Originalit P:n kaupungissa.
Se on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi
jo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä
joitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan
varjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä
lajista.
Originalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai
ruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku
aika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme
huvilehdessä.
Tämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.
Originalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai
psykillistä puuttuvaisuutta.
Orginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä
yksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä
raittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.
Tietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa
käsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin
piireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa
ihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.
On tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen
kansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn
tapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.
Tämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun
kansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin
muodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.
Originalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa
sivistysastetta.
Originalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän
huvitusta, joka varmaan on valitettava asia.
1.
Lindholmska.
Merkilliseltä kyllä näkynee, että eräs _femininum_ asetetaan
originalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä
"ska".
Tämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että
net ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä
seuraavasta kertomuksesta.
Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun
henkilön -- olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa -- oli
hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla
sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien
kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut
miespuoleksi.
Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli
herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu
ihminen milloinkaan puhunut.
Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan,
että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut
millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja
pelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin
hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin
"sontaporvareiksi".
Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan
kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä
kuin vaan omavaltaisuuden.
Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet
hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta
ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.
Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan,
päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan
kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.
Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja
hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai
pahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.
Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli
opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan,
kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat.
Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja
antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka
tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska
joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen
vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja
latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt,
että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta
kieliopista.
Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin
korkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista
sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt
tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.
Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista
mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti
illallista syötäessä tarjona olevaa leipää.
Lindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: "_laudatur ab
his, culpatur ab illis"_ (muutamat kiittävät, toiset laittavat).
Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän
silmäyksen lausuen: "_huuti vaan_!"
Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka
toistamiseen lausui: "_o festus dies hominis_!" (o, sinä juhlapäivä
ihmiseksi).
Kun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista
tapauksista, tuli puhe Holstein -- Gottorpin herttuasta.
-- "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.
Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan
tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan
naivan suuriruhtinattaren Hessen --".
-- "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.
Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja
voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.
Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli
tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti
havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse
lähtemästä vakoomisen toimiin.
Varma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole
niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen
toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.
Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että
mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen
tullessa vastaan.
Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että
pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei
milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli
niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.
Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään
vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut
koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta
puistosta.
Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen
alaisiksi.
"_Tollo_"--rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä
ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.
Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten
rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja
meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.
Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen
sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja
kirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.
Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka
kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli
siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun
nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.
Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan
uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua
oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan
määrään.
Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin
kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista
rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään
ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.
Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin,
että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen
varustettuna miehen valtuuskirjeellä.
Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui
hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.
Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa
sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti
hän huolta niinkuin ennenkin.
Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä
kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.
Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että
hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän
hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos
P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.
2.
Daniel Tockelin.
Koulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman
pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli
edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat
kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit
(n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.
Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku
vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa
pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä
ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei
suinkaan ollut kaunistuksena.
Sanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on
nähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat
esiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen "_ennenolosta_".
Jos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on
asetettava _vinttikoirien_ heimoon.
Pikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden
ollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla
olevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut
kaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara
näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea _observatorium_
erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat
esteitä Tockelinin hupakäynnille.
Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille
kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän
riita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.
Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.
Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset
nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja
nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä
onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös
tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.
Epigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin _L:ska_
tyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.
Jokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska,
jotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.
Niin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa
suosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen
kaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.
Kouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt
koskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia
niinkuin _L:ska_.
Mutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin
epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä
eläintä.
Ylioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin
ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin
asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli
allekirjoitettuna: "_Semper idem Daniel Tockelin_".
Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P.
kaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset
y.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset
vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa
tuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli
luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan
paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.
Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös
muihin kaupunkeihin.
Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "_corpus
delicti_" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.
Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion,
että häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli
täytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.
Jättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen
henkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti
P. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.
3.
Katteini.
En luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia,
jossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla
hiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla
pincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten
sotilaspuku, välisten sivilivaatteet.
Tämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina
liikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa
aineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.
Tämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi
tarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä
toimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa
otsansa hiessä.
Hän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun
käsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä
tunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä
kauppatoimissa.
Kaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija
ja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten
kertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun
ponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet
kerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.
Katteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs
hyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin
huvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen
naurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin
ilveilyksille.
Katteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan
kuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät
polkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.
Kun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli
pilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan
latinaksi:
"_Post risum multum debes cognoscere stultum_", (pahasta naurusta tyhmä
tunnetaan).
Vieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat
kokea totuuden siitä sananlaskusta, että "pilkka lankee omaan
nilkkaan".
Pastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.
Katteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka
luuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden
kanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia
tarkkoja uutisia.
Siihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin
kirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs
pääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä
luvattomia kirjoja.
Eräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin
avaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui
sisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.
Hän ilmoitti minulle "_sub secreto_", että semmoinen epäluulonalainen
mies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata
kirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli
olemassa.
Vaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia
tyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko
semmoisia kirjoja itselleni hankkinut.
Katteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä
semmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan
luo.
Niinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö
_Lindholmska -- Tockelin -- Katteini_ semmoinen triumvirati, joka
vanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä
kaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän
aikoina.
Tässä yhtiössä edusti _Katteini_ korkeampaa valtioviisautta ja
uudisniekanvirkaa, _Lindholmska_ oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä
_Tockelin_ kaunokirjallisuusosaston kannattajana.
Jokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän
kaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan
loukata.
Lopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on
tehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.