Helmik. 14 p.
Nyt olen taas ilojeni ja surujeni kaupungissa. Tuntenetko
sääliväisyyttä kohtaani? — — —
Olen kirjoittanut Paavolle — lapsen vuoksi olen sen tehnyt. Näin kun
asiat nyt ovat olen pakoitettu turvautumaan hänen viheliäiseen apuunsa.
— Siihenhän lakikin minut oikeuttaa!
Helmik. 25 p.
Vaikeata näyttää olevan saada työtä. Tuntuu kuin kaikki ovet olisivat
minulle suljetut.
Ensin pyysin työtä siitä koulusta, jossa ennen olin opettanut. Minut
otettiin kylmän ynseästi vastaan, enkä voinut saada sieltä mitään
työtä. Pyysin heiltä edes suosittelua, mutta senkin kielsivät, sanoivat
että olin ollut heillä niin lyhyen ajan.
Koetan jos saisin konttoripaikan. Olen jättänyt hakemukseni heti kun
joku paikka on ollut avoinna, mutta harvoin olen saanut vastausta.
Kerran sain kutsun erään suuremman kauppahuoneen konttoripäällikön
luo. Tultuani kysyi hän suosituksiani, sanoin etten ollut ennen ollut
paikassa ja neuvoin häntä kääntymään tiedusteluillaan seminaariin,
jossa olin ollut oppilaana.
Tänään sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti, ettei voinut antaa minulle
työtä.
Maalisk. 4 p.
Vaikeampaa kuin luulinkaan on paikan hankkiminen. Joka ihminen, jonka
puoleen käännyn, näkyy tuntevan entisyyteni. Enkö siis koskaan onnistu,
onko käärme kietoutunut ympärilleni sähisten juorujaan?
Onneton kohtaloni näyttää herättäneen huomiota, se on suurempi
kunnia kuin mitä osasin odottaa. Miksi minun on niin vaikea saada
toimeentuloni? Miksi kiusaa elämä minua? Enhän ole tehnyt pahaa muille
kuin
itselleni ja ehkä lapselleni, mutta hän ei minua vielä kiitä eikä
panettele.
Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elämiseen kuin niillä, jotka isän ja
äidin hoivasta ovat aviovuoteeseen siirtyneet — ehkäpä menneet sinne
ilman rakkautta? Miksi _heitä_ kunnioitetaan ja ylistetään, huomataan
ja hemmoitellaan? Mitä hyvää _he_ ovat tehneet? Ovatko he taistelleet
ja kärsineet? Miksi minua pilkataan ja halveksitaan ja estetään työllä
leipääni ansaitsemasta?
Olenhan nuori ja kaunis ja tyydyn niin vähään, en vaadi silkkipukuja,
tanssiaisia, päivällisiä enkä valjakoita. Joskaan ne eivät ole minulle
vastenmielisiä, sillä aina olen halunnut loistoa ja komeutta. Minulla
on ollut unelmani — olen unelmoinut valoisista hienoista päivistä
kauneissa huoneissa, missä ovat kauniit värivivahdukset ja paljon
kukkia, komeita pukuja, soittoa, mikä saa sielun riemuitsemaan tai
itkemään, laulua, joka laajentaa näköalat ja saattaa ajatukset suuriksi
— toiveita onnesta — toiveita rakkaudesta —
Nyt ovat kaikki sen tapaiset ajatukset
haihtuneet; tahdon vaan elää — elämän jokapäiväisyyttä!
Maalisk. 10 p.
Olen kukistanut ylpeyteni ja kirjoittanut holhoojalleni. Kovalle se
otti; mutta koettaa täytyi — vaikka olikin katkeraa. Hän ehkä voi
auttaa minua työhön, hänellä siihen kylläkin on tilaisuutta. Kirjoitin
hänelle kylmän kohteliaasti enkä muuta pyytänyt kuin työtä. En tehnyt
mitään selityksiä, en mitään tiedonantoja kirjeessäni. — Käsittäköön
miten vaikeata minun on kääntyä hänen puoleensa!
Maalisk. 13 p.
Naurettavaa että odotinkaan häneltä ystävällisyyttä! — Holhoojani
kirjoitti minulle hyvin pilkallisen kirjeen. Itse olen syypää
kurjuuteeni, hän kirjoittaa. Hänen ja oma sukuni ovat minut hyljänneet;
he eivät tästä edes tahdo minua tuntea, siinä määrin olen itseni
häväissyt. Olenhan tähänkin saakka osannut itseni niin hyvin hoitaa,
enkä suinkaan pidä itseäni liian hyvänä tarttua mihin työhön hyvänsä.
Sekin tie siis sulettiin mitä loistavimmalla tavalla! Paljon näkyy
maailmassa löytyvän armahtavaisia sieluja.
Arvoisa holhoojani on oikeassa; voinhan ruveta palvelijattareksi.
Hyville ystävilleni se olisi suuri riemu — olenhan aina ollut niin
jäykkä, kekseliäs ja ylpeä.
Tuskin kelpaisin palvelijattareksikaan, jumala paratkoon, sillä olen
niin tottumaton taloustoimiin. Varmaan saisin tuon tuostakin muuttaa
paikkaa. Ja sekö on lorun loppu että kulutan itseni rumaksi toisten
edestä — käteni tärveltyvät karkeiksi ja koviksi — hipiäni sierettyy?
Maalisk. 15 p.
Tänään vastasi Paavo kirjeeseeni. Hän pyrkii vapaaksi koko jutusta.
Käsitän ettei hän hyvällä tahdo maksaa ja hän luottaa siihen etten
minä pakolla vaadi häneltä eläkettä lapselleni. Ja oikeassa hän
onkin, siihen olen liian ylpeä. Ennen maksan itse joka pennin lapseni
edestä kuin oikeuden kautta vaadin että lapseni isä maksaisi osansa
elatuksesta. Hän tuntee minut liian
hyvin ja siksi hän uskaltaakin siten käyttäytyä. Ja minä en häntä enään
vaivaakaan. Enköhän itsekin saa sen verran rahoja kokoon — toiveet
eivät tosin ole suuret ja minä alan väsyä ja käydä toivottomaksi.
Maalisk. 20 p.
Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja
laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen.
Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset
asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne
pian karkoittaa.
Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra
maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna
lapseni hoitajille.
Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat —
minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni
ruokaa ja lämpöä. — —
Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin
aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten
huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun
innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin
säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja
kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen
parempaan!
Maalisk. 25 p.
Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen
vaan ettei se tähän lopu.
Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä
ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja
ajatukseni jähmettyivät kylmästä.
Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa
jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi
puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa
ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut
minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin
pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata
katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin
jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki
meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin
kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa
teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?"
Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan
ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini".
Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi
minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja
sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on
ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.
Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään
ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä
hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla
kylläiseksi.
Hänkin oli ääneti. Hän istui ja katseli
minua. Hän kai ihmetteli kuka ja minkätapainen olin.
Syötyäni saattoi hän minut kotiin; hän puheli minulle ystävällisesti
kokeneen miehen tavoin. Tultuamme portilleni pyysi hän että saisi parin
päivän kuluttua tulla kuulemaan miten minä jaksoin.
Huhtik. 1 p.
Eilen oli hän luonani. Hän viipyi tunnin ajan, me puhelimme
kaikenlaisista asioista. Hän on noin neljänkymmenen, pitkä, laiha,
kalpea, kasvot ovat älykkäät, melkein kauniit. Luulen että hän on
lääkäri tahi tiedemies, nimeänsä en tiedä.
Kerroin hänelle olevani yksin maailmassa ja että minulla on ollut
jonkun verran vastoinkäymisiä. Sitä minun ei tarvinnut kertoa että olin
kiusallisessa asemassa ilman varoja ja ilman työtä, sillä sen huomasi
hän sanomattanikin. — Sanoin haluavani työtä koulu- tahi liikealalla.
Hän on osanottavainen olematta liian ystävällinen, auttavainen olematta
tungetteleva.
Äänensä sointu on rauhallinen ja miellyttävä.
Hän on luvannut hankkia minulle työtä ja on lainannut etukäteen minulle
rahoja, otin niin vähän kuin suinkin että voisin ne maksaa heti kun
saan työtä.
Lähteissään sanoi hän pian palaavansa takaisin, ja minä kiitin häntä.
Mitäpä muutakaan olisin tehnyt?
En tiedä vielä ovatko hänen tarkoituksensa hyvät vaiko pahat, mutta hän
on ainoa, joka on tullut luokseni, joka on minua auttanut ja puhellut
minulle. Nyt en ole enää yksin — en ole enää niin hyljätty kuin tähän
saakka.
Huhtik. 10 p.
Hän on käynyt muutamia kertoja luonani. Työtä ei hän vielä ole voinut
minulle hankkia.
Nyt tiedän mikä ja kuka hän on. Hän on tohtori Holger Berg,
maanviljelysopiston dosentti. Heti ensi näkemältä huomasin, että hän on
sivistynyt mies, mutta mahtaako hän myöskin olla hyvä mies?
Toukok. 1 p.
Nyt tuntee hän entisyyteni. Itse en sitä kertonut; sen verran olen jo
varovaisuutta oppinut. Mutta rakkaat lähimmäiset kaupungissa puhuvat ja
juoruavat sen verran ja häväistysjutut kulkevat niin helposti ympäri.
Hän ei sano mistä sen on kuullut. Sanoo vaan sattumalta kuulleensa
nimeni jonkun saman jutun yhteydessä.
Toukok. 4 p.
Hänen käytöksensä minua kohtaan on muuttunut. Nyt alan häntä käsittää
ja tuntea — — —.
Toukok. 14 p.
Tapahtukoon sitten tahtosi!
Siveys — rakkaus — uskollisuus — viisaus mitäpä se merkitsee?
Olin yksin hyljättynä, avuttomana ja kidutettuna — Holger Berg tapasi
minut — olin kaunis, yksinäni ja jouduin hänen valtaansa. Mitäpä hänen
tarvitsi empiä? Eihän hän petä viatonta tyttöä, ei hänen tarvitse antaa
lupauksia, ei hänellä ole mitään
velvollisuuksia. Hänen ansionsahan on etten kärsi puutetta, että
pöydälläni on ruokaa ja voin maksaa lapseni hoidosta. Hän ei ole
epähieno eikä raaka — no niin, mitäpä muuta voin vaatia? Eikö minun
pidä kiittää häntä polvillani kaikesta siitä mitä saan ja ettei hän
enempää vaadi — — —.
Kesäk. 20 p,
Kesän tuoksu ja lintujen laulu! Vanhat runonpätkät — —.
Huoneeni ilma on tukahduttavaa ja ympärilläni on liian paksut muurit —
raitis ilma ei pääse sisälle! Kesäiset kävelyretket — ne ovat nuorille
rakastuneille — Holger Bergille ja minulle ne eivät sovellu.
Hän sulkee minut huoneeseen — kätkee minut — hän pelkää kesäisten
henkäysten saattavan minut lentämään painostavista kahleistani,
tahi ehkä hän pelkää jonkun huomaavan minkälainen lintu hänellä on
häkissään. — Olkoonpa kuinka tahansa — hän näkyy olevan täysin oppinut;
hän antaa minulle ruuan ja vaatteet, joten minulta ei mitään puutu —
mutta muun ylellisyyden pitää hän loitolla.
Olen muuttanut niistä huoneista, johon ensiksi asutuin. Minulla on
kaksi pientä, hauskaa huonetta hienon rauhallisen kadun varrella.
Asun erään leskirouvan luona, joka päivisin on tavallisesti poissa.
Sanon ompelevani — minusta ei ole mitään vastusta ja vuokrani maksan
säännöllisesti. Hän näkyy minut mielellään pitävän luonaan.
Heinäk. 4 p.
Niinä päivinä kun tiedän ettei Holger Berg tule, menen kaupungille.
Kävelen aluksi vilkasliikkeisillä kaduilla ja sitten yhä kauemmaksi
hiljaisimmille kaduille.
Kulkiessani ihmisten ilmoilla ovat ajatukseni iloiset ja kevyet; huo'un
elämää ja melua, kätkeydyn ihmisjoukkoon ja katselen kaikkea — — —.
Mutta yksin ollessa — yksinäisillä kaduilla taikka huoneissa, jotka
ovat kotini — imeytyvät pimeät ajatukset minuun.
Ennen olin iloinen saadessani olla yksin
— matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä
vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain
olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden
unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten
kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta,
pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja
lukemalla!
Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita
valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä
kirjoissa.
Usein ovat ajatukseni raskaat — toivottoman mietiskelevät — —.
En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en
rohkene ajatella lastani!
Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö
minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja
uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja
hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —
Heinäk. 18 p.
Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin
kiintynyt. Usein
kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä
minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä
ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan
paksunahkaisemmaksikin.
Mutta toivoin _hänen_ kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin.
Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin
hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin
häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään.
Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole
kuulunut tapoihini.
Siis ei tuttavani voi enää puhella kanssani!
Taisinpa olla siksi naurettava, että kotiin tultuani itkin sitä surua.
Mutta illalla toi Holger Berg viiniä ja se auttoi. Vuoteeseen
mennessäni ivasin jo hentomielisyyttäni hienommat tunteeni olivat
hukkuneet viiniin ja rakkauteen!
Elok. 1 p.
Kaupungissa on niin kuuma, että tahtoo tukehtua. Pyydän tuon tuostakin
Holgerin ottamaan minut mukaansa metsään, mutta hän ei tahdo — häntä
kai ujostuttaa — hän kun on sellainen keikailija.
Eilen menin yksin metsään.
Miten siellä oli ihanaa! Varsinkin yksinäisillä seuduilla — ajatukseni
rauhoittuivat. Istuin mättäällä — olin joskus ennenkin kauan aikaa
sitten ollut näillä samoilla seuduilla. Eilen unohdin ajan, joka oli
kulunut sitten viimekertaisen täällä käyntini. Reheviä, voimakkaita
sanajalkoja kasvaa täällä kaikkialla, miten niitä rakastan, ne
hallitsevat aina sen seudun, missä kasvavat ja työntävät kaiken muun
kasvullisuuden syrjään!
Oli ilta, rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Heittäydyin
pitkäkseni nurmikolle ja uneksin — uneksin kuin muinoin — — —.
Aluksi uneksuin olevani nuori valkoinen ja notkea, jolla oli
nuoruudenpuhtaus ja nuoruuden hyveet — sitten uneksuin rakkaudesta.
Hienosta — suuresta — voimakkaasta. — Sitten tulivat unelmat äidistä ja
lapsesta, lapsestani, pienestä lapsestani, ajatukseni kävivät helliksi
ja viipyivät nyt halusta siinä — tavallisesti tahdon unhottaa että
olen synnyttänytkään lasta maailmaan, mutta eilen oli tuo tietoisuus
minulle rakas. Kuvittelin lapseni olevan polvellani ja hengittävän
raitista ilmaa, kerroin hänelle satuja; haltioista ja metsänpeikoista —
pimeä yllätti minut. Olin mielestäni taas nuori ja hyvä ja kaupunkiin
saapuessani näyttivät kaikki vastaan tulijat hyviltä ja iloisilta. —
Mutta kotiin tultuani oli Holger siellä — —.
Elok. 12 p.
Tämä paahtava kuumuus — se tukehduttaa minut. Kaikki on vastenmielistä,
kaikki näkemäni, kuulemani, lukemani, yksin sekin mitä itsessäni elän.
Inhoittavaa, tukehduttavaa on kaikki. Tämä ilettävä varmuus — elämä
ilman taistelua, Holgerin tarjoama rauhallinen rakkaus, kaikkeen olen
väsynyt. Olen samanlainen kuin ennenkin, minun _täytyy_ elää myrskyssä
vihaan rauhaa. Väliin toivon että Holger
raivostuu minuun, lyö minua. Haluan peloitella häntä.
Elok. 20 p.
Olen rukoillut ja kiusannut Holgeria ottamaan minut mukaansa —
sirkukseen — metsään — tai mihin hyvänsä, missä elämää ja ihmisiä on —
Holger väsyttää minua kauheasti; huoneistani, joista aluksi iloitsin,
en enää välitä, ne ovat mielestäni pienet eivätkä vähääkään kuosikkaat.
Eilen en antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän otti minut mukaansa
sirkukseen. Siellä tapasimme hänen tuttavansa nuoren parooniin, joka
on oppilaana maanviljelysopistossa missä Holger on opettajana. Parooni
tuli heti seuraamme. Hän tahtoi nähtävästi olla dosentin kanssa hyvissä
välin. Hänen koulupoikamainen tapansa huvitti minua. Hän on vapaa,
iloinen, ei tosin syvämielinen eikä lahjakaskaan, mutta huvittelusta
hän pitää ja osaa toisiakin huvittaa, hän ainakin eilen sai ilon
ylimmilleen.
Holger oli tavallisuuden mukaan jäykkä; sellainen hän on tavallisesti
aina muulloin
paitsi kuin olemme kahden. Ehkäpä kiusasi häntä seurakin jonkun verran.
Parooni ymmärsi kyllä mikä suhde Holgerin ja minun välilläni oli.
Sirkuksesta menimme erääseen ravintolaan missä tunnelma vähitellen
virkistyi. Minä nautin elämästä, ihmisistä ja ympäristöstä. Viivyimme
siellä myöhään. Hienous hävisi, yleisö muuttui kirjavaksi, herttaisen
kirjavaksi.
Minulla oli hauska — minua huvitti kaikki, joutavakin — parooni
hakkaili minua, ja minä vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa. — Erosimme
myöhään, parooni jätti meidät ja minä vein "ristin" mukanani kotiini.
Olin uninen riisuutuessani!
Syysk. 14 p.
Vereni tykkii rauhattomasti. Syksy saattaa mieleeni kevätkaihon! En
sure enää, en huolehdi elämästäni; ikävöin vaan. Olen kylläinen,
kylläinen ja laiska. Oli aika, jolloin uskoin olevani onnellinen, jos
olisi vaatetta ja ruokaa — siinä määrin olin väittämättömintä vailla.
Nyt ovat vaatimukseni suuremmat.
Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin
edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman
näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni
voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa
ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä —
en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja
missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin
vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat
jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa
onkaan — —.
Syysk. 18 p.
Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt
mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja
ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori,
kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne
kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin.
Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista
lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin
kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —
Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä
oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä
omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin
vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat
tuntua jo kahlehtivilta.
Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan
viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.
Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän
sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon
hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa,
katkaista vielä yhdet kahleet!
Marrask. 1 p.
Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää
nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.
Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta
siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset.
Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään
ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla,
rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää,
vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen
kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi
päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin —
niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin
kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit
käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle
neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän
viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin
ansainnutkin!
Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta
huoneessani oli valoa
ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.
Ihanana ja hymyillen tervehdin parooni Gjerslövin tervetulleeksi
Gjerslövholmaan.