Toivotonta ja tarkoituksetonta on nyt enää taistella vastaan.
Samantekevä elääkö niin tahi näin, hyvin tahi huonosti, vaatimattomasti
tahi tuhlaten — kohtalo on yhtä julma tahi lempeä, ihmiset yhtä kurjia
tahi hyviä. Kukaan ei kiitä kunniallisuudesta tahi tyytyväisyydestä.
— Kauneutesi ei enää kukoista, nuoruutesi on haihtunut. Käytä
kauneuttasi, nauti nuoruudestasi ja joudu sitten helvettiin.
Syysk. 3 p.
Olen jättänyt työni ja lyhyen kunniallisen elämäni. Nyt olen niille
ijäiset jäähyväiset sanonut.
Ei minusta ole työhön — ei kunniallisesti elämään. Olen vaan hylky
siitä mitä joskus olin.
Syysk. 29 p.
Syksy vaatii hiljaista elämää. Se kuuluu hiljaisille, vakaville
huvituksille, rajut ja intohimoiset eivät sille sovi. Kun puut
kellastuvat ja lehdet putoilevat, silloin täytyisi mennä maalle
yksinäisyyteen ja rauhaan elääkseen jonkun päivän levossa ja siveydessä.
Lokak. 1 p.
Pari ystävistäni ja ystävättäristäni on suostunut lähtemään
tuollaiselle huvimatkalle.
Jonakin kauniina päivänä lähdemme. Luulempa että iloitsen siitä jo
edeltäkäsin.
Yö matkailija-majassa lokak. 3 p.
Olen yksin — yksinkertaisessa matkailijamajassa maalla. Ystäväni on
jättänyt minut, tahdoin yksin nauttia yön kauneutta ja hiljaisuutta.
Kuvittelen olevani Hedegordissa — olen väsynyt juoksenneltuani
koko päivän niityillä ja ahoilla ja heittäydyn kapeaan valkoiseen
vuoteeseeni maata.
Tänä iltana olen väsynyt, väsynyt aivankuin olisin työtä tehnyt. Aamusta
saakka olemme samoilleet metsissä, minä en kyllästynyt.
Tunnelma oli niin ehyt, paljon rauhallisempi ja hiljaisempi kuin
tavallisesti. Minua ei huvittanut raju iloisuus, ja näytti kun olisivat
toisetkin samoin tunteneet.
Jouduimme seutuihin missä ei ihmisjälkiä näkynyt. Kävelimme metsässä,
jossa heinä ja kukat pitkinä ja mehevinä kasvoivat, milloin jouduimme
tiheikköön milloin taasen aukealle, väliin taas pimeille käytäville,
mistä korkeat puiden latvat sulkivat auringon valon. Pimeistä
yksinäisistä seuduista pidin enin, mutta toiset halusivat valoon ja
siksi kävelimmekin hitaasti käsi-kädessä metsästä aukealle ja jouduimme
mäenrinteelle joka eroitti metsän maantiestä. Siihen aukeni laaja
näköala, oikea sisämaan maisema, ilta-auringon valossa hymyileviä
talonpoikaistaloja ja peltoja.
Istuuduimme mäen rinteelle, olimme väsyneitä ja janoisia. Viinipullot
vedettiin esiin, joimme, tulimme vilkkaammiksi, vaan emme sentään
rajuiksi.
Kulin yksin peltojen välitse luikertelevaa tietä, en halunnut ketään
seuraani — katselin rauhallisia ja hiljaisia syksyn värittämiä seutuja,
ne eivät tienneet puutteesta eikä surusta. Koko luonto tuntui yhdeltä
laulun hyminältä, johon itkun nyyhkytykset tukehtuivat. Palasin toisten
luokse.
He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani
kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa
juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on
haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus
oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä
— tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet
kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti
että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan
ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat
liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä;
minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen
puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä.
Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma,
joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana
tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan
ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta
ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna
onkin jo haihtunut.
Täydellinen eläminen nykyisyydessä, on kai sekin elämisen arvoista!
Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme
kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme
maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin
kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan
päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.
Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti
talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita
mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli
maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli
ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli
parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni
johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna
tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli
minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi
kammattuine hiuksineen
hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet
olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden
kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen
sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet
toiveet — —
Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun
naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä
kielissä.
Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin
sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En
koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta
tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka
ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni
enkä välittänyt enää soittaa.
Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni
omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä,
olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt,
joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin,
kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu
päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen.
Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen
ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein
puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.
Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo
viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan
menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!
Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä.
Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —
Lokak. 4 p.
Kahtako kello löi? Montako tuntia saan vielä elää? Helposti ne laskee.
3 — 4 — 5 — 6! Montako siitä tuli? Saanenko siitä selvää; olenkin aina
ollut hidas ajanlaskussa.
— Kaikki esineet hyppivät silmissäni — en voi koota
ajatuksiani. Muistan tulleeni kotiin omituisen herkkämielisenä —
emäntäni tuli vastaan sanoen: "Ovat olleet teitä hakemassa, — tiedätte
ketä tarkoitan — —!" — kylmä hiki peitti ruumiini — leukani tärisi
— — —?
Heittäydyin maahan, itku, viha, tuska, raivo taistelivat minussa — —.
Siitä on jo kaksi tuntia kun sain tuon tiedon ja yhä vielä elän. Näinä
kahtena tuntina olen muuttunut rohkeammaksi — —.
Tiesinhän että näin kävisi, tunsin sen tulon, mutta en siitä
välittänyt, sillä toivoin kuolemaa. Mutta kummaa miten ihminen käy
pelkuriksi kun kuolema lähestyy — — —.
En milloinkaan ole epäillyt kuolemaani, kun tämä aika lähestyy. Ja
tervetullut se onkin, sillä olen elänyt yllimmän kyllä. Minä en
tahdo, en tahdo — on kai vielä joku mahdollisuus. Onpa niinkin, monet
— hylkiöt kurjat pakenevat — piilottautuvat jonkun ystävättärensä
tahi jonkun toisen luo — ja otetaan sitten kiinni kuin mitkäkin
pahantekijät. Ei, sellainen on kovin kurjaa. — Tahi nälkiytyneinä ja
pelokkaina piilottelevat niin syvälle ettei heitä voi tavoittaa. Hullupa
olen, jos nyt tahdon elää, kun olen jo täysin kypsynyt kuolemaan —
kyllin mädännyt jo siihen tarkoitukseen.
Olen itkenyt parin tunnin ajan ja purrut huuleni verille, nyt ovat
silmäni kuivat, ohimoni polttavat ja käteni vapisevat, mutta menee kai
se yli — kunhan käteni pystyvät vaan revolveria käsittelemään. Nyt
täytyy osata oikeaan, sillä minä en tahdo kärsiä. Olenhan jo kärsinyt
tarpeeksi, vaan kukapa siitä tietää — ei kukaan — ihanaa on ettei
kukaan tiedä minun kärsimyksistäni — eikä ole ketään joka nyt tietää
lähestyvästä kuolemastani.
Nuku, nuku pieni, untuvapatjoille! — minä revin ne, niin että höyhenet
pöllyävät kaikkien tyhmien, ilettävien ja ulkokullattujen päiden
ympärillä, jotka nyt nukkuvat makeasti tahi synnyttävät lapsia
kuolemaan. Sillä kuolema teidät jokaisen kumminkin saavuttaa. Ja siitä
minä iloitsen. Jokainen teistä on ansainnut kuoleman, kukaan ei ole
liian hyvä kuollakseen. Ja minä luulen, että yhtä vastenmielinen on
kuolema kaikille kuolkootpa sitten virren veisuussa tahi saakoot kuulan
otsaansa.
Nyt lähden tieheni. Tästä lähtien eivät jalkani enää kosketa teidän
kunnottomia likaisia teitänne — ja onneksi kuolen minä vapaaehtoisesti.
Mutta elkää luulko että siltä erityisemmin iloitsen kuolemasta, ei,
päinvastoin vihaan kaikkia eläviä olentoja siksi että minun täytyy
kuolla. Sillä minä olen nuori. Ei, ei, olen vanha — ikäloppu ja
väsynyt, mutta siltä ojennan kuihtuneet käteni elämää kohden, joka
minulle niin paljon inhoa on lahjoittanut. Omituista on, mutta minulla
todella olisi halua pysähtyä vielä teidän vastenmieliseen seuraanne. —
Naurettavalta tuntuu kuolla. Yhtähyvin olisin voinut elää
kunnioitettuna kelpo naisena, kun käydä nyt jo kuolemaan. Kun joku
hurskas sielu saa kuolemani kuulla, iloitsee hän että edes yksi
langennut nainen on maailmasta poistunut.
Ehkä olisin yhtähyvin voinut kohota joksikin suureksi kuuluisuudeksi
kuin kuolla
tahraisille päänalasille. Minulla on ollut paljonkin ajatuksia, olen
ollut kauniimpi ja älykkäämpi kuin useat muut naiset — mutta minä olen
ollut niin kovin repaleinen luonteeltani — osaksi kaunista, osaksi
iljettävää
— toisin ajoin tavattoman älykäs, toisin ajoin taas yksinkertainen ja
kevytmielinen
— ja sentähden — sentähden — tuli minusta sitä mitä nyt olen, ja siksi
lävistän nyt luodilla otsani. Kylmä olin veren kuumasti tulvehtiessa,
unteloinen kuin haaremin nainen — ikävöin rakkautta, itse kuitenkaan
koskaan rakastamatta.
Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta
pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.
Jos tällä hetkellä voisin olla kaikkialla, joka talossa kuiskata sen
asukkaille mitä tällä hetkellä ajattelen! Voi, kun saisin jäähyväisiksi
puristaa heidän käsiään, ennenkuin omani kylmenevät, puristaa siksi
kunnes makaisivat jäykkinä, liikkumattomina edessäni! Parempaa he eivät
ole ansainneet. Jos heidän joukossaan on joku parempi, niin on
hän tavallisesti niin onneton, ettei voi muuta kuin itkeä hänen
puolestaan ja toivoa hänellekin kuolemaa. Sillä he elävät synnissä. — —
Hyvä että lapset kuolevat, sillä he ovat perineet tartunnan, joka
leviää ja tukahduttaa heidät, jos he tulevat suuriksi. — Tartunnan,
joka leviää kaikkialle! Kukaan ei siitä pelastu! Se lähtee niistä,
joihin minäkin nyt kuulun — minusta itsestäni — isien paheissa se
hiipii koteihin, äitien lankeemisesta se johtuu ja jokaiseen lapseen
se istuttaa myrkyllisen siemenensä. _Se_ olisi kuristettava. Lopetan
päiväni — silloin on yksi vähemmän näitä turmeltuneita elossa, mutta
tuhansia on vielä jälellä; uusia työntäytyy esille niin pian kuin
entiset väistyvät. Ei löydy ainoatakaan, joka olisi täysin puhdas.
Naisilla polttavat ajatukset, miehillä katunaisten syleilyt — yhtä
hyvää — sellaista on elämä — kauttaaltaan mädäntynyttä! Kummallisen
suloista poistua tuosta kaikesta. Mahtaako kuolema puhdistaa ihmisen —
lorua, kaikki loppuu, siinä koko asia. Mutta rauhan kai saa?
Neljä — lyökö kello jo neljä? Pian tulee kuolema. Omituista sanoa sitä.
Miten paljon kepeämmästi se sanotaan kuin mitä se todellisuudessa on.
Kun joku edes itkisi minua — tietoisuus siitä tuntuisi hyvältä. Mutta
kuolleitahan ei itketä ilman surupukua, halutaan näyttää suruaan
toisille ja saavuttaa myötätuntoisuutta sekä päästä osalliseksi elämän
monenmoisiin erinomaisiin lohdutuskeinoihin. Tunnen ihmisen surun, se
on hauras kuin lasi ja siksipä iloitsenkin, ettei kukaan ole pakoitettu
itkemään minua.
Vapaa olen viime hetkeeni — se etuisuus minulla on ollut. Siksi tahdon
kuolla — ei kukaan voi viedä minua mihin itse en halua — ja minua ei
sidota ihmisketjuihin. Aina olen ollut vapaa. En halua istua häkissä
ja, antaa yksinkertaisten miesten suudella itseäni. Tyhmät ihmiset,
teidän täytyy sittenkin antaa minulle vapauteni. Kuolema on nyt
rakastajani — antaudun vapaasti, vaikkakin katkeruus täyttää sieluni.
Minullakin on vielä sielu, joka viime hetkeen saakka nyyhkyttää ja
katkeroittuu, siitä ettei
kukaan hänestä välittänyt — että se revittiin tylsillä miekoilla.
Nyt itken ja siihen minulla on oikeus. Kuolemaahan en tunne, enkä sitä
voi itkeä, mutta itken tätä kurjaa elämää — voimiani, jotka kurjasti
ovat pilstoutuneet. — —
Miten aika rientää! Miksi se niin kiirehtii. Vähäinen aika vielä,
hetkinen vaan. Miksi ei synny maanjäristys — talo pala tai tapahdu
jotain muuta mullistavaa? Ei tapahdu mitään, kaikkialla vaan rauha ja
hiljaisuus. Ja mitäpä tapahtuisikaan. Minun täytyy kuolla. Ja minä
kuolen mielelläni. Ei, valhettelen, en halua kuolemaa. Se on vaan
kehumista ja valhetta niinkuin kaikki suuret sanat ovat. Pelkään,
pelkään niin että värisen.
Miksi eivät nouse kuolleet kertomaan mitä kuolema on. Miksi ette tule
maasta, katosta ja kaikista ovista koleine ääninenne ja jäykistyneine
silminenne varoittamaan minua. Isä, äiti, Hanna täti, lepäättekö
rauhassa — minun on kuoltava — eikö luisevat kätenne tule minulle
tietä näyttämään? Katsotteko tätä rauhallisina? Ettekö kuoleman
parahduksella vastusta elämää, joka pakoittaa minut kuolemaan. Ettekö
käänny haudoissanne — — Ei, ei, te olette hiljaa — te annatte kaiken
tämän tapahtua. Ei kuolleet, ei elävät itke tahi rukoile elämää
mulle — —
No niin, kylmä esine kupeellani, tulehan tänne — anna kun tartun sinuun
— tahdon suudella sinua polttavimmilla suudelmillani ja sitten kuolla.
Katso, tässä on rakkauden suudelma, parhain mitä olen antanut. Suutelen
sinua kuolemaan tuomitun huulilla — vaikka ainahan ne ovat sitä
olleet. Rakastan sinua vaikkakin tulet olemaan minulle paha. Mutta ei
kukaan niistä, joita olen puristanut ja syleillyt ole tehnyt minulle
hyvää, enkä ketään heistä ole kunnioittanut niinkuin sinua, joka minut
vapautat — tällaisiin sanoihin pakoittavat porton elämä, huonot ihmiset
ja toivottomat ajatukset.
Ota tuliset suudelmani olet lähellä suutani. Silmänräpäyksen kuluttua
tapahtuu parasta mitä tapahtua voi. — — —