Olen suurkaupungissa — toiveitteni päämäärässä.
Täällä siis elän, työskentelen ja rakastan — niinhän romaaneissakin
sanotaan!
Seudut eivät ole erityisempiä — täällä on yksitoikkoista ja
jokapäiväistä. Kasvatuslaitosta inhosin jo ennen kun sinne tulinkaan
eivätkä mielipiteeni tänne päästyäni suinkaan ole muuttuneet.
Rakas päiväkirjani, nyt saat tutustua laitokseen.
Joukon johtajana on rouva Blomvits, jota nyt jo vihaan ja
tunnen aina tulevani vihaamaan. Minulla on tapana käyttää voimakkaita
sanoja, sen tiedän jo Hanna tädin ajoilta, se johtuu siitä, että
tunteeni ovat voimakkaat. Voin vihata syvästi — ja ehkäpä myöskin
rajusti rakastaa — olen ja tahdon olla äitini kaltainen.
Mutta rouva Blomvitsistahan minun piti puhua. Kutsun häntä vaan matami
Blomvitsiksi, sillä rouva nimitys on hänelle liian hieno, aivan liian
herkullinen sille matamille.
Luonteeltaan on hän musertava, tavoiltaan äitelä, hänen toimeentulonsa
riippuu siitä, että nuoret tytöt pysyvät hänen kodissaan ja siksi
täytyy hänen koetella olla heille ystävällinen. Kaikesta päättäen
tuntee hän vanhempieni ja minun elämäkerrat ihan pienimpiin
yksityiskohtiin saakka, ja entisyydessäni mahtaa olla jotakin, joka
saattaa hänet aivan erityisesti pitämään minua silmällä, itse en —
ikävä kyllä — ole tehnyt mitään, joka antaisi aihetta tuollaiseen
vartioimiseen. Mutta vallattomuus on kai veressä, niinkuin rakas
holhoojani jäähyväispuheessaan huomautti ja matami Blomvits nähtävästi
jatkaa holhoojani puhetta vaikkakin toisessa muodossa. Hän puhuu
kauniisti elämän vakavuudesta, orpojen kovasta kohtalosta ja niistä
monista kiusauksista, jotka ihmistä elämässä väijyvät. Hän on myös
uskonnollinen, niin uskonnollinen että ruokakin sunnuntaisin on
erityisen huonoa. Uskonnollisuutensa on inhoittavaa, sen nojalla antaa
hän meille huonoa ruokaa ja siivottomat huoneet ja vakuuttaa sitten
vaan että "yksi on tarpeellinen."
Vuokralaisensa ovat jonkun verran häntä paremmat, mutta kyllästyttäviä
hekin ovat. Heitä on viisi ja ovat he kaikki laihoja, kalpeita ja
rasittuneita, kukaan ei ole erityisemmän miellyttävä. He supattelevat,
tirskuvat ja vilkasevat minuun ja avokaulaani aivan kuin olisin jokin
ulkomaan elukka. He näyttävät kaikki niin äärettömän siveellisiltä.
Helmik. 1 p.
Seminaarissa olo on sittenkin hauskinta. Luku ja koulun ahdasmielinen
henki ikävystyttävät, mutta toverini ovat iloisia. En
ole heihin erityisemmin kiintynyt, mutta minusta on kumminkin hauska
kuunnella heidän puheitaan. He ovat kaikki nuoria, iloisia ja
sukkelasanaisia.
Helmik. 20 p.
Ystäväksi en voi heidän kanssaan tulla. Heidän olennossaan ja
puheessaan on jotakin, joka pysyttää minut loitolla, he ovat liian
vilkkaita, eivät koskaan ole totisia, heillä ei ole ensinkään rauhaa,
vaan ovat yhtäpäätä äänessä. Kaikki he ovat kihloissa ja yhtämittaa
riittää "hänestä" ja "hänestä" juttuamista. Minä saan olla tuon kaiken
ulkopuolella, sillä minulla ei ole kenestäkään "hänestä" kerrottavaa.
Kenestäpä minulla olisikaan, enhän poloinen ole kunnolla tuntenut
ainoatakaan nuorta miestä.
Kasvatuslaitoksessa ja seminaarissa pitivät toverit minua kovin
yksinkertaisena. Ja sen pahempi, ovatkin he tavallaan oikeassa, sillä
yksinkertainen olen, mutta en ensinkään siinä suhteessa kun he luulevat.
Maalisk. 28 p.
Lukeminen on ikävää. Kaikki kyllästyttää minua. Olen ollut täällä
ainoastaan kolme kuukautta ja olen jo kerinnyt kaikkeen väsyä.
Elämä täällä on yhtä yksitoikkoista kuin Hedegordissakin eikä
kumminkaan ole läheskään yhtä vapaata. Suurin osa päivästä kuluu
lukemiseen ja öillä ahmin romaaneja, joita lainaan lainakirjastosta.
Mielikuvituksissani elän lukemissani romaaneissa, tiedän että se on
huonoa huvia, mutta minulla ei ole parempaa. Ne muutamat henkilöt,
joiden kanssa seurustelen, ovat ikäviä ja laitoksen kävelyretkille
ja sunnuntaihuvimatkoille en koskaan mene vaikka siitä saankin pahan
nimen. Kaukaiset sukulaiseni, joiden luona joskus käyn, ovat jäykkiä ja
harvasanaisia ja toverieni luokse menen harvoin syystä ettei minulla
ole kotia mihin pyytää heitä vastavierailulle.
Huhtik. 29 p.
Ikävöin Hanna tätiä. Hän oli hyvä. Täällä tapaa niin harvoin hyviä
ihmisiä. Kaikki ovat itsekkäitä. Samallainen kai minäkin olen, vaan
eipä olekaan minulla ketään kenestä huolehtisin. Hiljakkoin täytin
yhdeksäntoista vuotta. Iloitsin ettei kukaan
tiennyt syntymäpäivästäni, sillä ei he siitä olisi todella
välittäneetkään.
Heinäk. 1 p.
Puolivuotta — kuolettava puolivuosi on kulunut täällä, kyllä kestää
vielä ennenkuin saan lukuni lopetettua. Ja sitten? — Tuleeko elämäni
sitten tästään paremmaksi, sisältörikkaammaksi?
Tähän saakka on elämäni ollut sangen yksitoikkoista. Tahdon ihan
menehtyä tähän yksinäisyyteen ja ikävään. Kun olisi joku, johon voisi
kiintyä, mutta mahdotointa. Pidän tovereistani, mutta erityisemmin
en heihin kiinny ja tavallisesti ystävyyden osoituksista en välitä.
Tuollaista toisten tyttöjen syleilemistä ja suutelemista en kärsi,
minusta se on kalliin aineen kevytmielistä tuhlaamista?
Yksin olen ja jään. Ja kuitenkin halajan sydämeni pohjasta itselleni
ystävää. Jos vaan minulla olisi tilaisuutta päästä valoon ja iloon,
niin varmasti voisin siinä loistaa.
Mutta minä en pääse loistoon eikä elämäni saata minua säteilemään.
Heinäk. 20 p.
Jos saisin koko sydämelläni rakastaa — vaikkapa vaan marakattia — niin
luulen että olisin iloinen. Tunnen, että olen luotu rakastamaan —
antamaan toisille hyvyyteni — elämään voimakasta ja täyteläistä elämää.
Enkä kumminkaan saa niin elää, täytyy vaan tuntea elämän painostusta.
Elok. 14 p.
Kumpa olisin kaunis, oikein kaunis, ja vartaloni olisi muhkea! Jos
vaan joku minusta välittäisi, olisin heti valmis kähertämään hiukseni,
puuteroimaan hiviöni valkoiseksi ja kiduttamaan itseäni nälällä
saadakseni hienoja vaatteita.
Mutta onneksi ei minusta kukaan välitä, sillä muutoin surisin
liiemmaksi ulkomuotoani ja vähiä rahojani.
Omaisuuteni on mitättömän pieni. Hanna tädiltä saamani 1,400 kruunua
ovat omani. Kuollessaan lausui Hanna täti toivomuksen että saisin
vapaasti hallita pankkikirjan sisällön. Sekös harmitti holhoojaani, ja
tädin viimeisestä tahdosta huolimatta vaatii hän
tarkan tilityksen menoistani. Tuo taas suututtaa minua. Väliin herää
minussa halu heittää hänelle kirjani päin silmiä tahi suututtaa hänet
jotenkin muuten, mutta olen sellainen raukka etten mitään uskalla.
Vihaan näitä kahleita, jotka minua sitovat, enkä kuitenkaan tee mitään
niistä päästäkseni.
Syysk. 11 p.
Iltasin hiivin valtakaduille kävelemään. Siellä on elämää ja siitä
voin nauttia. Suurkatujen valosta henkii vastaani koukutteleva
tuntematoin elämä. Pari kertaa olen ollut siellä toverin seurassa,
mutta mielukkaimmin menen yksin. Toisilla tytöillä on niin paljon
tuttavia, joiden kanssa pysähtyvät puhelemaan, mutta minä tapaan
harvoin tuttavia, enkä kertaakaan sellaista, jonka kanssa haluaisin
jäädä keskustelemaan.
Syysk. 12 p.
Miten paljon tytöt sentään tietävät ja kuinka avomielisesti he kaikesta
puhuvat. Minulla ei ole sitä rohkeutta.
Kasvatuslaitoksessa puhutaan vaan mitättömistä asioista, mutta
seminaarissa keskustelevat oppilaat keskuudessaan kaikista päivän
kysymyksistä, opettajien läsnä ollessa on keskustelu luonnollisesti
jäykempää.
Meidän kesken — tahi oikeammin heidän kesken — puhutaan paljon
vapaasta rakkaudesta. Kirjoistani olen siitä kylläkin lukenut ja
paljonkin haaveillut, mutta en koskaan uskalla ruveta siitä toisten
tyttöjen kanssa puhumaan. He luulevat etten niistä asioista mitään
tiedä ja kertovat peittelemättä miehen ja naisen välisiä suhteita,
joista todellisuudessa eivät suuriakaan tiedä, sillä heidän
"kihlauksensa" opettavat heille sangen vähän. Mutta minä kuuntelen
mielukkaimmin heidän puheitaan kuin sitä kiusallista sanatulvaa,
jota hurskaassa laitoksessa saa kuulla. Ja kumminkin olen varma,
että nuo kasvatuslaitoksen kalpeat tytöt keskuudessaan supattelevat
monenmoisista asioista, joita välttävät matami Blomvitsin korville
joutumasta — niin, matami Blomvits — tuskimpa, Herra paratkoon, hänkään
on aina ollut yhtä hurskas kuin nyt on.
Tiedän, että on olemassa jotakin, josta ei puhuta kovaa ja jota
toveritkaan eivät todella tunne, vaikka siitä rupattelevatkin.
Se on jotain kummallista, omituista, joka voi olla sekä pyhää että
rumaa — jos se liiteleisi ylitseni, saavuttaisinkohan sen silloin?
Syysk. 20 p.
Olin eilen kylpemässä. Tarkastelin alastonta ruumistani peilissä. Ennen
en ole uskaltanut katsoa itseäni alastomana. Eilen sen tein. Ruumiilla
on arvonsa; kuta täyteläisemmät pyöreät muodot, sen kauniimpi se on ja
sen arvokkaampi se myöskin on — sen verran olen jo oppinut. Onhan se
oikeastaan surullista että ulkonaisella ruumiilla on niin suuri arvo.
Itse olen ruumiistani pitänyt sen vähän mitä sitä olen tuntenut, mutta
en ole käsittänyt panna arvoa sen kauneudelle. Eikä se kaunis olekaan
— ei ainakaan kyllin kaunis. Olen liian laiha. Käsivarteni ovat ohuet,
mutta kaula kaareutuu kauniisti, rinta on korkea ja täyteläinen,
jalkani ovat kauniit.
Että viitsinkin tarkastaa itseäni noin perinpohjin! Miten tyhmä olen!
Tahtoisin että koko vartaloni olisi hienohipiäinen, valkoinen ja
täyteläinen ja haluaisin aina pukeutua silkkiin.
Lokak. 5 p.
Uneni on levotonta. Olen hermostunut. Lääkäri sanoo että luen liiaksi
ja liikun liian vähän raittiissa ilmassa. Olisikohan siinä vika? Eikö
ihmiseltä voi puuttua muutakin kuin raitista ilmaa. Minun sairauteni on
ainakin kaipausta jostakin tuntemattomasta ja liiallista yksinäisyyden
tunnetta.
Marrask. 10 p.
Menen tanssiaisiin. En tiedä iloitsenko siitä. Ehkä tulee siellä
hyvinkin ikävää. Mutta kaunis tahdon siellä olla — niin kaunis kuin
vaan voin olla. Minä otan rahoja, paljon rahoja säästöpankista, enkä
välitä sen vanhan itsevaltiaan riidoista kun hän huomaa ottoni.
Pukeudun valkoisiin — yltä yleensä valkoisiin. Silkkisukkiin ja
kenkiin. — Ja hyvin avokaulapukuun. Kaulani ja käsivarteni
ovat hiukan ruskeat, mutta ne puuteroin valkoisiksi.
Marrask. 16 p.
Sellaiset siis ovat tanssiaiset ja nyt ne ovat sivu.
Kuulunee asiaan että tanssiaisissa rakastutaan, ellei entuudestaan jo
ole rakastunut. Minä en ollut entuudesta ja sentähden rakastuin nyt.
Rakastunut — onko silloin joku henkilö toisia kauniimpi — puheleeko
hänen kanssaan silloin asioista mielukkaimmin kuin toisten kanssa —
ikävöikö häntä — ajatteleeko vaan yksin häntä?
Unelmissa ja haaveiluissani olen usein ollut rakastunut, kaihonnut ja
haaveillut, mutta ihailuni esine on ollut jokin epämääräinen olento —
joku tuntematoin. Todellisuudessa en koskaan ole rakastanut.
Tanssiaisissa tuli luokseni hyvännäköinen mies. Pyysi tuon tuostakin
minua kanssaan tanssimaan ja puheli niin kauniisti etten elämässäni ole
sellaista puhetta kuullut. Sitä ennen olen häntä pari kertaa tavannut
kadulla ja vaihtanut jonkun sanan, vaan
sen suurempaa vetovoimaa en häneen ole tuntenut.
Mutta eilen oli hän tavallista kauniimpi ja minusta oli ihanaa liidellä
hänen käsivarrellaan. Me joimme viiniä, puhelimme ja nauroimme ja
unohdimme koko muun maailman.
En ole enää sama kuin ennen. Olen hurmautunut, hämilläni, hajamielinen
ja epäjohdonmukainen.
On kuin koko maailma olisi muuttunut, vaan siksi että hän on tanssinut
kanssani sanonut minua kauniiksi ja koetellut anastaa minulta
suudelman, jota ei kumminkaan saanut. Hän ehdoitteli että yhtyisimme
aamulla vanhalla vallilla ja siihen suostuin.
Miksi en kieltänyt, miksi en herennyt kuuroksi, etten olisi kuullut
hänen kaunista lumoavaa puhettaan?
Pääni on täynnä romaanielämää, mielessäni kummittelee tulisia rakkauden
sanoja.
Nytkö saapuu elämä? Tämäkö on rakkautta?
Marrask. 20 p.
Ensi kerran olen ollut kahden kesken miehen kanssa. Hän on sulkenut
minut
syliinsä, suudellut minua ja kuiskannut korvaani rakkauden sanoja. Hän
pyysi minua saapumaan uudelleen, — häntä suutelemaan — rakastamaan ja
minä olen suostunut.
Elämä on nyt toista, se on joustavampaa ja yhtämittaista humua,
sellaisesta minä pidän.
En ollut oma itseni istuessani tänään päivällispöydässä matami
Blomvitsin huonoa ruokaa syömässä — olin nuori lämminverinen linnan
neito, joka äskettäin oli huulensa rakastettunsa suudeltaviksi
ojentanut.
Jouluk. 1 p.
Oikeastaan tunnen Paavon vaan nimeksi, sillä vaikka olemme joka päivä
vanhalla vallilla tunnin ajan yhdessä, niin emme paljoa keskustele.
Minulla on aina niin paljon sydämelläni, mutta tavatessani hänet en saa
sanaakaan huuliltani, sanat sulavat hänen suuteloihinsa.
Matami Blomvitsille sanon että noudatan lääkärin määräystä ja olen
ulkoilmassa.
En rohkene tehdä itselleni kysymystä, olenko onnellinen, olenko
saavuttanut elämän tarkoituksen. Tiedän olevani onnellisempi kuin
ennen, en tarvitse enää seurustella yksistään seminaaritoverieni,
kirjojen, laitoksen ikävien toverien ja matami Blomvitsin kanssa.
Nyt en ole enää yksin, sillä minulla on, jota varten tahdon elää.
Kaikki on muuttunut sitten kun hänet tapasin — tästä lähtien tahdon
elää vaan Paavolle ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa.
Hänen suudelmissaan ei ole rumaa eikä huonoa. Olen tullut entistään
paremmaksi — paljon paremmaksi!
Jouluk. 18 p.
Paavossa on jotain minulle käsittämätöntä. Kaipaan hänessä jotakin.
Väliin ei hän tahdo antaa minun rakastaa itseään. Hän on tulinen ja
kylmä — en käsitä häntä, — väliin tunnen pelkoa häntä kohtaan ja
kuitenkin rakastan häntä.
Tammik. 4 p. 1894.
Hän on komein kaikista tuttavistani ja puhuu kaikista asioista niin
varmasti. Tahtomattaankin
täytyy olla hänen kanssaan yhtämieltä. Hän tuntee elämää —
ehkä liiaksikin. Hän on ollut mukana ja nauttinut elämästä. Hän sanoo
olevansa jo elämään kyllästynyt, vaikka vasta on kaksikymmenviisi
vuotias. Nyt ei hän sano välittävänsä muusta kuin omasta, pienestä
rakkaasta tytöstään.
Tammik. 22 p.
Kihlautumisestamme ei ole puhettakaan. Miksi kihlautusimme? Sehän olisi
vastoin mielipidettäni, sillä minä vihaan tapojen orjuutta ja kaikkia
yhteiskunnallisia muodollisuuksia. Paavo sanoo että julkikihloihin meno
vahingoittaisi hänen lukujaan, sitoisi häntä liiemmaksi ja saattaisi
hänen kyllästymään suhteeseemme. Tällainen vapaa salaperäinen liitto on
viehättävin — se on kaikkina aikoina ollut houkuttelevin.
Helmik. 1 p.
Paavo on asioista selvillä, parempi kuin olisi vähemmän kokenut,
silloin olisi meidänkin suhteemme ehyempää ja täydellisempää. Hänellä
on suuri joukko naistuttavia, mutta minä olen niistä parhain ja
viattomin. Viatoin — olenko minä sitten viatoin. En ole sitä ennen
tiennyt. Olenhan lukenut koko joukon huonoja kirjoja — ja ajatellut
useita rumia asioita, mutta en ole mitään kokenut, enkä tunne elämää,
oikeata voimakasta, tykkivää elämää, sitä en tunne, sen sanoo Paavokin.
Miten yksinäistä onkaan elämäni ollut! Tahtoisin kertoa siitä Paavolle
— puhella hänelle Hedegordista — Hanna tädistä — viime vuoden
yksitoikkoisuudesta —, mutta tuskimpa välittäisi hän siitä edes
kuunnellakaan.
Helmik. 18 p.
Paavo sanoo, että olen hyvä ja kaunis. Se on ollut päämääränikin ja
nyt kai olen tyytyväinen. Kaikki toiveeni kohdistui siihen että Paavo
olisi tyytyväinen — häntä tahdon suudella — hyväillä. Olen tullut niin
hentomieliseksi — naisekkaaksi. Huolehdin entistä enemmän puvuistani
ja pukeudun mahdollisimman hyvin, sillä nythän minulla on ketä varten
koristelen.
Maalisk. 9 p.
Sade- ja myrskyilmoilla pakenemme muutamaan kahvilaan, jota kutsumme
omaksi kahvilaksemme.
Miten hauska on istua hänen kanssaan tuossa kahvilassa.
Helmeilevässä viinissä juomme siellä toistemme maljan.
Mutta viime aikoina on Paavo käynyt niin omituiseksi, hän on pahalla
päällä eikä tahdo sanoa miksi. Ja kuitenkin sanoo hän, että minä voin
häntä auttaa, jos tahdon — —?—
Maalisk. 18 p.
Eilen oli sunnuntai ja minä olin ensi kerran Paavon kodissa. Se oli
oikea poikamies asunto. Ei luulisi siellä koskaan nuoria naisia käyneen.
Olin hänen luonaan pari tuntia — se oli kauan, mutta jos mielihaluani
olisin noudattanut olisin viipynyt vieläkin kauemmin. On aivan
toista olla kahden kesken huoneessa, kuin olla kävelemässä tai istua
kahvilassa.
Lähtiessäni hänen luotaan käsitin miksi
hän oli ollut niin kummallinen viime aikoina. — —
Hän puhui siitä istuissamme sohvalla, kuiskasi hiljaa korvaani, mutta
minä tiesin sen jo hänen sanomattaankin. Huone — huoneen tuoksu — hänen
hyväilynsä — silmänsä kaikki ne siitä puhuivat. Käsitän kumminkin
enemmän kuin mitä hän luulee, mitä itsekään tiesin. Rakkaus on vähässä
ajassa opettanut minulle kaiken.
En tahdo niinkuin hän. Näen yhtä ja toista ja kirjani kertovat
hehkuvasti — vapaudesta ja rakkaudesta — ja rakkauden onnesta, mutta
sittenkään en tahdo.
Olen iloinnut suhteestamme — siinä oli sentään paljon kaunista — se
oli hienoa, sillä se ei ollut julkista eikä luvatonta. Iloisesti
ja hiljaisesti ilman mitään kahleita pidimme toisistamme. Nautin
elämästä enkä toivonut mitään muuta. — Paavo, miksi herätät minussa
nyt sellaisia ajatuksia — miksi häiritset rauhaani — teet väärin minua
kohtaan. Et käsitä sitä pahaa nyt kun tunteesi ovat niin kiihkeät. Onko
siinä jotain pahaa? Miksi et tyydy siihen mitä sinulla
on? Eikö hellyyteni merkitse sinulle mitään? Yhä vaan vaadit enemmän.
Tulisitko onnelliseksi, jos suostuisin — jos saisit hallita ja vallita
minua täydellisesti? Sanot tulevasi. Onko se myöskin totta?
Päätäni pakottaa, minulla on kuumetta eikä ole rauhaisaa nurkkaa, missä
lempeän, tyynnyttävän sanan saisi kuulla. Olen niin yksin — enkä ikinä
ole sitä tuntenut näin syvästi kuin nyt.
Huhtik. 1 p.
Tänään hän kirjoitti pitkän kirjeen. Kummallista on lukea rakkauden
kirjettä. Hän on kirjoittanut sen minulle — minulle lähettää hän kaikki
nuo rakkautta hehkuvat sanat.
Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin
entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole
ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä
muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei
typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan
koko rakkautemme voimalla ihanassa
salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa,
"enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman
silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä
rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi
paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa
ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja
yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki
yksin anna oikeutta elämän iloon.
Rakas, anna minulle elämä ja autuus, olen niitä niin syvästi kaivannut.
Huhtik. 6 p.
Välimme ei ole selvä ja tiedän mikä siihen on syynä. Pelkään Paavoa ja
pelkään itseäni. Kun pääsisi pois ihmisten ilmoilta, kauaksi — saisi
hautautua yksinäiseen seutuun ja levätä hiljaa, aivan hiljaa — mitään
ajattelematta — kaihoamatta.
Kaikki seikkailuhaluni ja uskallus uusiin tuntemattomiin kokemuksiin on
minulta melkein kokonaan hävinnyt toivon vaan rauhaa suhteeseemme.
En käsitä miksi olen niin levoton, miksi en saa rauhaa? Ikävöinkö
jotain? Kaipaanko mitään?
Huhtik. 10 p.
Hän puristaa minua itseensä ja suutelee minut kuumaksi tulisilla,
kuivilla huulillaan. "Nauti elämästä niin kauan kuin olet nuori
ja kaunis, hän kuiskaa. Anna palttua kaikelle sopivaisuudelle ja
turhanpäiväiselle mietiskelylle, antaudu kokonaan, nauti elämästä
täysin siemauksin!"
Usein olen toivonut nautintoja, rakkauden omistamista ja rakkauden
voimaa, olen halunnut kietoutua kiehtovan salaisiin kahleisiin, joista
ei tietäisi kukaan muut kuin me kahden.
Eikö kaikki tuo yhdistäisi meitä entistään enemmän toisiimme. Eikö
antautuminen kiinnittäisi Paavoa yhä lujemmin minuun?
Tuskan väre viiltää mieltäni ajatellessani että hän kyllästyy ja jättää
minut.
Jos hän menee, silloin on elämä entistään yksinäisempää. Ei ole toista,
joka syleilisi minua kuiskaten että olen ihana, viehättävä, hurmaava.
Eikä ole enää mitään erikoista ja salaperäistä.
Huhtik. 14 p.
Tänä iltana olen luvannut mennä Paavon luokse, jos hän vaan lupaa olla
hyvä ja ymmärtäväinen.
En voi vastustaa. Saan olla koko illan hänen luonaan — monet tunnit
hänen kanssaan kahdenkesken, — syödä hänen kanssaan yhdessä, ja
kuvitella olevani hänen vaimonsa — olla jotain vieläkin enemmän, hänen
rakastajattarensa, aivan samoin kuin olen ranskalaisista romaaneistani
lukenut. Nyt saan elää jonkun verran romaanitunnelmaa.
Tahdon pukeutua illalla oikein kauniiksi.
Miltähän tuntuu kun seison hänen ovensa takana — luen Cand. mag.
P. Bang — painan soittokelloa — hän tulee aukasemaan. — — Polveni
vapisevat — värisen ilosta.
Huhtik. 15 p.
Nyt olen hänen — täydelleen hänen. Olen herännyt ja näen kaikki
entistään selvemmin.
Ennen olin tyhmä. Luulin kaikki tietäväni — enkä tiennyt mitään. Olin
tyhmä tytön tyllerö. Ei uskoisi että voi niin tietämätön olla, kun on
täysikasvuinen ja elää ihmisten ilmoilla.
Olen elänyt kaiken ulkopuolella ja kuvitellut itseni kaikki tietäväksi,
vaikka todellisuudessa en ole mitään tiennyt. Jos olisin tuon kaiken
käsittänyt, en eilisiltana olisi Paavon luokse mennyt. Nyt vasta
käsitän että oli väärin mennä sinne. Miksi meille
puhutaan kielletystä hedelmästä eikä kumminkaan selitetä minkätähden
se on kielletty. Minkätähden jää tyttölapset kaikesta tietämättömiksi
vaikka lukevatkin romaaneja ja puhelevat rakkaudesta.
Hän kerjäsi — rukoili — oli kokonaan muuttunut — uhkaili. Olin
hänen vallassaan — en voinut paeta — ehkäpä ei ollut minulla siihen
haluakaan; itkin kumminkin ja rukoilin, en tahtonut antautua.
Siinä jännityksessä muistin yhtä päätä että minun oli kiirehdittävä
kotiin ennenkuin portti suletaan.
En tahtonut hänelle antautua. Viime hetkellä oli tyttöruumiini
säilyttäminen suurempi kuin vapautumisen ajatus ja luonnon
vaatimukset — mutta samalla tuli mieleeni: en siltä ole huonompi enkä
siveettömämpi, jos antaudunkin hänelle. Oikeuttaahan rakkaus kokonaan
antautumaan. Miksi ei minulla olisi siihen oikeutta? Itselleni vaan
siitä edesvastuussa olen. — Väreilevänä säestyksenä tälle kaikelle
sointui hänen rukoileva äänensä. Lopulta sekä ruumiin että sieluni
voimat olivat lamautuneet. Ajatukset häipyivät — en nähnyt enkä kuullut
mitään. — — Paavo, edesvastuusi on suuri! Voitko sen kestää? Oletko
apuni, lohdutukseni ja turvani niinkuin olet luvannut? Tuletko aina
lämpimästi ja sydämellisesti minusta pitämään?
Enemmän kuin itsekään tiesin annoin sinulle. Tuletko sen aina
muistamaan? Tuletko jakamaan elämän ilot ja surut tästä lähtein
kanssani? Jos et sitä tee, et myöskään ole se mies, miksi sinut uskoin.
Jos sinä minut hylkäät, silloin joudun tuulen ajeltavaksi. —
Toukok. 10 p.
Harvoin yhdymme enää hänen luonaan, meillä on kai kummallakin niin
paljon työtä. Pari kertaa viikossa olemme tunnin ajan kävelemässä.
Noilla kävelymatkoillamme puhelemme nyt entistään enemmän. Hänen
mielestään olemme tulleet niin järkeviksi — Jumala varjelkoon meitä
järkevyydestä!
Keskusteluistamme vasta huomaan miten erilainen katsantokanta meillä on
asioista. Omituista etten sitä ennen ole tullut ajatelleeksi.
Pääasiassa on hän vanhoillinen, riippuvainen siitä mitä ihmiset
sanovat, avioliiton hyväksyy hän myöskin sitten kun tulee vanhaksi
ja on kyllänsä rakastellut. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä kaksi
luontoa: tulinen, valloilleen päässyt ja haaveileva ja toinen luonto
itsekäs, varova ja poroporvarillinen. Samoin on hänen elämänsäkin
kaksiosainen. Iloinen, huoleton poikamiesolento ja sitten taas
porvarillinen, mallikelpoinen olemassa olo.
Olen oikeassa, sellainen hän on ja siksi tulisi minun häntä vihata,
sillä puolinaisuutta en hyväksy. Mutta minä en voi häntä vihata, sillä
pidän hänestä, kietoudun häneen ja koetan kaikin tavoin olla hänelle
mieliksi.
Kesäk. 1 p.
Lukukausi on päättymässä. Saan huonon todistuksen sillä rakkaus ja luku
eivät sovi yhteen. Lukuhaluni on mennyttä — mihinpä sillä pääsisinkään.
Opettajatar tahi konttorineiti — kummassakaan ei ole vetovoimaa — —.
En välitä muusta kuin suhteestani Paavoon. — Tulevaisuutta en uskalla
ajatella.
Kesäk. 15 p.
En kärsi valehtelemista ja kumminkaan en pysy totuudessa. Joskus sanon
meneväni ystävättärieni kanssa kävelemään, toiste taas että olemme
päättäneet mennä toverien kanssa Tivoliin.
Matami Blomvits seuraa minua ihmissuden tavoin silmillään. Hän on
huomannut että hänen rakkaan "kasvattinsa" asiat ovat hullusti ja että
hän valehtelee huolimatta
siitä että matami viime vuodet on hoivannut häntä huonolla ruuallaan,
ötelällä pahansisuisuudellaan ja teeskennellyllä äidillisyydellään.
Minä en heistä välitä, mutta he kiusaavat ja väsyttävät minut
alinomaisilla kyselyillään ja puheillaan. Viime aikoina olen käynyt
kärttyisäksi.
Kesäk. 18 p.
Tutkintoni on sivu ja minulla on hoidettavana muutamia tuntia eräässä
koulussa.
Vapauteni on yhtä rajoitettua. Aamupäivät olen koulussa ja iltapäivät
korjailen kirjoitusvihkoja ja, jos saan aikaa, vietän illat Paavon
luona.
Usein olen hyvin väsynyt ja pyydän että hän antaisi minun jäädä kotiin,
mutta hän kiusaa ja uhkailee niin kauan että saa minut suostumaan.
Ei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä, enkä mitenkään jaksa
kuunnella laitoksen tyttöjen tyhjänpäiväistä puhetta.
Heinäk. 1 p.
Kirjoitin Paavolle etten enää tahdo — enkä voi.
Rauhani ja leponi olen uhrannut, päätäni polttaa — tunnen antavani
paljon enemmän kuin mitä itse saan.
Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista —
miten olenkaan viime aikoina viisastunut!
Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen
rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.
Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän
vähääkään välitä.
Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta
olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten
kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni
irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta
palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa
joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.
Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni
häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta
olin uneksinut. Ei, se
oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille
parhaimpansa uhraisi.
Hän on herättänyt minut haaveiluistani!
Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon
olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen
lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi
kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.
Heinäk. 10 p.
Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys —
pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua.
Jos jotain tapahtuisi — —.
Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut.
Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille
sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt
on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta
varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen
vaikeuden kestämään?
Miksi turhalla pelottelen itseäni? Näen kummituksia jo keskellä
päivääkin.
Heinäk. 14 p.
Nyt alan saada varmuutta. Iltasella menen levolle yhtä ja samaa
miettien ja päivän valetessa en vielä ole nukkunut, olen vaan miettinyt
— miettinyt ja itkenyt ja päivillä olen sitten väsynyt ja hajamielinen.
Yhteyteni Paavon kanssa jatkuu, se on jonkunlaista unesta heräämistä
tai unelmista luopumista, sitä kutsutaan tottumukseksi.
Nyt tiedän suhteemme olevan huonoa ja kurjaa ja kuitenkin antaudun
hänelle. Miellyttääkseni häntä pukeudun hienosti ja olen yhä edelleen
hänen rakastajattarensa samalla kun kannan hänen lastaan sydämeni alla.
Heinäk. 18.
Loma on alkanut. Paavo on matkustanut paikkakunnalta ja viipyy
poissa aina puoliväliin elokuuta. Kasvatuslaitoksessa on hiljaista,
minäkin poloinen olen sen jättänyt ja etsinyt itselleni rauhaisan
maalaiskolkan. Kävelen päivät suuressa puutarhassa kärsien
yksinäisyydestä.
Kirjoitin Paavolle miten laitani on — ja odotan jännityksellä hänen
vastaustaan.
Onko hän mies? Jakaako surut kanssani samoin kuin ilotkin?
Elok. 3 p.
Maalla on ihanaa — liiaksi ihanaa voidakseni kuolemaa toivoa.
Odotan yhä valoa ja onnea. — Sääli on kuolla näin nuorena, kun elämä
vielä runsaastikin voi onnea lahjoittaa, minä tahdon elää ja odottaa
onnea elämältä! Mutta onko minulla uskallusta jäädä eloon?
Elok. 15 p.
Metsä on ihana. Se kätkee kaiken varjoonsa — siellä ei elämän myrsky
tunnu. Liiaksi olen elämää rakastanut, siksi olen nyt näin onneton!
Elok. 16 p.
Kuukauden viipyi hänen vastauksensa. Lyhyt ja kylmä se oli: "Kirottu
juttu! Tule luokseni elok. 20 päivä."
Siinä kaikki. Luonnollisesti. Mitä häneltä
odotin? Mitä muuta voi raukkamainen mies kirjoittaa joutuessaan
sellaiseen asemaan.
Elok. 24 p.
Tiesin minkälainen hän on. Luikertelee kaikesta edesvastuusta vapaaksi
— luikertelee raukkamaisesti, armotta — —.
Kesä kului pelossa ja jännityksessä — joskus välähti hieno toivon valo,
mutta sammui samassa.
Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta
ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja
sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla
miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain
mennä menojani.
Elok. 30 p.
Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen
työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani
vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.
Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta
asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän
kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa
jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa —
pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus
hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta
siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.
Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä
ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen
miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle
kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia
toimeentulostani.
Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan
minunlaisen naisen kotiinsa.
Niin, niin, olen kovin yksinkertainen ja typerä.
Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin
kantaa!
Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit
minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.
Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan
aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman
tyhmyyteni. —
Syysk. 18 p.
Hän käskee minun poistamaan kaupungista ja kysyy onko minulla siihen
varoja. Sanoin ettei ollut, koetellakseni mitä hän tekee.
Syysk. 25 p.
Hän sanoo koettaneensa hankkia rahoja, vaan ei ole onnistunut. Kysyi
eikö minulla ole tuttavia, joilta saisin lainata. Nauroin, sylin häntä
silmille ja läksin.
Hän huusi jälkeeni, "käyttäydyt kuin huonomaineiset naiset." Tuskinpa
huonomaineinen nainen on enemmän pilkkaa ja huonompaa kohtelua osakseen
saanut.
Lokak. 1 p.
Nyt emme enää tapaa toisiamme, en kuule enää hänen kylmää, terävää
puhettaan. Hän on saanut haluamansa ja minä joudun maailmalle — — —.
Lokak. 6 p.
Olen ottanut kaikki rahani. Matkustan parin päivän perästä. Tänne jää
kurja rakastajani ja kaakottava hanhiparvi. Onhan sitä jo siinäkin.
Lokak. 7 p.
Kasvatuslaitoksessa näkyy tilani olevan tunnettu. He ylenkatsovat ja
karttavat minua.
Lokak. 12 p.
Häväistys oli suuri, mutta minä livistin tieheni. Kieltäydyin
hoitamasta tuntejani.
Häpeällisen suhteeni, niinkuin matami Blomvits sitä nimitti, keksivät
nuo rumat, siveät naiset, jotka niin halusta lavertelevat kaikesta
mikä vaan rakkaudelle ja häväistysjutuille haiskahtaa. Matami Blomvits
ajoi minut ulos ja lupasi asiasta sukulaisilleni ilmoittaa. Sanoin
sen hänestä hyvin kyllä uskovani. Yksimielisesti heittivät he lokaa
päälleni — yksi oli nähnyt — toinen kuullut. — — — Hyvästi herttaiset
nuket, hyvästi vanha akka,
hyvästi, kaunis Paavoni. Sormellani teitä osoitan,
tyhjiä, ulkokullatuita, ilettäviä olette kaikki. Yksin, onnettomana
olen kaukana teistä, mutta nyt katselen avoimin silmin maailmaa.
Leikittelyni — hurjapäinen leikittelyni on nyt lopussa — — —
Marrask. 1 p.
Sellaiselle, jolla on niin paljon miettimistä kuin minulla, on hyvä
elää yksinäisyydessä. Nämä ihmiset, joiden luona asun, antavat minun
olla rauhassa. He ovat tottuneet tämän tapaisiin naisiin.
Marrask. 12 p.
Hitaasti — laahustamalla kuluvat päivät. Äitiyteni aika lähenee.
Ompelen lapseni kapioita ja tottumatoin kun olen, valmistuvat ne kovin
hitaasti. Ne valmistuvat kumminkin vähitellen — — —
Marrask. 18 p.
Uskoin eläväni erakon elämää kenenkään häiritsemättä. Mutta maamme on
niin pieni ja huhut kiertelevät ympäri, tännekin ne
tunkeutuvat kertoen maailman menosta ja siitä mitä ihmiset minusta
sanovat. Naisväki minua varsinkin kivittää. Väittävät että olen aina
ollut teeskentelijä, yltiöpää ja keikailija, joka ei välitä moraalista
eikä kristinuskosta.
Hyvä on, kiitos uskollisesta ystävyydestä.
Jouluk. 1 p.
Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen
ole kokenut.
Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla.
Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon
kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on
tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen
niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.
Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta
humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia
tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen
melkein kuoleutumaan.
Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana,
harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen
olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut
vihan ja pilkan syleilyyn.
Jouluk. 12 p.
Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa.
Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja
samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen
jos he jättävät minut rauhaan.
Jouluk. 20 p.
Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi,
joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja —
joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna
tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki
uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He
olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko
muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.
Uudenvuodenyönä 1894-95.
Yksin niinkuin tavallisesti — — —.
Ulkona kylmä talviyö, tähdet tuikkavat taivahalla. Jos olisin
haaveellinen, kuvittelisin tuon suuren tähden välkkyvän, loistavan ja
hymyilevän minulle. Ei maksa vaivaa, tähti kulta, minulle loistaa.
Minun tieni on pimeä ja yksinäinen vaikkakin niin hartaasti toivoin
kirkkauteen — loistoon. Sitähän tavoittelin, vaikka nurinkurisesti,
— ja kohtalo rankaisi minua heittäen ihmisten ylönkatsomana pimeään
yksinäisyyteen. Mutta nyt olenkin oppinut. Seison varmalla pohjalla
ja pysyttelen elämässä, antaudun sille — hyvään tahi pahaan, mihin se
sitten minut vieneekin.
Kertovat että olen vanhaa, kovaa, ylpeätä sukua. Korkeat esi-isät,
vaivuitteko te lyöntien ja iskujen alle? Ettekö niistä päinvastoin
muuttuneet ilkeiksi ja ylpeiksi? — Teidän onneton jälkeläisenne
kompastui pahoin, mutta pysyy sentään vielä jaloillaan — vaikka onkin
yksin. Ei kumminkaan yksin — onhan lapsi — avioton, koditoin lapsi —.
Kylmä on vastaanottosi lapseni. Äitisi ei sinua rakasta, sillä hänkään
ei ole rakkautta saanut.
Tammik. 3 p. 1895.
Synnytystuskani lähenevät, muutaman päivän kuluttua on lapseni
maailmassa.
— — — Jospa hän kuolisi niin pääsisi samassa maailmasta pois. —
Iloitsisinko siitä? Yhdestä pahasta olisin silloin päässyt, mutta
satoja toisia huolia olisi vielä jälellä.
Yhdentekevää onko yksi huoli enemmän tai vähemmän. Olenhan revitty ja
raadeltu. Miten rasittunut olen. Kaiho, viha ja katkeruus seuraavat
minua mihin ikinä menen.
Entä jos itse kuolisin — — —. Puuristi kuiva, alastoin puuristi olisi
muistomerkkini, ja siinä lovi — kömpelösti ja armotta uurrettu. —
Kuoltuani saan levon ja unohdusta; elämään jääden — —. Saanenko koskaan
hyviä päiviä tahi tyyntyneekö mieleni milloinkaan? Pyrinkö maailmassa
kauniisti ja kunniallisesti eteenpäin? Kaikkeen mitä tapahtuu on syynä
ihmiselämää sinne tänne heittelevä tuuli. Siveellisin voi langeta, jaloin
joutua murhamieheksi —, jos vaan kohtalo on sen niin määrännyt.
Kenpä takaa, ettei nunna, joka hartaasti isämeitäänsä lukee ja sairaita
hoitaa, jos kohtalo niin satuttaa, ole valmis ääneensä riemuiten
tulisesti heittäytymään himoitsevan miehen syleilyyn. Tahi pappi, joka
anteeksiantoa ja rauhaa saarnaa eikö hänestäkin voi kohtalo tehdä
murhaajan ja hävittäjän. — — — Ja minä? — — — Miksi en ole hyvä ja
jumalinen, kunnioitettu ja huomattu — ystävien ympäröimä. — — —
Tammik. 5 p.
Pelkään synnytystä. Jos tuskat tulevat koviksi? — — — jos ne kestävät
kauan? — — Parin päivän kuluttua olen äiti. Pelkkä ajatus jo
kauhistuttaa. — — —
Helmik. 1 p.
Olen jo melkein ennallani, melkein. — — Molemmat jäimme eloon, lapsi
ja minä — miksipä olisimmekaan kuolleet? Meillähän on suku ja ystävät,
jotka avosylin ottavat meidät vastaan ja sinulla, pieni ystäväni,
sinulla on isä joka rakastaa ja auttaa sinua ja äitiäsi. Äitisi on
käynyt synkäksi ja kovaksi eikä voi sinua rakastaa — tuskin huolehtia
toimeentulostasi — siksi saat nyt lähteä äitisi luota.
Helmik. 9 p.
Lapsi on vieraiden hoidossa — ja minä olen taaskin yksin. Minun on
täältä lähdettävä, — sillä rahat ovat pian lopussa — ehkäpä vihalla voi
ansaita leipänsä lapselleen ja itselleen.