I
Parisi on kerrostuma itsenäisiä ja erillisiä kaupunkeja, joista
jokainen kateellisesti vaalii perheitään ja perittyjä tapojaan. Yksi
kerroksista ovat burgundilaiset; toisen muodostaa eräs porvaripiiri,
joka korkotulonsa menettäneenäkin on ylpeää aatelittomasta
syntyperästään, johtaen sen lyhimmät juuret Ludvig XIV:n ajoilta asti.
Toisaalla kohtaa tapoja, jotka periytyvät suoraan restauratiosta
saakka, mutta aivan ääressä taas rajua puskurimieltä tai uuden huomenen
haaveilua. Tällaisen vaihtelun vuoksi Parisiin saapuva maaseutulainen
pian löytää sieltä samanlaisen ympäristön, kuin mistä hän itse
on kotoisin, ja juuri siinä seikassa piilee Ranskan pääkaupungin
erinomainen viehättäväisyys. Kaikki tiet johtavat sinne, eikä siellä
kukaan tulokas tunne itseään oudoksi.
Tietysti on vaikeaa rakennusten uusista julkisivuista levennettyjen
katujemme varsilla huomata tarkoittamieni eri piirien rajoja,
mutta kuitenkin on varmaa, että eräät Parisin tienoot ovat vielä
erityisen maaseutumaisia. Osat Seinen vasenta rantaa, Auteuil
miltei kauttaaltaan, ovat niin erikoisen näköisiä, että ne heti
erottaa Parisista sinänsä, huolimatta avauksista, joilla niitä on
koetettu jalostaa. Ja oikeallakin rannalla tapaa taloryhmiä, jotka
poikkeavat uudenaikaistetusta ympäristöstään. On epätietoista, mikä
kunnioituksen oikku on saattanut kaupunginhallituksen säästämään ne,
mutta heti kun näille seuduille tulee, tuntuu, kuin siirtyisi toiselle
taivaankappaleelle. Hetkeä ennen kuumeinen elämä kietoi ohikulkijat
häliseväksi tungokseksi, mutta äkkiä hälinä taukoaa, kuulee laineiden
loiskivan rantakivitystä vastaan, kulkee tyhjää katua ja vajoaa
hartaisiin mietteisiin.
Tällaisista etuoikeutetuista paikoista on Place des Vosges tunnetuin,
mutta kävijäin hylkäämä sekin.
Ihmeellisiä ovat asiain käänteet. Ennen koko Parisi kulki tätä aukeaa
reunustavissa matalissa kaarikäytävissä. Kuninkaalla ja kuningattarella
oli siellä huvilansa. Siellä asui ministereitä, kuten Sully ja
Richelieu, tai tunnettuja hovimiehiä, sellaisia kuin Boufflers, Tessé,
Bussy ja monta muuta; itsensä Marion Delormen oli näyttäydyttävä
eräällä niistä rautaisista parvekkeista, joista useimmat vielä nytkin
ovat jäljellä elävöittämässä rakennusten jäykkäpiirteisiä julkisivuja.
Mutta mikä äkkihiljaisuus vallankumouksen jälkeen! Turhaan Rachel,
sitten Théophile Gautier ja Victor Hugo koettivat palauttaa yleisön
suosioon tämän autioituneen paikan. Lyhytaikaisen maineen jälkeen se
heidän poistuttuaan painui lopullisesti unhoon runsaine historiallisine
muistoineen. Nykyään siellä mykät talot ympäröivät surkastunutta
puistikkoa, jonka soittolavoilta ei musiikkia enää kuule. Missä ennen
liigalaiset ja lempijät tappelivat, siellä nyt tulevat puotilaiset
lyövät vannetta ja tekevät tarpeitaan. Siellä ei käy enää muita
kuin kulmakunnan väkeä, pieneläjiä, jotka tervehtivät toisiaan kuin
kyläläiset maantiellä. Surunvoittoinen ja kolkko rauha huokuu kituvista
puista, ränsistyneistä penkeistä ja ruohottuvasta kivityksestä. Ja
jollei keskeytymätön melu kuuluisi Saint-Antoinen korttelista, jota
läheisyydestään huolimatta ei näe, voisi luulla olevansa jossain
pikkukaupungissa.
Astuttuaan aamulla junasta, joka hänet toi Limousinista, missä
hän oli viettänyt nuoruutensa, hra Justin Baslèvre, joka
kahdentuhannenkolmensadan frangin vuosipalkasta oli palkattu
kauppaministeriön kirjuriksi, kohtasi seuraavan onnen.
Hän kulki Saint-Antoinen katua erästä tässä korttelissa asuvaa henkilöä
etsien, jonka luokse hänet oli neuvottu, mutta poikkesi erehdyksestä
Bèaniin kadulle ja huomasi numero 16:n kohdalla kirjoituksen »huone
vuokrattavana».
Samalla kertaa sekä likainen että porvarillinen piha saattoi hänet
ajattelemaan, että huoneen vuokra olisi sen mukainen ja talo kyllin
säädyllinen niin korkeaa virkamiestä varten, kuin miksi hän laski
tulevansa. Hän astui siis sisään ja ilmaisi halunsa katsoa huonetta.
— Se on vain pieni ullakkokamari, vastasi ovenvartija, vältellen
tarvitsevansa turhaan kavuta portaita.
— Ei tee mitään, vastasi Justin vaatimattomasti, mutta varmasti.
— Se maksaa sata frangia vuodessa eikä ole kalustettu.
— Suostun tarvittaessa siihenkin.
He nousivat ullakolle.
Pohjakerroksen ja ensimmäisen kerroksen välillä porraskäytävä oli
muhkea, itse portaatkin kivestä ja mukavat astua. Mutta ensimmäisen
ja toisen välillä kivi jo muuttui puuksi. Toisen ja neljännen välillä
portaat kävivät jyrkiksi ja käytävä kapeni. Neljännestä lähtien ei enää
voinut kulkea rinnan, vaan täytyi kiivetä kuin tikapuita. Pitkin matkaa
eneni sitäpaitsi likaisuus aste asteelta.
»Taisinpa turhan vuoksi olla niin itsepäinen», ajatteli Justin.
Mutta kun vielä oli kuljettu kappale pimeää eteiskäytävää, ovenvartija
kopeloi avaimiaan ja avasi vihdoin jonkun oven. Justin näki vastapäätä
ikkunan, meni sen ääreen, kurottautui katsomaan ja hämmästyi.
Vuokrattava huone oli tosiaankin vain ullakkokamari, mutta se
sai valonsa erään Place des Vosges'in palatsin liuskakivisessä
katontöyräässä sijaitsevasta komeasta ikkunasta. Alhaalla näkyivät
puistikko, soittolava ja rusoittava ympärysmuuri pilareineen.
Mahtoiko Justin Baslèvre ymmärtää sellaisen näköalan suurenmoisuutta?
Luultavaa on, että häntä, vasta edellisenä päivänä Limoges'ista
lähteneenä, ennen muuta viehättivät ilmakehän maaseutumaisuus,
kaupunginosan hylätty vanhuus sekä sen koreuden rauhallisuus, joka
levisi hänen silmäinsä eteen. Saattoi selvästi kuulla lintujen
laulavan. Hän huomasi myös ruohot katukivityksessä. Lyhyesti, hän luuli
jonkun taian kautta päässeensä pois Parisista, joka häntä pyörrytti,
ja joutuneensa takaisin samaan ympäristöön, mistä hän juuri ilman
palaamisen toivoa oli poistunut.
Hän teki heti päätöksensä, kääntyi ovenvartijaan ja sanoi:
— Mainiota. Minä tuon huomenna huonekaluni.
— Entäs käsiraha! vastasi tämä yhä epäillen.
— Tässä on.
— Onko herra huomannut, että seinissä on komeroita... paljon
kaikenlaisia komeroita...?
— Sen parempi. Otan niistä selvän tavaroita asetellessani.
— Minun on myös varoitettava herraa, että talo on ehdottoman
säädyllinen. Tänne ei saa tuoda...
Justin Baslèvre kohautti olkapäitään:
— En aio tuoda ketään.
Jo seuraavana päivänä kannettiinkin saman ovenvartijan toimesta
puhdistettuun ullakkokamariin käytettynä ostettu rautasänky, kaksi
maalaamatonta pöytää, toinen pesutelineeksi ja toinen kirjoittamista
tai illastamista varten tarpeen sattuessa, vanha Limoges'ista tuotu
punapäällyksinen nojatuoli, yksi matto, pieni yöpöytä sekä kolme
tavallista tuolia. Kello yhdeksän tienoissa illalla saapui hra Justin
Baslèvre itse matkalaukkuineen, ja kaikki tämä tapahtui vuoden 1880
paikkeilla.
Vähitellen koroitettiin Justin Baslèvren palkkaa, ensin
kahdeksituhanneksiseitsemäksisadaksi frangiksi vuodessa, sitten
kolmeksituhanneksi, sitten kolmeksituhanneksiviideksisadaksi ja vihdoin
neljäksituhanneksi. Hänestä tuli viraston apulaispäällikkö. Eräänä
päivänä huomattiin hänen napinläpeensä punasinervän nauhan viereen
ilmestyneen punaisenkin nauhan Sitten hän painatti nimikortteihinsa:
»Justin Baslèvre, virastopäällikkö.» Numero 16:n ovenvartija, joka
oli vuokrannut hänelle ullakkokamarin, kuoli. Hänen sijalleen tuli
toinen ja tämän sijalle vielä toinen. Hra Justin, kuten häntä nyttemmin
kutsuttiin, oli yhtä nopsa kuin ennenkin ja kapusi ketterästi
viidenteen kerrokseensa, jossa häntä odottivat entiset huonekalut.
Vain kaksi kiitollisten virkatoverien lahjoittamaa pronssipatsasta
— muistoja saadun ritarimerkin ja nimityksen johdosta viraston
päälliköksi — oli rikastuttanut niiden kokoelmaa. Mutta aivan
päinvastoin kuin isäntänsä nämä patsaat kävivät päivien mittaan hieman
homeisiksi, mikä seikka kuitenkin johtui vähemmän niiden iästä kuin
niitä hoitamaan valtuutetun siivoojamuorin ennenaikaisen innokkaasta
huolenpidosta.
Vihdoin eräänä päivänä v. 1906 hra Justin tuli kotiin tavallista
iloisempana ja hyräilikin portaita noustessaan, mitä hänelle ei ollut
sattunut koskaan ennen. Johtajaksi koroitettuna hän ei enää toivonut
mitään.
Siitä lähtien hänen elämänsä näytti oikein vakaantuvan. Hän teki
säästöjä, hänet otettiin vastaan Volnayssa ja hän toimi l'Association
des Châtaignes'in puheenjohtajana. Parisissa hän ei kylläkään ollut
muuta kuin yksi niistä lukemattomista hallinnollisista henkilöistä,
joita tuupataan sen tarkemmin huomaamatta, mutta ministeriöön
saavuttuaan hän heti muuttui joksikin. Jos hän söi päivällistä
kaupungilla, ei se koskaan tapahtunut muualla kuin yhdessä niistä
maaseutukaupungeista, joista alussa puhuin. Sen kerroksen, johon
sattuma hänet oli johtanut, muodosti pääasiallisesti pieni piiri
kauppiaita, jotka kaikki olivat kotoisin Limousinista, ja jotka —
vaikka yleensä kantoivatkin mykkää vihaa virkamiehiä kohtaan — eivät
tällaisen vihollisen läsnäollessa voineet tukahduttaa isiltä perittyä
kunnioitustaan Tässä piirissä Justin Baslèvre oli merkkihenkilö, ja
mielellään hän virkansa puolesta tarjosi käsivartensa kulloisenkin
talon emännälle. Hän ei myös koskaan laiminlyönyt virkakuntansa
keskuudessa sattuvia päivällisiä, joko sen tähden, että hänestä oli
mieluista niillä näyttäytyä, tai siitä syystä, että hän piti niitä
sopivina hyödyllisten suhteiden solmimiseen.
Mitä ruumiinrakenteeseen tulee, hän oli lyhyt kasvultaan ja pulleahko
vatsaltaan, pitäen harmaansekaisen partansa leikattuna Henrik IV:n
kuosiin. Hänen vartalonsa uhkui vaatimatonta arvokkuutta, jota
vastoin hänen silmänsä ja ohuehkot huulensa huokuivat viekkauteen
vivahtavaa äärimmäistä terävyyttä. Hän kulki aina lievetakissa. Hänen
liinavaatteensa olivat harvoin arveluttavia. Kun hänet kohtasi, ei
ihmeellistä kyllä koskaan tuntenut halua eikä uteliaisuutta saada
tietää, missä hän asui ja miten eli. Näytti selviöltä, että hän oli
vanhapoika. Hänen ei toivonut ilmaisevan sydämenasioitaan, vaan oli
taipuvainen uskomaan, ettei hänellä sellaisia ollutkaan.
Se, mitä hänen käytöksestään huomasi, oli yhtä mielenkiinnotonta
kuin hänen olemuksensakin. Ankarana ja täsmällisenä virassaan hän
harrasti järjestelmällistä tietämättömyyttä kaikkien yksityisasiain
suhteen, jotka enemmän tai vähemmän saattoivat häiritä hänen korkeaan
johtoonsa asetetun henkilökunnan säännöllistä elämää. Hänen nähdäkseen
ei inhimillinen vaellus saanut muuta olla kuin virantekoa. Hän vaati,
että lomat oli rajoitettava määräaikoihinsa, ja hänen kohtelutapansa
oli vailla hyväntahtoisuutta. Sensijaan hän harjoitti eräänlaista
luonnonmukaista oikeutta, eikä hänellä tiedetty olevan mitään paheita.
Tyytymättömät olivat kyllä koettaneet etsiä heikkouksia, mutta turhaan.
Virkatuntinsa päätyttyä hän poistui työhuoneestaan takatietä, oli
kädenkäänteessä jo pimentyneellä kadulla ja näytti sananmukaisesti
haihtuvan Parisin äärettömyyteen. Minne hän meni? Tavalliseen
ateriapaikkaansa tai virallisille päivällisilleen, hallinnollisiin
juhliin tai kerhoonsa: mutta joka tapauksessa ullakkokamariinsa, jonka
ikkunassa Place des Vosges'in asukkaat saattoivat nähdä hänet aamuin ja
illoin kaikkina vuodenaikoina.
Sellainen oli hra Justin Baslèvre ulkoapäin, tai Basselèvre
[Lerppahuuli. (Suomentajan huomautus)], kuten häntä nimittivät
kauppaministeriön pikkuvirkailijat, joilla ei ollut makua pitää
hänestä. Hänen sieluaan ei kukaan tuntenut.
Oliko hänen elämässään koskaan ollut sijaa rakkaudelle, kodin
kaipuulle tai yleensä jollekin epäitsekkäälle mielteelle? Sukulaisia
hän tuskin tiesi olevankaan. Hän ei milloinkaan matkustanut muuanne
kuin kylpypaikkoihin hoitamaan vuoroin maksaansa vuoroin leiniään.
Mahdollisesti hänellä oli ollut joku vaatimaton rakastajatar,
mutta mahdollista oli myös, että hän oli tyydyttänyt halunsa vain
satunnaisesti tai elänyt kuin erakko. On hämmästyttävää, kuinka
helppo Parisissa on salata elämäntapansa, silti eristäytymättä muista
ihmisistä. Sitä salaperäisyyttä, joka jo luonnonpakosta ympäröi kunkin
yksilön yksityiselämää, vahvistaa siellä kanssaihmisten täydellinen
välinpitämättömyys. Parisi on ainoa paikka Ranskassa, jossa ei
milloinkaan puhuta lähimmäisten entisyydestä tai elinehdoista. Riittää,
kun on kirjoitettu _Bottin mondainiin_ tai _Paris-Hachette'iin_
[parisilaisia osoitekalentereita. (Suomentajan huomautus.)], muu on
turhuutta eikä siitä välitetä.
Mutta kuinka halpa ja syrjäinen luuleekin olevansa, sallimus vaanii
aina kaikkien kohtaloita. Ennemmin tai myöhemmin se yllättää kuin varas
yöllä ja luoden valoa ihmisen sieluun pakottaa sen tuntemaan itsensä.
Kuitenkaan ei ole tavallista, että asianomainen sitä heti huomaa, ja
jos Justin Baslèvren noustessa vuoteestaan torstaiaamuna toukokuun 7
p:nä 1919 joku olisi ilmoittanut hänelle, että hänen hiljainen onnensa
siitä ajankohdasta lähtien häiriytyisi, olisi hän varmasti pitänyt
hulluna sellaista pahaa ennustajaa.
Sanottuna torstainakin hän, pukeuduttuaan ja ajettuaan partansa
kuten tavallista, oli — kuten tavallista — haaveillut kotvasen
ikkunassaan. Kulkiessaan ovenvartijan luukun ohitse hän ei myöskään
jättänyt kysymättä, »oliko siellä hänelle jotain», saaden tavallisen
vastauksensa, ettei tosiaankaan ollut mitään. Saavuttuaan sitten
määrähetkellä ministeriöön hän ensin rauhallisesti silmäili joitakuita
papereita ja soitti sen jälkeen vahtimestaria, käskien tapansa mukaan:
— Kutsukaa sisään.
Oli näet vastaanottopäivä.
On hyödyllistä huomauttaa, että vastaanotonkin suhteen oli olemassa
erikoinen järjestys, jota tarkasti noudatettiin. Jo varhain aamulla
vahtimestari laati luettelon ilmoitetuista tulijoista ja pani sen hra
Baslèvren pöydälle, vaikk'ei tämä sitä koskaan lukenut. Sensijaan
hän vastaanoton kestäessä jokaisen asiakkaan sisäänastuessa tarttui
lyijykynään ja rajusti pyyhki listasta lausutun nimen, ikäänkuin
yhdellä nykäyksellä päästäkseen siitä vaivasta, minkä saapuja hänelle
tuotti.
Tavanmukainen sisään- ja uloskäyminen sujui aluksi häiriöittä. Kävijät
olivat suosittautuvia kauppiaita, liikemiehiä, jotka olivat erehtyneet
kauppaministeriöön heitä muka suojelevana laitoksena, harvemmin
verovelvollisia, jotka kääntymällä korkean virkamiehen puoleen luulivat
saavansa paremman selvän sotkuisista veronmaksumääräyksistä.
Äkkiä vahtimestari ilmoitti:
— Herra Gros.
Kun Gros on yhtä yleinen nimi kuin Durand'kin, ei se tehnyt mitään
vaikutusta hra Baslèvreen. Hän otti vain lyijykynänsä ja pyyhki Gros'n
luettelosta. Sitten hän kohentauduttuaan tuolissaan kysyi katsettaan
nostamatta:
— Mitä teillä on asiaa?
Mutta hra Gros ei vastannut.
Hämmästyen hra Baslèvre kohotti päätään ja näki, että hänen
puhuttelijansa oli jäänyt seisomaan.
— Istukaa, sanoi hän osoittaen leuallaan asiakkaille tarkoitettua
tuolia.
Hra Gros ei liikahtanut enempää kuin oli äännähtänytkään.
Hän oli hyvin huolellisesti puettu, mutta pitkä tukka ja pörröinen
parta tekivät hänet kuitenkin tuhruisen näköiseksi. Hän ei siirtänyt
katsettaan hra Baslèvresta, vaan itsepintaisesti suhtautui häneen
äänettömän kysyvästi.
— No? sanoi taas hra Baslèvre salaamatta kärsimättömyyttään.
Hra Gros hymyili väkinäisesti ja päätti vihdoin puhua.
— Etkö tunne minua? kysyi hän.
Tämä odottamaton sinuttelu hätkähdytti hra Baslèvrea, mutta hän palasi
pian virkansa mukaiseen tasapainoon ja näytti etsivän muistinsa
syvimmistä kätköistä. Mutta samalla hän epämääräisellä päänliikkeellä
tahtoi etukäteen ilmoittaa, ettei hän myöntäisi mitään löytäneensä,
vaikka löytäisikin.
Hra Gros jatkoi:
— Minähän olen Gustave... Gustave Gros...
Hän tavasi »Gustaven» äkillisen ärtyisästi. Kuten arat ihmiset yleensä,
hän ponnistuksen jälkeen asiansa perilleajamiseksi äkkiä muuttui
röyhkeäksi ja olisi ollut valmis haukkumaan miehen, jota viittä
minuuttia aikaisemmin oli epäröinyt lähestyä.
— Gustave... Place aux Bancs'ilta? sanoi nyt Justin Baslèvre
epävarmuutta tavoittelevalla äänenpainolla.
— Niin juuri.
— Emme ole tavanneet kolmeenkymmeneen vuoteen, hyvä ystävä... tai
oikeammin... ymmärtänet, että minun oli mahdotonta tuntea sinua
tuollaisten pensaiden takaa!
Hra Baslèvre loi ivallisen katseen Gustaven tukkaan ja partaan. Kättään
hän ei ojentanut.
— Oletpa tosiaankin muuttunut, lisäsi hän, kai vain jotakin sanoakseen.
Gustave nykäisi epämääräisesti olkapäitään:
— Luuletko itse pysyneesi entiselläsi?...
— En suinkaan!
Hienoinen hymy väräytti hra Baslèvren suupieltä, mutta se katosi yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin; ja hän jatkoi kuivasti, tarkoittaen
lopettaa lyhyeen kaiken tuttavallisuuden:
— Oli miten oli, kysy pian kysyttäväsi, sillä ihmiset odottavat.
Vastaanotto alkoi uudestaan.
Gustave rypisti otsaansa. Unohtaen tulonsa varsinaisen aiheen, hän
enää vain halusi vastata hra Baslèvren korskeaan käytökseen yhtä
huonotuulisesti.
— Voi pahus! sanoi hän kuivasti, — oletpa sinä koko tirehtööri! Salli
minun nyt ensin istuutua, kuten itse pyysit, ja sinua vähän katsella.
Hän heittäytyi rehentelevästi pehmeään nojatuoliin, mutta muuttui äkkiä
säyseäksi mukavan asennon löydettyään.
— Niin! huokasi hän, — ennen sitä yhdessä rosvottiin kastanjoita isäni
puutarhasta ja nyt...
— Mitä sinulla on asiaa? toisti hra Baslèvre keskeyttääkseen penkomisen
turhissa muistoissa.
— Vai niini huudahti Gustave, nauraen nyt suun täydeltä, — suo minun
ihailla tuota äänenpainoa, jota puheessasi käytät. Olet totisesti
syntynyt päälliköksi, kuten minä taas kirjuriksi!
Hra Baslèvre hätkähti uudestaan.
— Oletko sinä kirjurina... täällä?
— En täällä... varsin kaukanakin... oikealla rannalla; mutta sen
parempi. Kuka sen tietää, vaikka lopulta olisikin kunniakkaampaa olla
kirjuri vapaiden taiteiden temppelissä kuin esimies kauppa-asioissa?
— Vai olet sinä Beaux-Arts'issa!
— Mainio paikka miehelle, joka elää kynällään.
— Kirjurinako tosiaankin?...
— Niinpä niin; minä kirjoitan!
— Ymmärrän kyllä.
— ... romaaneja!
— Sinä!
— Olenko mielestäsi tyhmempi kuin joku toinenkaan?
— Mutta sinun nimesi...
— Jos minun nimeni ei ole sattunut silmääsi, johtuu se monesta eri
syystä, jotka kaikki ovat yhtä päteviä. Ensimmäinen on se, ettet
mahtane mitään lukea: sinä elät liian vakavasti. Toiseksi...
— ... käytät salanimeä?
— Niin juuri, tai oikeastaan useampaakin Luvalla sanoen, minä kirjoitan
toisten nimillä.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Minä teen työn ja toiset panevat siihen puumerkkinsä.
— Somaa ammattia!
— Turvallista ammattia, mutta ei tuota kunniaa. Ei sen puolesta että
julkisuudesta välittäisinkään; olen niin epäitsekäs!...
Gustave nauroi taas aivan ääneensä, epäitsekkäästi, kuten oli sanonut.
Ja hra Baslèvrekin hymyili nyt ensimmäisen kerran. Kysymysten ja
vastausten tihetessä pääsi keskusteluun melkein heidän huomaamattaan
jonkinlaista tuttavallisuutta, ja kohtauksen alkujäykkyys rupesi
sulamaan. Mutta yht'äkkiä tuli vahtimestari jotain nimikorttia
näyttämään; joku myöhästynyt senaattori pyysi kiireimmittäin päästä
puheille.
— Vähän ajan kuluttua, vastasi hra Baslèvre, — näettehän, että minulla
paraillaan on vieras!
Ja sillä hetkellä koko viehätys taas hävisi. Tullakseen jälleen
Justiniksi ja Gustaveksi, s.o. kahdeksi lapsuudenaikaiseksi
toverukseksi, he olisivat tarvinneet aikaa, mutta sitä heillä ei ollut.
— Mitä sinulla siis on asiaa? kysyi hra Baslèvre vielä kerran, ei
kuitenkaan enää korkean virallisesti.
Gustave, joka jo oli ehtinyt heittää jalkansa ristiin, korjasi
asentoansa ja rupesi vakavaksi.
— Vakuutan... ei mitään erinomaista... pyytäisin vain pientä
palvelusta...
— Rahaako?
Gustave pudisti kiusaantuneesti päätään; häntä harmittivat
sensuuntaiset epäluulot.
— En, vaan tointa... se riittää.
— Selitä.
— Taisin pari päivää sitten esiintyä valitettavan kiivaasti päämieheni
edessä.
— Mistä se johtui?
— Olin edellisenä päivänä poistunut virastosta hiukan aikaiseen...
— Mahdatkin olla eriskummainen virkamies.
— En ollenkaan; olen säännöllinen ja täsmällinen. Minulta vaaditaan
kuusi tuntia päivässä, ja minä istun ne. Mutta kuusi tuntia ei ole
kuusi ja neljännes. Päällikkö oli väärässä, enkä minä jättänyt häntä
tietämättömäksi siitä, ja säästääksesi minut erottamisen häpeästä
arvelin sinun voivan... vasemmankin rannan tirehtööreillä on näet aina
vaikutusvaltaa. Soittamalla arvon herra Rabaultille vapaiden taiteiden
toiseen osastoon...
Hra Baslèvre huokasi:
— Lyhyesti, sinä haet takaajaa: mutta mistä keksit tulla tänne?
— En tiedä itsekään... äkillinen päähänpisto... tahdoin ehkä nähdä
sinut koko suuruudessasi... ehkä myös...
Lause keskeytyi ja puhujan katsekin eksyi.
— Olkoon menneeksi, minä soitan, sanoi hra Baslèvre ja nousi seisomaan.
Gustave teki samoin. Molemmat kulkivat ovea kohti.
— Mutta, lisäsi vielä hra Baslèvre ohimenevän epäilyksen valtaamana,
— miten kysyttyä kirjallisuutesi lieneekin (hän korosti halveksivasti
sanaa kirjallisuus), ei palkkasi kai kuitenkaan ole liiallinen?
Gustave teki huolettoman eleen.
— Helposti hupeneva... mutta naisille on mieleen, kun saavat
määräpäivinä.
— Oletko siis naimisissa?
— Olen. Sinä tietysti et ole...
— Kuinka niin tietysti?
— No, kun pääsee sinun asemaasi...
Molemmat naurahtivat taas. Vielä kerran koetti vapaus vanhan
tuttavuuden suojassa hiipiä virkahuoneen tylyyn arvokkuuteen.
— Tunnut suhtautuvan elämään iloisesti, sanoi hra Baslèvre.
— Parempi niin kuin olla surullinen.
— Enpä tiedä, vastusteli hra Baslèvre, lukien moitetta vastauksesta.
— Sinä olet surullinen; se on paha.
— Elämä, näes... aloitti hra Baslèvre.
— Älä rupea saarnaamaan, Justin!... Ei mitään esitelmiä!... soita
mieluummin... unohdinkin mainita, että asialla on kiire... ja sitten,
sitäpaitsi... kiitos... Oli oikein hyvä, että otit minut vastaan
niinkuin otit, ilman liikaa juhlallisuutta ja... lämpöä. Kun muistan,
että ennen... mutta eihän koskaan tiedä, mihin elämä vie. On näkevinään
edessään leveän tien, aivan suoran, sitä lähdetään kulkemaan yhdessä,
kuljetaan muka yhtä jalkaakin... Mutta tuskin on päästy kilometrin
päähän, niin joukko jo hajoaa. Kukin poikkeaa omalle polulleen, mikä ei
kuitenkaan estä kaikkia saapumasta päämäärään.
— Mihin päämäärään? kysyi hra Baslèvre vainuten pilkkaa.
— Kaikkien loppujen loppuun.
— Ei puhuta siitä.
— Olet oikeassa, näkemiin.
Ja itsestään kuten ennen vanhaan Gustaven käsi tarttui hra
Baslèvren lihaviin sormiin. Sitten hän aukaisi oven ja oli juuri
poistumaisillaan, kun hra Baslèvre vielä kiiruhti kysymään:
— Etkö ole koskaan käynyt siellä sen jälkeen?
— Missä?
— Limoges'issa.
— En, vanhukset ovat kuolleet, ja sinne on niin pitkä matkakin.
— En minäkään, huokasi hra Baslèvre haaveellisesti.
Ja hra Gros hävisi.
Vahtimestarin oli saapuessaan nykäistävä hra Baslèvrea, joka oli
unohtunut mietteisiinsä.
— Senaattori... aloitti hän.
Mutta hra Baslèvre, varmana siitä, ettei hänen äänensä suljetusta
ovesta kuuluisi eteiseen, vastasi nopeasti:
— Sanokaa... sanokaa, että ministeri on kutsunut minua, ja etten enää
ole tavattavissa.
— Voiko herra johtaja pahoin?
— En.
Hra Baslèvre sieppasi lakkinsa ja keppinsä. Ensimmäisen kerran
elämässään hän poistui virastostaan salaa ja sen enempää välittämättä
vastaanoton keskeytyksestä.
Hämmästynyt vahtimestari katsoi kelloon: se oli vasta puoli yksitoista.
— Mitä tämä merkitsee? mutisi hän.