Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja
johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului
toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja
kuljettamaa alusta.
Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen
valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä
meritse.
Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen
kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa
kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on
annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että
myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.
Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen,
ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan
täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen
kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää
linnunistuttavaa.
Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka
ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet
pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään
nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei
siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle
isänmaallemme.
Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten
nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista,
taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän
takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla "_hvita gåsen_"; mutta
perälle oli sen asemesta asetettu "_Vitakos_". Eihän tämä suinkaan
suomalaisuudelta haiskahtanut!
Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei
voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä
jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: "_Sällan värre_" (harvoin
pahemmin).
Perintötalon isäntä _Kustaa Kukko_ oli sen aluksen rakentaja, omistaja
ja kuljettaja.
Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla
tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana
kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.
Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti
paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä
lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava,
tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin
kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut
pieksut.
Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja
hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei
suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat
semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko
luki _Turun Viikkosanomia_, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita
asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.
Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin
kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.
Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta,
mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa
kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän
semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.
Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria
valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin
papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se
kaikki oli.
Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "_Geflen
vaakunaa_" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.
Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven
kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä
hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.
Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos
vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella
"_Sällan värre_", katteini _Kustaa Kukko_.
Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä
viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.
Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on _Lyökin_ satama Uudenkaupungin
saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä
seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.
Sitten on edessä "_paha virsta_" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä
merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi
poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja
Vaksholmin linnan edustalla.
Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman
"slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin,
tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.
Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon
osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään
häneen pystyä.
Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän
eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa "_ett fönster sagd_", jolla hän
tarkoitti _lasin sahtia_.
Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon
huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen
lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat
häntä "_Finska tuppen_" (Suomen kukko).
Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa
ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä _Vinska
toppen_ ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.
Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka
tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja
kaikissa muissa toimissa.
Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi
syödäksensä _koolinkaalia_. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä
lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin".
Tuotiin minkä pyysi.
Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen
sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän
nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera
kalin".
Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi
huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili,
hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi
tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "_inte mera kalin
kalin_"!
Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.
Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan
tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: "_jollei Jumala olis saattanut
tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla
tappanut_."
Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän
Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen
pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli
käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.
Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen
kuljettaminen nuoremmille henkilöille.
Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista
laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.