Selaillen kirjuri Gros'n papereita hra Rabault sanoi:
— Kas tässä... Syntynyt Limoges'issa vuonna...
— Minä tiedän, ilmoitti hra Baslèvre.
— Vai niin... ylioppilas... asevelvollinen... osoite...
— Osoite? kysyi hra Baslèvre.
— 98, Boulevard Blanqui... Jaha! minä ymmärrän... Astunut virkaan
1901... siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte... Flochartin
ja Ricout'n suosittama... edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista,
luonnollisesti... sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.
— Nainut? kysyi hra Baslèvre, vaikka jo tiesi sen.
— Nainut, mutta lapseton.
— Vaimo?
— Häntä ei tietenkään tunneta.
Hra Rabault kohotti päätään halveksivasti hymähtäen.
— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten
miesten kanssa!... Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar
Pigallen kadulta tai vielä huonompi... sillä hän on hulttio!
— Hulttio? toisti hra Baslèvre.
— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija
eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta
turhamaisen itseluottavainen... ja todennäköisesti elostelija!...
— Luuletteko?
— Olen varma siitä.
— Onko teillä todistuksia?
— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti
ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan
erehdy!...
Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi
sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen
kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:
— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka
nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita
virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen
pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!
— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa
asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia...
Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän...
— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri,
antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos
muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön... aivan
sä-ä-limätön...
Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He
vaihtoivat kohteliaisuuksia.
— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra
Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.
Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun
jalkakäytävällä.
Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta
lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut.
Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa
tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja
tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai
pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta
ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen
niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu
asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat
siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että
heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.
»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut
tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen...»
Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra
tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri
Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.
Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle.
Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys,
joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen
olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten
kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan
vaaraan alempiasteisten edessä.
»Minä kirjoitan», tuumi hän, »se riittää».
Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa
korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne
pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan
ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa
keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.
»Minä kirjoitan.. nyt heti... kerhossa... aamiaista syödessäni»,
suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.
Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui
sietämättömältä.
Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan,
johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis
yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä,
hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti,
kirjoitusneuvot.
Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla,
siloisella käsialallaan:
»Herra. Gustave Gros 98, Boulevard...»
mutta pysähtyi äkkiä.
Boulevard Blanqui... mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi
jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut
monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä
tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä,
eikä se siis milloinkaan tulisi perille.
Hra Baslèvre ei voinut pidättää harmistunutta elettä.
»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta
ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»
Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli
hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan
ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus
saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti
vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan
takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja
hänen välillään.
Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin
kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan
estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!...
Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä
sisässä asti tai kirjoittaa...
Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka
näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin
vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard
Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka
vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut
mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti
palautuneen.
Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä,
kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä
kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma
ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa
hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen
oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti
käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään.
Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee
olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat
virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät
vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki
on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne
tietymättömille teille...
Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan
poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten
nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui,
että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin
tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen,
jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän
Gustavesta.
Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista
seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä
asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen
hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä
yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun
ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään
uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui
Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan
maailmanmies.
Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi
leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen
näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten,
saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa
kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.
Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli
varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut
pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden,
kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan
portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:
»Olisinko erehtynyt?»
Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja
todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta.
Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa
yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen
päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä
parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui
edelleen.
Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä,
joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti
uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä
koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään
oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi.
Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti.
Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan...
— Sinä!
Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan
ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin
sanoakseni.
— Sinä!... Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana...
Mutta astuhan toki sisään!... Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä
eteisessä. Saatat kompastua...
Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn
hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.
— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta
raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten
ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!...
Hra Baslèvre pudisti kiellon merkiksi koneellisesti päätään.
— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa... Voit kulkea edeltä,
tie on auki.
Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä
värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla
täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi
astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.
Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta
sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä
ennakkokäsityksessään.
— Tulin... aloitti hän.
Gustave purskahti nauramaan.
— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä
minullakin on sellainen!...
Hän aukaisi erään oven:
— Käy sisään!
— Minä tulin... aloitti hra Baslèvre uudestaan.
— Suoraan valoa kohti! sanoi Gustave. — Meillä se on varma tienviitta.
Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta
kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen
nojatuolia:
— Istu!
Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa
kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:
— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä
aavistamaton kunnia?
Mutta hra Baslèvrelta oli kaikki puheenhalu hävinnyt ja hän vaikeni.
Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja:
Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla
päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat
yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen
aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin
juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin.
Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain
määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan
siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole
tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin
silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä
Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.
— No? toisti Gustave hämmästyneenä hra Baslèvren äänettömyydestä.
Tämä säpsähti.
— Niin... tosiaankin... en odottanut... en tiennyt sinun asuvan näin
mukavasti...
— Oo! vastasi Gustave kevyesti, — vanhoja peruja... kodin jätteitä.
Hän osoitti kelloa:
— Etkö tunne tuota? Sekin oli isä Gros'n talossa.
Hän mainitsi »isä Gros'n» tavalla, joka ei vastannut nimityksen
tuttavallisuutta. Samalla äänenpainolla hän olisi voinut sanoa vaikka
»Ludvig XIV:n vuosisata».
Hra Baslèvre teki kevyen liikkeen kuin odottamattansa joutuneena
uudistamaan jo kauan sitten unohtuneen tuttavuuden.
— Todellako?... minä ajattelinkin...
Taas jäi häneltä lause kesken. Kummallista, aamulla ei Gustaven
ilmestyminen ollut johtanut hänen mieleensä mitään, ja nyt illalla
saattoi vanhan kurjan pöytäkellon näkeminen hänet aivan vavahtamaan.
Joskus tarvitsee koskettaa vain yhteen kieleen saadakseen koko
kanteleen soimaan. Isä Gros'n kellon vuoksi hra Baslèvre pelkäsi
hetkisen, että hänen lapsuutensa kaikki muistot uudistuisivat, mutta
hän karkaisi itsensä rajulla ponnistuksella, käänsi pois katseensa ja
löysi taas ajatustensa kadonneen langan.
— Minä tulin... aloitti hän jälleen ankaralla äänellä.
Gustave päästi raikuvan naurun.
— Tuhat tulimmaista, sitähän sinä julistat jo kolmatta kertaa! Mutta
jospa myös sanoisit minkätähden, helpottaisi se sinua itseäsi ja
vapauttaisi minut levottomuudesta.
Hra Baslèvren äänenpaino muuttui yhä arvokkaammaksi.
— Kuule nyt, Gustave! Olen puhutellut Rabaultia. Hän jättää sinut
rauhaan... toistaiseksi... S.o. niin kauaksi kuin ahkeruudellasi ja
huolellisuudellasi sen ansaitset...
— Justin, keskeytti Gustave, — olet ihailtava; muuta en tahdo sanoa
ylevän tekosi johdosta.
Hra Baslèvre ojentautui hermostuneesti.
— Mutta älä luule, että se oli mikään helppo tehtävä. Minun täytyi
itseni käydä Beaux-Arts'issa... henkilökohtaisesti, ymmärrätkö?
Ellen sitä olisi tehnyt, olisi kohtalosi jo ratkaistu! Salli minun
myös lisätä, että menetellessäni näin olen ikäänkuin antanut takeen
halustasi parantaa tapasi...
— ... ja ruveta täsmälliseksi, jatkoi Gustave ivallisesti.
— Niin juuri, täsmälliseksi, toisti hra Baslèvre vähitellen kiihtyen.
— Ilman kasvavaa työintoa ei sinun enää ole luottamista minuun, se on
selvää.
Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kuuli vain hra Baslèvren
kiihkeän hengityksen vastaavan pöytäkellon tikutukseen. Se oli kuin
toista keskustelua, se — salaperäistä ja edellistä täydentävää.
Viimeksi lausutut sanat olivat äkkiä tyrehdyttäneet Gustaven pilan ja
ilmeisesti saattaneet hänet arvelemaan.
— Minä ymmärrän, vanha veikko, sanoi hän vihdoin. — En tiedä,
tarkoitatko tännetulollasi saada minut olemaan sinua enää
häiritsemättä, mutta joka tapauksessa olen sinulle kiitollinen
vaivannäöstäsi... Teit kauniisti, kun teit niinkuin teit... sitäkin
kauniimmin, kun totta puhuen en sitä odottanut.
— Mitä sanot?
— Aivan totta... En laskenut sinun apuusi.
— Miksi siis tulit luokseni?
Gustave epäröi kotvasen ja vastasi sitten olkapäitään kohauttaen.
— Elämä on niin kiperää!...
Tällainen pidättyväisyys vähän herpaisi hra Baslèvrea.
— Sanos muuta... myönsi hän. — Tiedänkö minä, tahdoitko edes
säilyttääkään paikkasi? Kodistasi päättäen...
— Niin, sinä odotit näkeväsi kurjan hökkelin etkä sellaisesta lainkaan
olisi pahastunut? Ehkä tulitkin vain sitä katsomaan?... Väitin, että
elämä on kiperää, mutta entäs ihmiset!...
Pieni puna nousi hra Baslèvren poskille. Hämillään siitä, että Gustave
oli arvannut hänen uteliaisuutensa, hän siirti silmänsä kelloon.
— Ainakaan ei ollut ikävää nähdä tuo jälleen, mutisi hän lempeämmällä
äänellä.
— Niin, sanoi vielä Gustave. — Sellaisia kapineita ei enää saa
ostamalla.
Seurasi neuvoton hetki. Molemmat olivat tulleet siihen kohtaan,
ajatustensa rajalle, missä kaikki pysähtyvät. Oli sattuman varassa,
leimahtaisiko entinen ystävyys liekkiin heidän välillään ja vetäisi
heidät toinen toistensa syliin, vai eroaisivatko he päinvastoin
ainiaaksi.
Ja sen vuoksi vain, että hra Baslèvre sillä hetkellä sattui katsomaan
isä Gros'n kelloon, pälkähti hänen päähänsä todeta, kuinka paljon se
oli.
— Mitä? sanoi hän. —Eikö se ole edellä?
Hän hypähti seisomaan ja napitti takkinsa. Sattuma näytti ratkaisseen.
— Ei, vastasi Gustave. — Kyllä se käy oikein. Onko sinulla kiire?
— Allekirjoitukseni...
— Minä ymmärrän... Yksi syy lisää panna arvoa sinun odottamattomalle
käynnillesi.
— Älä nyt vain unohda, että Rabault ja minä...
— Ole rauhassa, teen kaiken voitavani.
— Näkemiin siis joskus toiste!
— Näkemiin, minä tulen kyllä kiittämään sinua... virallisesti.
— Tarpeetonta; näytä mieluumminkin tietä.
— Kuinkas muuten!
Ja Gustave otti lampun.
Näiden lyhyiden vuorosanojen vaihto oli muutakin kuin tavallista
hyvästijättöä; ne kalskahtivat jo villalle. Hetkeä aikaisemmin molemmat
olivat vielä vapaita ajattelemaan toisistaan välinpitämättömästi,
mutta nyt hra Baslèvre poistui saamatta tyydytystä uteliaisuudelleen
ja kiusaantuneena siitä, että oli vaivautunut turhaan. Gustave taas
puolestaan oli saanut sen vakuutuksen, että haluamatta näyttää
suuruuttaan vähempiosaiselle toverilleen hra Baslèvre ei koskaan
olisi astunut hänen kynnyksensä yli. Katkeroituneina he kumpikin
eivät ainoastaan tahtoneet mennä omia teitään, vaan oli heidän lyhyt
tapaamisensa turmellut myös sen yhteisen, mikä heillä vielä oli
jäljellä menneisyydestä.
Sitä mukaa kuin Gustave nosti lamppua, tulvi valoa sen varjostimen
alta; se siirtyi ruokasaliin ja sieltä eteiseen, mistä yht'äkkiä
ilmestyivät eräät kasvot.
Ihminen kuvittelee aina kohtalon olevan kaukana itsestään juuri sinäkin
hetkenä, jolloin se hänet kahlitsee.
— Vaimoni on tullut kotiin... sanoi Gustave pitäen lamppua yhä
korkealla.
Hän kutsui rouvaansa:
— Claire! Tule tänne vain... se on Baslèvre.
Mutta rouva, kai kohtauksesta ällistyneenä, ei enää liikahtanutkaan, ja
hra Baslèvre katsoi häneen kiinteästi koko ajan.
Tiesikö hän edes, miksi hän niin teki? Nainen ei lainkaan ollut
kaunis. Hän oli puettu mustaan pukuun, kauttaaltaan yksiväriseen, ja
yksinkertaiseen hattuun. Hän näytti samalla kertaa sekä pelokkaalta ja
syrjäytetyltä että hienolta ja vaatimattomalta. Tuskantäysi arvokkuus
raskautti hänen hymyään, mutta kumminkin hän näytti hymyilevän
vaivattomasti.
— Baslèvre se vain on, toisti Gustave. — Ja kaikki on taas kunnossa.
Hra Baslèvre huomasi naisen katseen tästä tiedosta äkkiä ilostuvan ja
hymyn suuntautuvan häneen. Samalla hän kuuli äänen, joka sanoi:
— Olinkin varma siitä, että kääntyessään teidän puoleenne Gustave
osuisi oikeaan. Kuinka hyvä olittekaan, kun heti tulitte häntä
rauhoittamaan!
Hra Baslèvre teki epämääräisen eleen. Hän ei kuunnellut sanoja vaan
ääntä, joka oli huomaavaa musiikkia hänen korvilleen.
Ääni jatkoi:
— Onko mieheni edes ymmärtänyt kiittää teitä? Me olemme niin kömpelöitä
muutamissa asioissa... Jos uskaltaisin...
— Uskaltaisitte?! sopersi hra Baslèvre vastaukseksi.
— ... niin pyytäisin teitä joskus tulemaan meille päivälliselle...
vaikk'ei ateria tietysti voikaan houkutella... mutta juttelemaan...
Liehän hyvä jutella silloin tällöin, kun on, kuten molemmilla teillä,
niin monta tuntia...
— Jatketaanpas matkaa! keskeytti Gustave äkkiä. — Et taida nähdä
mitään, Baslèvre...
— Entisen toverin luona, aivan vaatimattomasti, mutta turvallisesti ja
tuttavallisesti, eikö niin?
— Niin, miksei? vastasi hra Baslèvre kuin toistaen.
— Sunnuntaina esimerkiksi.
— Sunnuntaina esimerkiksi, toisti hra Baslèvre taas.
Sitten hän kumarsi hyvästiksi ja pääsi portaisiin.
— Sunnuntaihin siis, sinkosi Gustave lampunvarjostimen yli.
Tällä kertaa hra Baslèvre, joka jo oli alkanut laskeutua, jätti
vastaamatta.
— Ministeriöön ja nopeasti, käski hän ulos ehdittyään ajuria, joka
odotti ovella.
Koettamattakaan saada selville, oliko hän suostunut kutsuun vai ei, hän
ei rattaiden tärskeessä enää muuta ajatellut kuin paluuta tavalliseen
elämäänsä. Jumalan kiitos, hän oli taas matkalla ministeriöön.
Mutta mikä ilta on koskaan antanut takaisin aamun hetket?