupesi uudestaan katsomaan häneen, ymmärtämättä enempää äskeistä
mielenpurkaustaan kuin sitä pelkoakaan, jota hän tunsi vieraansa
välttämättömän poistumisen suhteen.
Hän jatkoi kuin itsekseen:
— Teille ovat siis hänen pakolliset virkatuntinsa ainoat rauhalliset?
Huomatessaan, että Claire vaikeni, hra Baslèvre nousi ylös ja alkoi
miettiväisenä kulkea edestakaisin huoneessa. Hänestä rupesi tuntumaan
ilkeältä, kuin olisi hän jossain määrin ollut vastuullinen siitä
tilanteesta, minkä Claire vaikenemisellaan myönsi vallitsevan; ja
käsittämättä oikein miksi, hän olisi mielellään tahtonut saada siitä
aivan tyhjentävätkin tiedot.
— Eniten ihmetyttää minua se, ryhtyi hän taas puhumaan, — että Gustave
ollenkaan on saattanut alistua säännölliseen työhön. Nuorena hän tuntui
synnynnäisesti huikentelevaiselta. Teidän vaikutuksenne häneen on
täytynyt olla syvä, kun tällainen muutos on voinut tapahtua!...
— Tai on se aiheutunut rahan tarpeesta, sanoi Claire lempeästi.
— Mutta isä Gros'tähän pidettiin rikkaana.
— Pidettiin... niin, — sanoi Claire vielä.
— Eikö hän siis ollutkaan?
— Ei.
Hra Baslèvre naurahti väkinäisesti.
— Sitä se kirjaileminen tekee! Joko Gustave harjoitti sitä, kun menitte
naimisiin hänen kanssaan?... Ja mitä hän sitten saa aikaan? — intti hra
Baslèvre, tuntien äkillistä halua halventaa Gustavea. — Ei kukaan tunne
hänen kirjallisuuttaan.
— Ei kukaan... kertasi Claire kuin kaiku.
Hra Baslèvre käveli vielä yhden kierroksen ja istuutui sitten kiivaasti
Clairen naapuriksi erääseen toiseen nojatuoliin.
— Missä te oikeastaan tutustuitte häneen? kysyi hän. — Te ette ole
hänen seutulaisensa; ainakaan ette ole sen näköinen ettekä niin
puhukaan. Olette niin erilainenkin kuin hän!
Claire pysyi vielä ääneti, mutta kohotti katseensa kummastellen
kysymystä, jota mikään ei ollut oikeuttanut eikä valmistanut.
Hra Baslèvre ymmärsi, puri huultaan ja poistui nojatuolista.
— Tahdoin vain saada valaistusta asiaan, mutta tietysti peräydyn, jos
pidätte minua tungettelevana...
Hän aloitti uudestaan koneellisen vaelluksensa. Hän tunsi selvästi,
että keskustelu hänen tahtomattaan oli saanut sovinnaisuudesta
poikkeavan käänteen. Hän ei koskaan ollut osoittanut tällaista
uteliaisuutta kenenkään naisen suhteen.
Hän säpsähti: Claire ryhtyi puhumaan.
— Jos teidän tyydyttämiseksenne riittää tunnustus, joka ei olekaan
mikään tunnustus, niin miksi vaikenisin? On totta, että Gustave ja
minä olemme kehittyneet hyvin erilaisiksi. Minun vanhempani, jotka
edeltäpäin huomasivat niin käyvän, vastustivat avioliittoani. Mutta
minä en välittänyt heistä. Vanhempiensa kokemukseen ei koskaan luota,
kun on mieltynyt viehättävään olentoon, joka hänkin rakastaa... sillä
hän rakasti minua...
Lause keskeytyi hetkiseksi, ikäänkuin antaakseen tirehtöörin
virkahuoneelle aikaa tottua tähän sanaan, jota se ei milloinkaan ollut
mahtanut kuulla. Hra Baslèvrekin pysähtyi. Claire jatkoi:
Hän rakastaa minua vieläkin... ainakin minä tahdon uskoa niin...
hänellä on niin monta tapaa rakastaa!...
Hra Baslèvre ravisti hartioitaan:
— En tahdo tietää niitä.
Lyhyesti: uneksittuani tuesta, tahdosta ja voimasta huomasinkin
olevani tekemisissä lapsen kanssa — suuren lapsen, jota täytyy ohjata
ja toruakin välistä... Älkää siis ihmetelkö, että olen toivonut
hänelle miehistä ystävää. On niin paljon asioita, joiden suhteen
nainen on voimaton tai taitamaton, ja jotka ainoastaan mies voi hoitaa
ja järjestää! Mutta mistä hän on löydettävissä? En ollenkaan tunne
Gustaven nykyisiä ystäviä. Jos heitä lainkaan on, niin minkä lienevät
arvoisia!
Claire oli vähitellen kääntynyt hra Baslèvreen päin, joka seisoi
paikallaan ja tunsi kirkkaan katseen suuntautuvan itseensä.
— Ja näin ollen minä asetin toivoni teihin... niin juuri, teihin
minä sen asetin... en sen vuoksi, että kykenitte auttamaan meitä
virkavaikeuksissa, vaan koska kuvittelin, että päästäksenne sinne,
missä olitte, teidän ehdottomasti oli täytynyt kulkea oikeita teitä.
Kaukaa te näytitte minusta ainoalta henkilöltä, jolle ilman pilkan
vaaraa olisin saattanut uskoa huoleni, mitä tässä nyt nöyrästi olenkin
tekemässä. Oi, minä tiedän kyllä, että tapaukseni on mitä tavallisin:
vaimo tahtomassa varjella miestään ja vähän vastoin tämän tahtoakin
— sellaista näkee joka päivä. Elävässä elämässä kohtaa paljon
kirvelevämpääkin onnettomuutta kuin tämä minun, mutta se ei vaikuta
asiaan! Jokainen pitää omia huoliaan ainoina, ja jo jonkun aikaa ovat
minun olleet...
Sanat olivat sortumaisillaan valitukseksi.
— Minun huoleni ovat sanomattomat...
Hiipivä väristys puistatti hra Baslèvrea, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli taas yhtä kykenemätön toimimaan tai puhumaan kuin alussa: hän
vain heijasti noita kasvoja ja vastasi äänettömänä kaikuna tuohon
ääneen.
Pitäen vaikenemista vastauksen veroisena kirkkaat silmät kääntyivät
pois.
— Minusta tuntuu, että tietäessänne tämän, teidän on helpompi antaa
minulle anteeksi ensimmäinen pyyntöni. On vaikea suoraa päätä suostua
pitkän toivomuksen kaikkiin kohtiin. Minä olen myöskin niitä, jotka
eivät koskaan tahdo jättää mitään hämärän peittoon. En olisi voinut
poistua täältä, jos teihin olisi jäänyt yksikään epäilys. Tulin tänne
ennen kaikkea mieheni vuoksi...
— Koska häntä rakastatte... keskeytti hra Baslèvre sisäisen voiman
pakottamana, joka vaati, että se hänelle toistettaisiin.
— Koska olitte ollut hänen ystävänsä, vaikka kauan aikaa sitten.
— Oi! oikaisi hra Baslèvre taas tahtomattaan, — hänen toverinsa... en
mitään muuta.
Claire oli pehmeästi noussut seisomaan.
— Hänen toverinsa, kuten tahdotte... Sana on ehdonvallan asia, etenkin
kun en minä eikä hänkään — minä lupaan sen teille — enää aio teitä
tuskastuttaa...
Seisoen yhä liikahtamatta hra Baslèvre näki Clairen kulkevan ovea
kohti. Sen mukaan kuin poistuva sitä läheni, hra Baslèvre tunsi
sydämensä jähmettyvän, kuin hän olisi kesän helteestä siirtynyt
tammikuun pakkaseen.
Mitä ajatuksia liikkui hänen päässään? Tai oliko hän ylimalkaan varma
siitä, että ajatteli yhtään mitään? Sillä siitä hetkestä lähtien,
jolloin nuo kasvot uudestaan olivat ilmestyneet hänen näköpiiriinsä,
hänen päätöksensä oli jo ollut valmis, ilman että hän edes oli
yrittänytkään sitä harkita. Ainoastaan naurettavaisuuden ja oman
arvostelun pelko olivat tähän asti sulkeneet hänen huulensa.
Clairen käsi tarttui jo ovenripaan. Vielä hetkinen ja hra Baslèvre
olisi kaiken ikänsä saanut katua, ettei uskaltanut!
Mutta juuri silloin hän kysyi tuntemattomaksi painuneella äänellä:
— Miks'ette voi odottaa vastaustani? Ensi sunnuntaina, siis
ylihuomennako teille sopisi?
Hän epäröi vielä viimeisen kerran, mutta voitti itsensä:
— Olkoon menneeksi, minä tulen.
Nämä neljä kevyttä sanaa lehahtivat ilmaan kuin lumihiutaleet. Voiko
kokonaisen kohtalon ratkaisu sisältyä neljään ainoaan sanaan?
Kasvot kirkastuivat.
— Ah! Tiesinhän, että uskoessani asiani teille...
Samassa ovi avattiin koputuksetta. Vahtimestari tuli taas paperi
sormissaan.
— Sunnuntaina siis! sanoi hra Baslèvre, antamatta Clairen päättää
lausettaan.
— Niin, sunnuntaina, kertasi Claire.
He hyvästelivät loitolta ja arvokkaasti. Hra Baslèvresta tuntui
senjälkeen, että kaikki valo sammui. Kasvot olivat kadonneet.
— Mitä vielä? kysyi hän vahtimestarilta ankaralla äänellä.
— Eräs toinen nainen, herra johtaja...
— En ole enää hänen tavattavissaan.
Vahtimestari ojensi paperiaan.
— Hän antoi nimensä.
Hra Baslèvre luki nopealla silmäyksellä: »Neiti Fouille.» Se oli
kirjoitettu tukevalla ja rauhallisella käsialalla.
— Hän vakuuttaa...
— Vakuuttakoon mitä tahtoo, mutta jättäköön minut rauhaan ja yksin
ennen kaikkea!
Samalla hetkellä Claire kulki eteisen poikki sivuuttaen neiti Fouillen.
Luullen, että häntä tultiin kutsumaan, tämä kohotti päänsä. Eikä
Clairekaan puolestaan voinut olla katsomatta henkilöön, joka häneen
katsoi. Hän näki nuhteettoman opettajattaren kasvot, vähäpätöiset ja
lempeät; ja koska hän oli onnellinen ja onni aina pyrkii näyttäytymään
ulospäinkin, hän kumarsi ja hymyili. Neiti Fouille teki samoin.
Ihminen ei milloinkaan tule tarkanneeksi elämän kaikkien säikeiden
yhteyttä. Mitä yhteistä olisikaan ollut kahdella olennolla, jotka
sattumalta sivusivat toisensa jonkun ministeriön käytävissä!
Claire hävisi. Vahtimestari palasi:
— Ei ennen seuraavaa vastaanottoa... Maanantaina, jos haluatte...
— Voi, hyvä Jumala! huokasi neiti Fouille.
Hän oli kahden vaiheilla. Kuitenkin hän kokosi laukkunsa ja
sateenvarjonsa ja lisäsi sävyisästi:
Hyvä on... minä tulen uudestaan.
Istuen keventynein mielin virkahuoneessaan ja aavistamatta mitään siitä
hiljaisesta näytelmästä, joka seinän takana näyteltiin, hra Baslèvre
juuri tällöin tarttui taas johonkin asiapaperiin:
»Yvetot'n kauppakamarin puheenjohtaja Herra Kauppaministerille...»
Mutta sanat hyppelehtivät; hra Baslèvren oli vaikea seurata niitä. Hän
luuli keskeyttäneensä vain työnsä, mutta olikin keskeyttänyt elämänsä.