Koulukumppanini.
Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin
mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa
tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen
ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta
voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia
entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi
tähän toimeen.
Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana,
jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat
itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden
mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia
halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.
Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä
viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat
päällyskenkiä.
Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he
eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien
lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.
Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle
vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.
Tässä saan nyt esittää koulun "_honoratiores_", joille _clavarius_
alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla
jäntevä _B:roth_ päässä korkea musta hattu, jota kumppanit
nimittivät "tiara'ksi"; iloinen _B:qvist_, posket pullillansa aika
tupakkaklossista eli koulukielellä "_kibbuz'ista_", vetäen naamaansa
näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin
plakkarissa: vähän kömpelö _A:der_, yllä hännystakki suunnattoman
pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät
liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä
jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän
köyryselkäinen, vilusta värisevä _Janne G:qvist_, joka käy varovasti
kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt
kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.
Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten
ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten
käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.
Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat
kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä
liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita
heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään
parannusta saatu.
B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni
aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa
käyttää.
Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon
katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten
avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on
heidän kunniaksensa mainittava.
Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet
hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät
parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä
kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli
muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin
lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.
Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen
pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.
Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty
nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla,
jonkatähden yleisesti käytettiin _"Brahestad'in" nenäliinaa_, s.o.
sormia.
Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on
klavarion tehtävä.
Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja
huutaa korkealla äänellä: "_Betsalmenu_" (tämä on hebrean kieltä).
Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista
paikoista.
Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana,
kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.
Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan
ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset
tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa
ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta
olevan koululaisen kotoseikat silmälle.
Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu
yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on
tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa.
Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.
Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita
tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla
oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti
talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan
hankittiin syötäväksi.
Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa,
johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä
_kaikenlaista_.
Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen
muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että
net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys
pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.
Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia
sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille
tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan"
onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.
Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin
viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki
moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä
noussut korkeisin virkoihin.
Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin
tarkoitamme.
Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys
ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen,
jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.
Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin
väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä
tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin
astuva.
Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis _Janne G:stin_, mutta vaan
syrjäkuviksi _B:thin_ tiarallaan, _B:stin_ kibbuz'illa ja _A:n_
pääskysenpyrstöllä.
Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi
penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän
leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.
Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen
muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi
suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.
Eihän tarvinnut olla _Gallin_ tai _Lavater'in_ vertainen voidakseen
ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä
poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.
Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen
ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily
huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.
Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten
kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat
kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä,
kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko
kouluaika.
Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen
niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki
surullisella tavalla.
Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa
lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä
vainoomaan.
Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta
testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös
tapahtuisi tarkasti _Schottin_ käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea
työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien
themoja luetellessa.
Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.
Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän.
Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin
tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan
laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään
niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen
kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.
Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin
viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.
Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti
erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset
opettajat olisi tehneet.
Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten
alempana saamme nähdä.
Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja
auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä
olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla,
otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi
kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.
Janne oli nyt _civis academicus_ ja rupesi parnasson kukkuloille
pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen
tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin
sanoakseni _pääaineet_.
Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin
filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset
kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon
alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä
filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.
Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti
muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut
häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut
sen irti.
Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa
seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan
perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.
Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun
konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa.
Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.
J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa.
Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui
hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle
aukenivat, urkenivat. Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli
ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille
ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen
vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät
sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei
hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.
Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi
verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni
haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.
Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa.
Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua,
joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin
suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon
kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut
G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.
G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan
ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja
vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.
G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui
setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.
Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta
sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen
sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa
taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin
heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä
oleskelevan kirjojensa parissa.
Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily
huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä
kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa
keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut
mitään sekaannusta hänessä.
Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen
koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän
aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä
kirjojensa parissa.
Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä
talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin
löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.
Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada
käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas
kattona ja avara ilmanranta seinuksena.
Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen
sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui
haihtumistaan ikuiseen, ihanaan "_sferien harmoniaan_".
Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni
mielisi.