Pappismies.
Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten
muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai
oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien
joukossa.
Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että
erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin
ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.
Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin
pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin
moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää
astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista
omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee
maankuuluksi.
Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin
silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja
käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut
tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa
kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen
sivistymättömäin naisten kanssa.
Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka
tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.
Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset
taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä
ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.
Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän
maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä
ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä
kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita
pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti
levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella
hengellisellä voitolla.
Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun
otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.
Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia
vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta
nimikin on johdettu.
Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: _prelatit_ ja _parias-luokka_.
Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat,
jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli
pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.
Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui
vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska
luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään
synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.
Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt
"pappismies" kuvaeltavaksi.
Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen
osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin
tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa
kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n
kaupunkiin.
Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä
kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman
hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä
pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.
Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin
siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800
hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat
eljeet estämättä esiin.
Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton
itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset
ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut
siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.
Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta
kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä,
neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään
pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.
Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella
jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti
kumarrellen asiansa.
Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka
kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen
vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen
tavallinen siunaus.
Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman
virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo
laski polvilleen sängyn viereen.
Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat
sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei
kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä
ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.
Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville
seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin
etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien
korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja
vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".
Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta
kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti
siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen
sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".
Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti
selitettyään.
Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta
tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin
kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää,
kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä
mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.
Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta
kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun _punaiseksi_, sillä
muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.
Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin
kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita
haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.
Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä
sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka
kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.
Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja
komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.
Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä
prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi
heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua
kuin meidän pastorimme.
Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti
provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja
seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki
provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat
joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä
kautta.
Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina
siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman
katon alla.
Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti
kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli
pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti
soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun
ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa
12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa
avatessaan: '_kasvakaa ja lisääntykää_', mutta tästä nousee poikanen,
joka aikanansa on lausuva: '_iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän
pelastajanne elää_'."
Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän
pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä
ylpeätä ylimystä.
Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli,
eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta
ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.
Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden _W:sin torniksi_,
ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.
Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän
rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella
provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia
nähdä.
Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille,
tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi
kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai
moninkertaisesti moitteensa takaisin.
Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin
tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".
Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa
provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".
Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria,
joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan
kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.
Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia
juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies,
joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi
vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa
jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin
pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi
pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan
läksi matkaansa.
Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman
moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä
kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi
luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.
Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että
pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu
asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen
luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut
herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla
meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.