Sihteeri Karenius ja K:ni.
Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää
tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi _Sihteerin
rouva Karenia ja K:ni_. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa,
että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan
naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä
oli miehen kyky ja kunto.
Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi
porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja
kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä
semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä
entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion
siveellisiä tunteitani loukkaamatta.
Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä,
ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää
"viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.
Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen
dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja
äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain
siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan
arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten
epäkohtien kostajina.
Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä
kuvaelmassa on alempana kerrottava.
_Kaarle Karenius_ oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun
kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja
äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin,
jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin
tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.
Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki
aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan
kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.
Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme
vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen
kolme tai neljä vuotta.
"_Longus_" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo
hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa
koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme
koko koulun pilkkapuu.
Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta
ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin
sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.
Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli _civis academicus_, kun hän jo kävi
kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut _beaniksi_
eli keltanokaksi kutsua.
Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet
käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet
meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja
parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti
hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.
Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt
unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat
päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.
Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä
paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein
kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä
maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika
onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.
Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja
käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä
tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.
Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen "_vitae
genus_" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen
luonteelleen oli mitä vaikeimpia.
Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo
työläs ajo _vitae genus'ta_ takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen
meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun _vitae genus_ oli niin viekas,
että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.
Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät
tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä
takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista
mehua sitrunasta.
Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin
epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.
Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille
kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän
ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi
aivan mukava.
Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.
Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti
3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut
"kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa
aikaa.
Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen
luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta
luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut
tärkeimmät pykälät lakikirjassa.
Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa
oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio
_Mathias Calonius_, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.
Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen.
Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako
herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei
saanut tähänkään vastausta.
"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana
tietysti on: '_korvapuusti_' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra
kunniallisesti ansaitsisi."
Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko
ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen
odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin
arvasivat.
Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin
tunnettuun ravintolaan "_Viimeinen äyri_", vastapäätä Turun linnaa,
punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset.
Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.
Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan
pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän
näkevinänsä tuon kirotun _korvapuusti_-sanan kirjoitettuna suurilla
kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen
vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja
naakkojen äänissä.
Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan
ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti
vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin
kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki
yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.
Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain
avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui
siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun
hovioikeuteen.
Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli,
näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli
_nolens volens_ täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua
yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin
kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.
Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.
Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä,
jättäen pojalle suuret tavarat.
Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti
nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti
menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin
sukkelasti suoritettu.
Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten
joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk
tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää.
Tähän pystyi sihteeri.
Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi
hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin
komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.
Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin
länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena
miespolvena ollut vallasväen hallussa.
Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan
talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut
tottunut.
Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut
sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen
henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten
myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.
Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut
halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan
mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.
Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.
_Juha Revell_, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka,
oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen
korkeampaan arvoon.
Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.
Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi
loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa
mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän
palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun
emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.
Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa
tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen _Jean_. Kun nyt rouva astui
portaille huutaen: _Jean, Jean_. ei Revell ollut sitä kuulevinansa.
Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi
perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.
Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja
kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan
vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".
Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista
jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä
tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan
lisäystä vastaiseksi.
Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle
asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin
joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä
rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.
-- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.
-- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta",
vastasi Revell.
Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa
niinkuin "_Mor på tuppen_" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään
tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen
sota.
Isäntä yksin, ikäänkuin "_rakas veli Jokkum_", istui rauhallisesti
loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.
Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano
oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli
sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka
oli rusthollin akumenttina.
Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin
"_perunaryssiin_", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi
"infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti
kutsuttiin "_säynääksi_" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.
Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin
rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin
entinen.
Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin
mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan
usein tapahtunut.
Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin
harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä
kirjavia vaiheita.
Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä
pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki
päässä. Se oli sihteeri.
Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä
karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi
"lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.
Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita
monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin
sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni
lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä
sepitetty laulu: _à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo
diez J.C. Frenckell 1809_.
Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut.
Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään.
Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta
kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en
korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia
sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.