Suomentanut ("En synderinde") M. V.
Porissa,
Gust. Romelius,
1907.
I
Jouluk. 1 p. 1892.
Hanna täti on kuollut ja minun täytyy muuttaa pois Hedegordista.
Hanna tätiä en saa enää milloinkaan nähdä ja tuskinpa enää
Hedegordiakaan.
Uutta, tuntematonpa kohden alan nyt matkailla.
Usein pahotin Hanna tädin mielen kertoessani hänelle miten hartaasti
halusin maailmalle. Ja nytkö en sinua enää koskaan saa tavata. Oletko
sinäkin kuollut samoin kuin isä ja äitikin?
Nyt toteutuvat unelmani uusista oloista — suurkaupungista — ja
ihmisjoukoista —.
Mutta iloinen en siltä ole.
Surrenko Hanna tätiä niin että se riistää minulta kaiken ilon? Tuskinpa.
En osaa tunteitani tulkita. Vaan siltä tuntuu kuin uuteen siirtymällä
jättäisin koko lapsuuteni huolettomat ajat. Kuin muuttuisi
kaikki niin vakavaksi. Tähän saakka on minua vaivannut yksinäisyyden
tunne ja sitä olen vihannut, mutta kuka tietää enkö uusiin oloihin
jouduttuani tule sitä kaipaamaan.
Hanna tädillä oli tapana sanoa, "Ajatuksiasi on mahdoton hallita." Nyt
en todellakaan saa yhtään selvää ajatusta ajatelleeksi, ne hämmentyvät
toinen toiseensa.
Jouluk. 8 p.
Vuosi takaperin kuoli isäni, talo myötiin ja me vuokrasimme Hanna tädin
kanssa pienen punasen talon Hedegordin läheisyydestä. Siellä kertoi
Hanna täti minulle suurmaailman elämästä.
Päätimme minun seminaari-ikään jouduttuani muuttaa kaupunkiin asumaan.
Täti rakenteli monenmoisia tuulentupia. Korkorahansa eivät riitä meille
molemmille, mutta täti päätti hankkia lisää ottamalla vuokralaisia ja
hankkimalla ompelutöitä, hän kun oli hyvin näppärä käsitöissä. Minulla
ei ollut mitään tuloja, talosta saadut rahat kun tuskin riittivät
velkojen maksuun.
Päätimme järjestää oikein kodikkaan pienen asunnon tädin vanhoilla,
hauskoilla huonekaluilla. Ja täti sanoi että minun täytyi olla ahkeran
ja kehittyä kunnolliseksi opettajattareksi.
Minun opettajattareksi, — se kai on hyvin ikävää, yksitoikkoista ja
sidottua.
"Ei sinusta muutakaan tule", Hanna täti sanoi, "sillä sinä et pysty
ompelemaan etkä pataa hämmentämään. Muistutat äitiäsi, nuorta,
elämänhaluista, kaunista äitiäsi."
Mutta samalla kun hän mainitsi äitini säpsähti hän, ikäänkuin olisi
pelännyt liikoja sanoneensa. Minusta taas oli mieluisinta kuulla
kerrottavan äidistäni, vaikka en muistanutkaan häntä koskaan nähneeni.
Isäni oli hiljainen, totinen ja synkkämielinen, tätini taas herttainen
ja hyvä, mutta hiukan vanhanaikuinen ja yksitoikkoinen, ja äitini
sitten! — Olen varma että hän oli säkenöitsevän iloinen ja nuori —
nuoruuden, kukoistuksen ja terveyden sädekehä on häntä varmaankin
ympäröinyt.
Olen kuullut että isä ennen oli avomielisempi, mutta että äiti oli
saattanut hänelle surua jättäen hänet usein yksin, matkustaen
pois hänen luotaan ja tällaisella matkallaan oli hän kuollut eräässä
suurkaupungissa.
Siinä kaikki mitä äidistäni tiedän. Isääni en voinut kiintyä. Hän oli
niin hiljainen ja harvapuheinen.
Äitini on minulle salaisuus — salaisuus, jota rakastan ja pelkään.
Halusin niin hartaasti kysellä hänestä enemmän, mutta en uskaltanut.
Haluan muistuttaa äitiäni, mutta Hanna tätiä ajatellessani en sitä
uskalla toivoa.
Jouluk. 18 p.
Tänään on holhoojani tullut minua noutamaan. Hän on kuiva, ikävä ja
tyly mies.
Hän pitää toisen saarnan toisensa jälkeen ja minä en niistä ymmärrä
hölyn pölyä.
Hän puhuu periaatteista. Tunnen ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni
periaatteet ja näitä ei holhoojani puheet muistuta.
Hänestä on kaikki sopimatonta. Hän on tyytymätön kuultuaan että Hanna
tädin kuoltua olen yksin asunut pienessä punaisessa talossa ja etten
muuttanut Hedegordiin, johon isäntäväki minua ystävällisesti pyysi.
Mutta
minä vihaan armopaloja ja olen sitäpaitse ennättänyt jo kokonaan
vieraantua Hedegordista. Aika kuluu nopeasti, en huomaa olevani yksin,
minulla on niin paljon ajattelemista ja järjestämistä ennen lähtöäni.
Holhoojani ei pidä siitäkään että käyn avokaulapuvuissa, mutta minä
pidän pukuni sellaisena kuin ovat — tiedän kyllä että musta kohottaa
kaulan hipiän hienoutta. Pukuni eivät, jumala paratkoon, ole suinkaan
liian hienot.
Huomisaamuna matkustan hänen kanssaan. Mielukkaimmin jättäisin hänet ja
koko maailman. En tahdo jäädä tänne, mutta olen varma, ettei hänkään
minua hauskuuteen saata.
Hän on aivan koin syömä. Jumalan kiitos, hänen luokseen en tarvitse
mennä, mutta Herra ties mihin hän minut sijoittaa. Hän sanoo, nuorten
tyttöjen kasvatuslaitokseen — huu-uu-uu! — Hanna täti sanoi, etten
ollut nuori tyttö, vaan samalla kertaa sekä lapsi että täysikasvuinen
nainen.
Miten olisin voinutkaan olla nuori tyttö, kun olin seurustellut
ainoastaan Hanna tädin
ja kirjojeni kanssa — kirjojeni, jotka olivat äitini kirjakaapista.
Niiden joukossa oli useita jännittäviä, kevytmielisiä ranskalaisia
romaaneja, ne olivat niin viehättävän kevytmielisiä.
Hanna täti ei niistä tiennyt, täti raukka, synti oli niitä häneltä
salata, mutta hän oli niin herkkäuskoinen.
Kirjoissa jouduin useiden henkilöiden kanssa tekemiseen, jota vastoin
todellisuudessa tunsin vaan jonkun ja nekin joita tunsin eivät olleet
läheskään niin hienoja kuin kirjoista lukemani. Ei arvannut Hanna
täti miten käytin sen ranskankielen taitoni, jonka hän vaivalla oli
päähäni takonut, — intohimoisten ranskalaisten romaanien lukemiseen.
Intohimoisuudessa on jotakin puoleensa vetävää, — rakastan sitä sanaa,
vaikka en todellisuudessa tunnekaan mitään joka olisi intohimoista,
aavistan vaan minkä tapaista se olisi. —
Pelkään matkustaa. Varmaan joudun pimeyteen enkä mihinkään ihanuudesta
säteilevään tuntemattomuuteen, joka muistuttaisi äitiäni ja hänen
elämätään — loistavia jalokiviä — ylellisyyttä — komeutta ja elämän
kepeyttä. Voi miten tyhmä, oikullinen olento olen ja kuinka paljon
mahdottomia ajatuksia risteilee päässäni.
Vähimmin sentään olen kuvitellut elämäni muodostuvan yhtämittaiseksi
lukemiseksi ja joutuvani kasvatuslaitokseen, missä ihmiset näkevät
sormenpäilläänkin, niinkuin holhoojani sanoi, — sellaiseksi en koskaan
ollut elämätäni ajatellut. — Odottaako minua elämän ihanuus? Siinä
tapauksessa otan salaiset kirjani mukaani voidakseni niitä oppaanani
käyttää.