Ei vielä tapahtunut mitään, jollei ota lukuun, että hra Baslèvre
äkkiä oli ruvennut tuntemaan vastustamatonta inhoa virastoaan, tuota
hallinnollista juttutupaa, virallisia henkilöitä ja yleensä kaikkea
kohtaan, mikä siihen asti oikeastaan oli virkistänyt hänen elämäänsä.
Tämä inho oli tullut kuin kylmänhenki, kuin mikäkin röhäyskä.
Vuosikausia olivat häntä miellyttäneet vastaanottojen juhlallisuus ja
asiapaperien tuoksu, mutta nyt hänet oli vallannut ajatus, että muualla
voisi kokea parempaakin, ja että olisi hauskempaa olla muuta kuin mitä
oli, etenkin juuri näin aamupäivähuvitusten aikaan.
Mistä tällainen mullistus oli johtunut? Ei mistään näkyvästä syystä.
Tosin oli eräs lapsuudentoveri käynyt häntä tapaamassa, mutta tämä
kauan unohduksissa ollut toveri tulisi tuskin toistamiseen. Viitisen
minuuttia kestäneen kohtauksen kuluessa he eivät edes olleet koettaneet
puhua menneistä. Ja nämä menneet olivat sitäpaitsi niin kaukaisia!
Gustave ei siis ollenkaan kuulunut asiaan. Hänen poistuttuaan ei hra
Baslèvre kuitenkaan olisi voinut menetellä toisin. Hiipivin askelin
kuin poliisia varova varas hän astui alas ministeristön portaita ja
päätti, vaikk'ei tiennytkään kuinka käyttää aikansa, mennä Bellechassen
kadulle.
Vielä pari askelta, eikä hän enää toivonut eikä suunnitellut mitään.
Tunsi vain syvää mielihyvää siitä, ettei ollut siellä, missä hänen
olisi tullut olla. Hän katsoi ohikulkeviinkin ilosta villinä ja
ikäänkuin ilmaisten tarvetta huutaa heille:
»Sinne jäi senaattori odotushuoneeseen, mutta minä lähdin kuitenkin,
sillä olen vapaa!... vapaa!...»
Vapaa ryhtymään mihin seikkailuun? Mihin tahansa! Sitäpaitsi vapaus
onkin olotila eikä toimintaa. Siitä nauttii sitä enemmän, kun ei tiedä
mihin sitä käyttäisi.
Hra Baslèvre oli tosiaankin vapaa, ja todistaakseen sen itselleen hän,
joka neljä kertaa päivässä oli kulkenut Bellechassen kasarmin ohi
siihen vilkaisemattakaan, pysähtyi nyt sen eteen katselemaan kasarmin
ääretöntä pihaa, jossa nahkapoikia harjoitettiin. Hän surkutteli
sotamiehiä.
»Raukat!» ajatteli hän, — »vaikka kuinka mielellään tahtoisivat, eivät
he pääse kävelylle kuten minä...»
Kasarmin perästä tulee kukkakauppa. Hra Baslèvre pysähtyi senkin
kohdalla. Siihen asti hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota
kauppiaan kukkiin eikä tullut ajatelleeksi, kuka niitä osti. Ruusujen
ja tulpaanien paljous ikkunassa ei häntä ennen lainkaan ollut
liikuttanut, mutta nyt ruudun takana seisoessaan hän tuumaili näin:
»Ne mahtavat tuoksuta hyvältä!»
Sisään asti hän ei kuitenkaan mennyt, sillä mitäpä hän olisi tehnyt
kukilla!
Hän jatkoi tarkoituksettomasti matkaansa ja näyteikkuna seurasi
toistaan. Tuli hedelmäkauppoja, vaatekauppoja, taidekauppoja ja
kirjakauppoja. Jokaisen ikkunan edessä hän seisoskeli hyvän aikaa,
vähemmän kuitenkin välittäen niihin asetetuista tavaroista kuin siitä
riemusta, joka avarsi hänen sieluaan. Se oli omituista onnentunnetta
sen johdosta, että käveli jouten. Saattoi sanoa, että lämmin tuuli
oli äkkiä puhaltanut hänen sydämeensä ja avannut hänen mielensä
vastaanottamaan jokapäiväisen elämän vaikutelmia.
Hän hätkähti. Kahden suurmyymälän välistä ilmestyi vähäinen kauppakoju,
jonka otsikkoon oli kirjoitettu: »Limousinin koksia ja hiiliä.
Vähittäismyyntiä.»
— Kas, totesi hän, — tuota ilmoitusta en koskaan ennen ole huomannut.
Hän kulki kojun ohi eikä sitten enää tarkannut kadun vartta. Kuin
taikavoiman vaikutuksesta hänen muistinsa valtasi seuraava näky: isä
Gros'n kastanjapuiston kaunis, kiemurteleva käytävä, jota matalat
jalavat reunustivat. Alhaalla väreili mutkikas Vienne-joki uomassaan,
ja vastapäinen Limoges kaksoiskukkulallaan näytti kellotapulikorsia
kasvavalta kedolta, kirjavat katot kukkina...
Mutta tämä näky kesti vain silmänräpäyksen, juuri sen verran, että hän
ehti kerrata mielessään: »Kuinka ne ovatkaan kaukana!» Joku löi häntä
olkapäähän.
— Kadulla ja tähän aikaan!...
Epämieluisasti yllätettynä hra Baslèvre kääntyi päin eikä voinut
pidättyä kohtelemasta puhuttelijaa kuin »jotakuta ministeriöstä».
— Mielestäni minun pikemminkin olisi kysyttävä, mitä tohtori Michon
tekee täällä kaukana sairaistaan... Ovatko he lakossa?
— Tulen juuri yhden luota ja olen matkalla toisen luokse, mutta kun
on niin kaunis ilma, en huolikaan raitiotievaunusta, vaan aion kulkea
jalan Tuileriojen kautta. Ehkä saatatte minua?... Ette kai... Teillähän
on aina niin paljon työtä, ettette jouda kevättäkään huomaamaan. Minä
miekkonen voin sentään seurata, miten puut pukeutuvat vehreyteensä.
— Aivan niin, sopersi hra Baslèvre, — vain asiain vuoksi nytkin lähdin.
Olen menossa...
Miksi sanoa? Olihan niin yksinkertaista antaa Michonin mennä menojaan
mitään selittämättä. Mutta ammattitapa vaati. Hän tunsi noloa tarvetta
ilmoittaa vapautensa laillisen tarkoituksen, jonka olemattomuudesta hän
juuri oli ylpeillyt, ja sen tarkemmin ajattelematta mitä sanoi, hän
täydensi selitystään näin:
— Olen menossa Beaux-Arts'iin neuvottelemaan erään virkatoverin kanssa.
— Valois'n kadulle? Sittenhän meillä on sama matka.
— Tosiaankin.
— En suinkaan vaan häiritse, jos lyöttäydyn seuraanne?
— Ette lainkaan.
Tohtori Michon tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, eikä tämä enää
tiennyt, oliko hänestä epämieluista vai ei, että näin oli saanut
seuralaisen. Rinnakkain he lähtivät menemään, kulkien kuin huvikseen,
kiirehtimästä.
He olivat toistensa täydellisiä vastakohtia: Michon yhtä piittaamaton
kuin hra Baslèvre sovinnainen, yhtä pitkä ja veltto kuin hra Baslèvre
lyhyt ja jäykkä. Michonilla oli Sokrateen kasvot ja leuassa liehui
punainen parta; hra Baslèvren kasvot taas olivat hoikanlaiset ja
parta huolellisesti hoidettu. Michon käytti suunnattomia luusankaisia
silmälaseja ja riiputti pituutensa vuoksi toista olkapäätään, ikäänkuin
lähestyäkseen esinettä, jota hän katsoi. Hra Baslèvre kulki aina selkä
suorana, mutta loi usein alas katseensa, väsyen siihen, että näki liian
hyvästi.
Sellaisina kuin olivat, heitä saattoi pitää sukulaisina, ystävyksinä
tai ainakin hyvinä tuttuina, jotka sangen mielellään tapasivat
toisensa. Kuitenkin olisi toinen saattanut asua New-Yorkissa ja toinen
Saïgonissa, heidän olematta toisistaan sen tietämättömämpiä kuin itse
asiassa olivat. Heidän välillään oli yksi ainoa yhdysside: ministeriö.
Juuri Michon, ministeriön lääkäri, määräsi hra Baslèvrelle joka kesä
sopivan kylpypaikan loma-ajan terveydenhoitoa varten. Mutta mitä
muuta he tiesivät toisistaan? Enintään toistensa osoitteet, jotka
mainittiin viraston vuosikertomuksessa. Michon ei koskaan ollut käynyt
hra Baslèvren asunnossa, eikä hra Baslèvrekaan tiennyt, asuiko Michon
kalustetussa huoneessa, vai oliko hänellä oma huoneisto.
Mutta ihmeellisesti juuri tämä täydellinen tietämättömyys toistensa
olosuhteista teki aina heidän hetkellisen yhdessäolonsa miellyttäväksi.
Niin pian kuin täytyy elää itsestään toisille mitään uskomatta, onkin
parasta valita seuralaisikseen sellaisia, joista tietää, ettei heidän
uteliaisuutensa mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hra Baslèvresta tuntui,
että hän saattaisi elää vuosia kosketuksissa Michonin kanssa, ilman
että tämä tekisi ainoatakaan tungettelevaa kysymystä, ja samalla
tavalla Michon luuli tietävänsä, että tirehtööri välitti hänestä
vähemmän kuin virastonsa halvimmasta vahtimestarista. Mutta kieltämättä
on mieluista vaihtaa sana tai kaksi jonkun ihmisen kanssa, kun kantaa
raskaita ajatuksia, etenkin jos ne uhkaavat käydä oikein rasitukseksi.
Matkan jatkuessa hra Baslèvre, jotain sanoakseen, aloitti keskustelun
näin:
— Paljon influenssaa tähän aikaan?
— Ei ylenmäärin.
— Kevät on kai aina vaarallinen?
— Missä suhteessa?
— Tarkoitan tietenkin terveydellisessä.
Michon hymyili ja kysyi sitten vuorostaan:
— Kuinka maksanne jaksaa?
— Ei häiritse.
— Totta puhuen olenkin usein epäillyt teidän olevan vain luulosairas.
— Siinä erehdytte; nyt on leini taas palaamassa.
— Oikeinko totta?
— Se johtuu iästäni.
Ja hra Baslèvre huokaisi.
— Ei, sanoi Michon, — elämästänne se johtuu, ja siinä on suuri ero.
— Ette suinkaan tahtone väittää, vastasi hra Baslèvre, — että vietän
säännötöntä elämää.
He lähestyivät rantaa. Lehtiin puhjenneet puut näyttivät yhtyvän Seinen
yli.
— Kuinka Parisin kevät onkaan ihana! mutisi Michon, vastaamatta tehtyyn
kysymykseen. — Senkö vuoksi, että se on niin lyhyt? Oletteko huomannut,
että se käy meidän luonamme kuin ulkomaalaiset. Tuskin saavuttuaan
se kiitää bulevardien läpi, kiiruhtaa Bois de Boulogneen, pistäytyy
Luxembourgissa ja viikon kuluttua, lehtien jo alkaessa kärventyä, se
rientää muuanne. Se on tyhmää, mutta hienoa.
— Minkätähden pidätte elämääni säännöttömänä? kysyi hra Baslèvre
uudestaan.
— Säännöttömänä?... En, vaan luonnottomana.
— Ettekö luule minun hoitavan itseäni aivan järjestelmällisesti?
— Hoitavan tai ei, se ei muuta asiaa.
— Te kummastutatte minua.
Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi
se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.
— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin,
useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat
ohitsemme, on teidän asemassanne.
— Lääketiedekö teille sen on osoittanut?
— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi... missä te olette
syntynyt?... Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai
jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette
tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista
ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten
kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti
tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin
tällöin.
— Te olette kirkollinen? keskeytti hra Baslèvre.
Michon kohautti olkapäitään.
— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti,
tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen
olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa
virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele
muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään —
te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys...
Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka
jo olivat aivan ääressä.
— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle...
Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja
tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne,
mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei
ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki
vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.
— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi
luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo
kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.
— Onnelliseksi?... Odottakaamme lopputulosta.
— Vieläkö jotain?...
Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas
päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden
rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin
pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät,
josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä
välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.
— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei
hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.
Michonin olkapää vajosi taas.
— Niin... sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele
mitään... Olen _varma_ siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te,
on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin
vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin
syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää
kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin
ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä
sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä
järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran.
Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman
erehdyksen uhkaa... Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne
jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää
koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka
yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen
maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?
— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en
ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.
— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä
syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin
kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin
opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin
ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette
ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku
jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa —
niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja
paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!...
— Hulluutta! — keskeytti hra Baslèvre vielä kerran.
— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän
tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin
tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin
te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin
uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen
ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte... Mutta te
petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja
lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen
kuolemansairas!»
Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.
— Minä lörpöttelen...
Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti
hänen suutaan.
— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt
heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.
Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän
edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta,
kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden
velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.
— Kun te rakastutte... päätti Michon.
Hän katkaisi ajatuksensa:
— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan
ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.
— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois
lääkärin kainalosta.
— Niin, olkaamme niinkuin en olisi mitään sanonutkaan.
He kulkivat vähän matkaa äänettöminä.
— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä
kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.
Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä
sävy.
Michon antoi kotvasen kulua.
— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän
miettiväisesti.
— Uusi todistus kirkollisuudesta, hyvä herra tohtori!
— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin
se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden
ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia
— myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä,
mihin luokkaan teidät on laskettava... Ja nyt olemmekin jo portilla: te
menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu
kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.
— Parasta onkin, mitä se hyödyttää!...
— Hyvästi siis, ymmärtäväisin kaikista tirehtööreistä!
— Näkemiin, ilkeä profeetta.
Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat,
kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat
tuttavallisuutensa.
Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka
jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden
puiston portille, katsoi kelloaan.
»Ei vielä yhtätoistakaan!» ajatteli hän.
Joko hän oli kyllästynyt vapauteensa?
Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja
istuutui.
Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään.
Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän
kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:
»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja
joka on päättänyt mullistaa elämäni?»
Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista
iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen
kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin
oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein
myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla
kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan
olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko
hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven,
joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta
kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta.
Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden
hän näytti elävän niin mielellään?...
Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin
monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden
palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen
ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen
sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta
vierasta.
Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri
hän on tuollainen enkä niinä?
»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman
kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti
siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.
Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat
kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:
— Ei sentään liene valittamista, etten ole hänen kaltaisensa!
Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää,
kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua
paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre,
joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän
keksi yksinkertaisen keinon:
— Jos käyn Beaux-Arts'issa, saan tietää yksityiskohtia.
Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän
päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn
poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen
kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä
tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi
antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei
liikahtanutkaan.
Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin
kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi.
Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi
kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä
puistossa oli niin hekumallista olla.
Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista
oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten
Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen
valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei
iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota
myöten vieri vaivatta ja kolauksitta...
Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi
äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.
Hra Baslèvre huokasi ja toisti kuin ajatustensa kaiuksi:
— Vaivatta ja kolauksitta...
Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen
eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt...
Oliko se onnea?... Mutta mistä saa onnea?... Mistä tapaa onnen
kaupustelijan?...
Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi,
hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.
Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää
kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa.
Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden
ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n
asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut
rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.