Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja
sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat
suljetut.
Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille
kävelymatkoille.
Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden
tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.
Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa —
niinkauan kun tätä kestää. — — —
Tammik. 20 p.
Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt.
Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen
liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.
Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi
elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet
saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää,
vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se
johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä
yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani
ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn
ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos
vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja
kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin,
ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne
minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut
tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja
kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.
Helmik. 8 p.
Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä
elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —
se jo yksin pakoittaa minut takaisin entisyyteen.
Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja
ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin
kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —
Helmik. 14 p.
Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa
huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin
viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi
pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin
tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin
ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja
ystävättärien kanssa.
Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että
näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —
Maalisk. 7 p.
Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla
hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa
illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme
suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia
herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin
"paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He
puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni
kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet,
vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei
näyttänyt minua tuntevan.
Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni —
joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän,
jonkatähden elämäni tärvelin? —
Minun täytyi hillitä itseni, puhua puuta heinää seuralaisilleni ja
nauraa heidän huonoille sukkeluuksilleen. Olin vastikään tehnyt toisen
seuralaiseni tuttavuutta. Hän oli rikas ruotsalainen tukkukauppias,
joka oli tullut tänne huvittelemaan — ja nyt piti minun antautua hänen
kanssaan suhteisiin. Toinen seuralaiseni, hänen ystävänsä, minun vanha
tuttavani järjesteli hänelle huvituksia ja tarjosi minut yhdeksi
ajankuluksi. Olen vapaa, rahani ovat lopussa, siksi täytyy mukautua,
ruotsalainen näkyy olevan halukas, ja minä — samahan se minulle on —
miksi ei yhtähyvin hän kuin joku toinen. Se on uutinen, jonka pian
osaan ulkoa. Kohotan
lasini, kosketan hänen lasiinsa, suutelen sormiani, hymyilen — nauran.
Maljasi Paavo, ja kiitos siitä että istun tässä ympäristössä —
maalatuilla kasvoilla ja kohisevissa silkkihameissa — hymyillen
ja puhuen mairitellen miehelle, jonka parempina hetkinäni olisin
valmis jalkoihini tallaamaan. Kiitos verkosta, jota ympärilleni
aloit kutoa! Nyt sillä on jo kokoa ja vahvuutta ja se kietoutuu
ympärilleni niin lujasti ja tiheästi, etten siitä voi päästä vapaaksi.
Kiitos herpoutuneesta sielustani ja häijyistä ajatuksistani!
Kiitos rakkaussuhteistani ja rakkaudenkaupusteluistani! Kiitos
väsymyksestäni elämään ja ihmisiin — ja itseeni! Kiitos inhottavasta
välinpitämättömyydestäni — äitelästä hellyydestäni! Kiitos isättömästä
ja äidittömästä lapsesta! Kiitos ajatuksista, jotka tukahdutettiin ensi
yritykseen! Kiitos siitä mitä odotetaan, siitä mitä täytyy tapahtua!
Kiitän sinua maailman katsomustavastasi, rakkaudestasi! Sinä olet
mies — mies, joka kuuluu seurustelupiiriin, joka tanssii "parempien"
tyttöjen kanssa, menee heidän kanssaan naimisiin ja saa heidän kanssaan
lapsia
— itsensä näköisiä lapsia. Kaikki olette te porton rakastajia — suuren
porton, joka ruumiillaan hallitsee maailmaa; hänen luotaan te menette
viattoman naisen luokse ja joko turmelette hänet tahi menette hänen
kanssaan naimisiin, kummassakin tapauksessa teette jokseenkin saman. Te
tulette vanhemmiksi, järkevämmiksi ja hyvinvoiviksi, pian saatte olla
maan johdossa, avustatte kirkkoa, kouluja, köyhiä — ja nimenne komeilee
sanomalehden palstoilla. Te olette ihmisyyden hyväntekijöitä! Naisesta,
joka on ollut hyvä, naisesta, joka akkunassaan houkuttelee miestä
luokseen — hänestä ei kukaan puhu. Mutta kuitenkin te hänet tunnette ja
teillä on osanne hänen kohtalossaan! —
Näen Paavo, että olet paljon varmistunut siitä kun viimeksi tapasimme,
ja olen siitä kuullut puhuttavankin. Olet kai joutunut hyviin
naimisiin, sinulla on lapsia ja olet onnellinen perheen-isä. — — —
Katso tässä on rakastettusi, nuoruutesi rakkaus! Hän tervehtii sinua,
tyhjentää lasinsa onneksesi, hän juopuu sampanjasta ja kiitollisuudesta!
Mennessäsi katsoit minuun, tähystit minua ja räjähdit nauramaan,
ensimäisenä hoipertelit ulos ovesta ja nuo toiset hienot herrat
seurasivat sinua. Maljanne kaikki, maljanne molemmat pöytäkunnat
— tanskalaiset ja ruotsalaiset! — Teidän kanssanne juon — teidän
kanssanne elän — teihin yhdyn — annan rakkauteni — vihaan teitä! —
Huhtik. 20 p.
Harmittaa, kun en saa mielestäni iltaa, jolloin Paavon tapasin! Näen
silmissäni hänen kasvonsa ja kuulen hänen naurunsa. Tuo pöhöttynyt,
veltto päivällisherra on nuoruuteni paraita muistoja. Oikeastaanhan
kaikki päättyykin näin.
Kaikki, kaikki muuttuu ja turmeltuu ajan mukana ja lopuksi potkaisee
luotaan ne muistot, joista on välittänyt. Kaikki muistot ovat irvikuvia.
Huhtik. 23 p.
Elän iloista elämää ruotsalaisen tukkukauppiaan kanssa. Olen entistään
iloisempi ja hurjapäisempi. En hetkeäkään voi olla
yksin tahi rauhassa, sillä silloin alan ajatella — ja se on kaikista
pahinta.
Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni
ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä
seurassani. — —
Kesäk. 1 p.
Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt
yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni,
ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen
huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina
päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen
tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —
Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään
puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut
mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin.
Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia
laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään,
inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en
niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut
kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin
hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen
huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen
käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne
koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi
sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa
huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! —
Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin
sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän
huusi.
He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen
lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää
laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka
kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin
puhuivat he minulle — minulle!
Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —
Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla
kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut
entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin
sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut
siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin
ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —
Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla
valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua.
Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut,
että laki voi sen tehdä.
Kesäk. 3 p.
Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta
puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin
pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut.
olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä
olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat
minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua
kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja
tunnelmien kietoutua ympärilleni.
Kesäk. 6 p.
Eilen tuli eräs vanha ystäväni — nuori kirjailija minua tervehtimään.
Olemme kerran eläneet lyhyen ajan yhdessä. Hän oli aina rahapulassa ja
siksi minä hänet hylkäsin vaikka tavallani olinkin häneen kiintynyt.
Nyt kerroin hänelle kohtaloni. Hän lupasi koetella auttaa minua.
Kesäk. 7 p.
Tänään oli hän taas luonani, tuoden minulle työtä, koko kasan
puhtaaksikirjotusta. "Tässä on työtä", hän sanoi "ei se suinkaan ole
hauskaa työtä ja huonosti siitä maksetaan, mutta jos oikein ahkera
olet, niin et nälkää tarvitse nähdä. Muuta vaatimattomaan
huoneeseen ja elä säästävästi, niin kyllä sillä toimeen tulet."
Hänen mentyään tuijotin kotvan aikaa paperikasaan ja lähdin sitten
kaupungille vuokraamaan huonetta. Huone oli ikävä ja pieni, se
muistutti kurjuuteni alkuaikojen huonetta, jossa asuin lapseni syntymän
jälkeen kaupunkiin tultuani.
Niin, lapsi — siitä on jo melkein kaksi vuotta kun hänet näin; en halua
häntä nähdä, mutta tiedän hänellä olevan paremmat päivät kuin mitä
äidillänsä on.
Kesäk. 20 p.
Nyt elän säädyllisesti — köyhänä ja säädyllisenä — pelko on saattanut
minut tähän. Minulla on tasaisesti työtä, enkä tarvitse nähdä nälkää ja
voin maksaa lapseni edestä.
Silloin tällöin tulee joku ystävistäni tahi ystävättäristäni minua
tervehtimään, mutta minusta on parempi jos eivät käy. He kiusaavat
minua ja koettavat vakuuttaa että olen liian arka — että huoletta voin
olla hiukan mukana, ei siitä mitään vaaraa ole.
Heinäk. 1 p.
Ystävättäreni säälivät minua. Sanovat minun laihtuneen ja käyneen
heikon näköiseksi — heidän mielestään on oloni kurja ja yksinäinen,
niukka elämäni surkeata. — Mutta muutoin luulen, että he pian
lopettavat säälinsä ja täällä käyntinsä, kunhan uutuuden viehätys on
haihtunut.
Heinäk. 12 p.
Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn
kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna
samanlaisen puutteeseen.
Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia
ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään,
tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.
Heinäk. 20 p.
Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu
minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon
tyytyväisempi. Viihdyn
paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain
hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.
Heinäk. 23 p.
Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin
entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni
toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet
heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen
lastani.
Elok. 1 p.
Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani —
nuoruutta mieleen? —
Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja
nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä
saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman
kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät
kokoon eivätkä siitä enää kohoa.
Elok. 10 p.
Johannes Holck "runoilijani" ei ole kaukaan aikaan ollut luonani.
Kun väsyn työhöni, ajattelen häntä, joka minulle on työt toimittanut,
ja silloin sujuu kirjoitus taas.
Elok. 14 p.
Johannes oli eilen niin kummallinen; mikähän häntä vaivaa?
Hän puhui liikutettuna elämän suurista kummallisista katkeruuksista.
Olenhan tottunut hänen omituiseen puhetapaansa — mutta eilen oli hän
toisenlainen kuin tavallisesti.
Lähteissään hän suuteli minua otsalle.
Elok. 20 p.
Toivon tänään saavani Johannekselta kirjeen, jonkinlaisen selityksen.
Kulen ajatuksissani ja valmistelen mielikuvituksissani hänen
tulevaisuuttaan. Hän ei ole toisten kaltainen; uskon hänen voivan tehdä
mitä toiset eivät tahdo. — —
Elok. 22 p.
Nyt tiedän miksi hän on ollut niin kummallinen. Hän oli eilen täällä ja
me puhelimme
kauan kahdenkesken. Erehdyin. — Syy hänen omituisuuteensa oli
aivan toinen kuin mitä luulin. Hän kertoi kihlautuneensa nuoren kiltin
tytön kanssa, johon oli jo useita vuosia ollut kiintynyt — aina
nuoruutensa rajuista ajoista saakka. Nyt oli hänestä paras kihlautua.
Minä olin ensimäinen, jolle hän siitä kertoi. Hän oli morsiammelleen
kertonut minusta, morsiammensa oli niin herttainen ja ymmärtäväinen.
Oli lähettänyt terveisiäkin minulle. Hän kysyi, enkö iloinnut hänen
onnestaan, sillä nyt oli hän niin onnellinen kuin tässä matoisessa
maailmassa voi olla.
Niin, olenhan iloinen, kun Johannes on saavuttanut onnen. Sillä onni
kai se on, että tulee ikuisesti sidotuksi olentoon, johon on mieltynyt.
Johannes on ollut minulle hyvä, hän auttoi minua kun olin puutteessa
Toivon hänelle kaikkea hyvää — — —.
Tänään vietän lepopäivää. Lasken uutimet alas ja menen aikaseen
levolle, koettelen nukkua ajatukset unholaan.