Kauan oli Helsingin yleisö tullut toimeen kahdella kirjakaupalla. J.
Chr. Frenckellin ja Pojan kirjakauppa oli oston kautta siirtynyt G. W.
Edlundille, joka viimein muutti kirjakaupan nimenkin omalle
nimellensä, ja K. E. Holmin kirjakauppa muutettiin Vaseniuksen
kirjakaupaksi. Kun suomenkielinen kirjallisuus alkoi lisääntyä,
perustettiin suomenkielinen kirjakauppa Aleksanterinkadun taloon N:o
11. Helsingin kolmas kirjakauppias, hra G. A. Wickström, myi etupäässä
suomenkielistä, mutta hän hankki myöskin ulkomaista, varsinkin
Ruotsissa ilmestynyttä, kirjallisuutta. Hänen kirjakauppansa, joka
myöhemmin oston kautta siirtyi toisille omistajille ja nimitettiin
Akateemiseksi kirjakaupaksi, perustettiin vuoden 1880 vaiheilla, en
muista tarkemmin minä vuonna.
Suomessa oli hyvä menekki niillä pirteästi kirjoitetuilla
humoristisilla kirjoilla, joita kirjoitteli eräs ruotsalainen
Hedenstjerna, joka paremmin tunnetaan kirjailijanimellään Sigurd. Hän
kirjoitti enimmäkseen Smålands-Posten-nimiseen sanomalehteen
lyhykäisiä tarinoita, jotka hän myöhemmin keräsi kokoon isommaksi
kokoelmaksi ja antoi niille nimeksi _»Kaleidoskop»_. Noissa
tarinoissaan Sigurd usein pisteliäästi ivasi etupäässä Ruotsin oloja,
mutta sittenkin tämä novellikokoelma oli Suomessa hyvin halukkaasti
ostettu kirja.
Sattuipa sitten eräänä vuonna, että Sigurd oli kirjoittanut eräästä
asiasta, jonka vuoksi painohallitus Suomessa kielsi »Kaleidoskopin»
viimeksi ilmestyneen uusimman vihkon myymisen.
Keisari Aleksanteri III oli ottanut tavaksi matkustella joka kesä
Suomen saaristossa ja siellä hän poikkesi milloin mihinkin. Hän kävi
Kymijoen suulla onkimassa jonkun lohen. Suomen valtio rakennutti
hänelle huvilan Langinkosken rannalle, tulevien onkimatkojen varalle
ja Suomen naiset sisustivat huvilan niin kauniilla suomalaisilla
käsitöillä, ryijyillä, lattiamatoilla, akkunaverhoilla y. m. kuin
suinkin osasivat. Keisari perheinensä näytti olevan siitä
huomaavaisuudesta hyvillään ja kävi Langinkoskella myöhemminkin. Hän
viipyi saaristomatkoillaan muissakin paikoissa usein niin kauan, että
Suomen asukkailla oli aikaa toimittaa keisarilliselle perheelle
kukkasia ja esittää laulutervehdyksiä. Keisari pistäytyi m. m.
Daalin-tehtaalla katselemassa siellä käynnissä olevaa työtä, hän
käväisi Naantalin pikkukaupungissa ja samoin Ahvenanmaalla. Joka
paikassa hänet vastaanotettiin avoimesti osoitetulla rakkaudella.
Vaihtelun vuoksi hän aikoi myös käydä Tukholmassa, ja antoi
tiedustella, mitä Ruotsin kuninkaallinen perhe ajatteli asiasta.
Ruotsista saapui kohtelias vastaus ja lausuttiin naapurimaan
hallitsija tervetulleeksi Ruotsin mantereelle. Keisarin kunniaksi oli
Ruotsin hovi suunnitellut tehtäväksi huviretken sisämaahan. Täällä
aiottiin panna toimeen jänisjahti. Huviretken ohjelma ilmoitettiin
Venäjän hoville.
Mutta Venäjän hoviherrat olivat toista mieltä.
He kielsivät keisaria lähtemästä vierailulle Ruotsiin. He pelkäsivät,
että keisarilliseen Venäjän hallitukseen tyytymättömät venäläiset
nihilistit, jotka epäluotettavina olivat karkoitetut maanpakoon,
tulisivat muukalaisina, tuntemattomina matkailijoina Ruotsiin,
sekaantuisivat metsästysretkeen ja murhaisivat keisarin.
Venäjän herroilla ei ollut luottamusta Ruotsin poliisilaitokseen. He
epäilivät, että ruotsalaiset poliisit olivat tottumattomat pitämään
silmällä nihilistejä ja näiden kavalasti keksimiä juonia. Senvuoksi
olisi paras jättää Ruotsiin aiottu huviretki tekemättä. Niin
vakuuttavasti he osasivat puhua keisarille, että tämä ilmoitti Ruotsin
hoville päättäneensä peruuttaa koko Ruotsinmatkansa sattuneiden
esteiden vuoksi.
Mitään vahinkoa siitä tosin ei koitunut kellekään, jollei kenties
pettymystä niille, jotka hallitsijoiden kohtauksessa olivat odotelleet
saavansa joitakin kunniamerkkejä. Mutta ruotsalaiset olivat nyreällä
mielellä, kun ei heidän vieraanvaraisuuttaan vastaanotettukaan. Ja
Smålands-Postenin Sigurd teki pilaa tuosta tyhjiin rauenneesta
keisarilliskuninkaallisesta jänisjahdista. Hän sepitti tarinan, jonka
sisällys oli valaisevinaan Venäjän hallitsijahuoneen heikkoja puolia.
Mikään venäläisten ihailija Sigurd ei ollut, se jo näkyi hänen
pilkallisesta kertomuksestaan kolmesta kuuluisasta venäläisestä
taiteilijasta, joiden nimet hän sommitteli ruotsalaisista sanoista.
Hän kertoi Ruotsissa käyneen kaksi venäläistä kuuluisaa taidemaalaria,
herrat Smetaduki (Kankaantuhraaja) ja Kludderaski (Töhertäjä)
seurassaan maailmankuuluisa venäläinen laulaja Dragafalski
(Väärinlaulaja). Kun sitten tarjoutui tilaisuus tehdä ivaa tyhjiin
rauenneesta jäniksen metsästyksestä, niin Sigurd kuvaili Romanovin
hallitsijahuoneeseen kuuluvien keisarien olleen niin tavattoman
itserakkaita, etteivät he koskaan kärsineet edes nähdä vertaistaan tai
sellaista henkilöä, jolla oli samat ominaisuudet kuin heillä.
Aleksanteri I oli hyvin roteva mies eikä sentähden muka tahtonut nähdä
ketään yhtä pitkää miestä, kuin hän itse oli. Saman ominaisuuden
Sigurd sanoi olleen myöskin keisari Nikolai I:llä. Keisari Aleksanteri
II:a hän sanoi harvinaisen kauniiksi mieheksi, joka ei kärsinyt
näkyvissään yhtä komeaa ja vielä vähemmin kauniimpaa miestä, kuin hän
itse oli. Mitä silloiseen Venäjän keisariin Aleksanteri III:nteen
tuli, Sigurd väitti jänisjahdin peruuttamisen syyksi sen, ettei
keisari tahtonut metsästysretkellä nähdä jäniksiä, jotka olivat yhtä
suuria pelkureita kuin hän itse.
Ennenkuin »Kaleidoskopin» sisällys tunnettiin, oli Venäjän urkkijoille
luultavasti tullut salaisia tietoja siitä. Muuan Stepanoff-niminen
Helsingissä asuva santarmiluutnantti kävi Wickströmin kirjakaupassa
ostaaksensa Sigurdin »Kaleidoskopin» äsken ilmestyneen vihkon. Kaksi
kappaletta tuota vihkoa oli ruotsalainen kustantajaliike lähettänyt
näytteeksi, ja Stepanoff sai ostaa niistä toisen, sillä ei vielä
tiedetty mitään kirjan vaarallisesta sisällyksestä. Heti kun Stepanoff
oli lukenut tuon jänismetsästystä koskevan tarinan, vei hän kirjan
painohallitukselle ilmiantaen Wickströmin kirjakaupan majesteettia
loukkaavan kirjallisuuden myyntipaikaksi.
Herra Wickström joutui syytteeseen, mutta puolustautui hyvin
selittäen, että »Kaleidoskop» on jo monien vuosien kuluessa ilmestynyt
kirjasarja, joka tähän asti on ollut laadultaan viaton. Stepanoffin
ostama kirja oli ainoa, joka oli myyty, eikä Wickström ollut
tiennytkään siinä mitään loukkaavaa olevan. Ja kun kysymyksessä olevaa
Kaleidoskopin vihkoa ei sitä ennen oltu kielletty myymästä, niin
kirjakauppias vapautettiin syytteestä.
Mutta Stepanoff oli tullut tunnetuksi ilmiantajana. Missä ikänä hän
nähtiin kadulla tai ravintolassa tai jossakin muussa julkisessa
paikassa, siellä ylioppilaat häntä osoittivat sormella ja selittivät
toisillensa, että tuossa on ilmiantaja Stepanoff. Hänen ympärillensä
kokoonnuttiin oikein miehissä töllistelemään häntä, niin että hän
kaikkialla tunsi olevansa kiusallisen huomion esineenä. Ylenkatsetta
häntä kohtaan osoitettiin monella tavalla, muun muassa siten, että
suurempi ihmisjoukko esim. ravintolassa ryhmittyi hänen ympärillensä
ja lähti liikkeelle ovea kohden. Jokainen oli lähtevinänsä ulos ja
käyden Stepanoffia kohti sanoi: »tehkää hyvin ja väistykää!» Kun
santarmiluutnantti koetti väistyä, oli kaikkialla ihmisiä, jotka
tulivat häneen päin; joka puolelta häntä kehoitettiin väistymään ja
antamaan tietä. Sellaista menettelyä jatkettiin aivan kuin »susipeliä»
pelattaessa, kunnes saatiin Stepanoff ovensuuhun. Ovi silloin avattiin
ja kun hän ahdingossa meni ulos, niin ovi vedettiin kiinni ja jokainen
meni istumaan entiselle paikallensa. Ei kukaan lähtenyt ulos eikä
ollut aikonutkaan lähteä.
On selvää, miten noloksi Stepanoff tunsi asemansa tuollaisissa
tilaisuuksissa, jotka uusiutuivat joka päivä. Pahemmin häntä harmitti
kuitenkin ylioppilaitten töllisteleminen ja päästäkseen heistä hän
kävi yliopiston rehtorille valittamassa, kuinka ylioppilaat hänen
rauhaansa häiritsivät. Valitus oli tehty yleensä kaikkia ylioppilaita
vastaan. Ja syy, miksi ylioppilaat noin häntä kohtelivat, oli muka se,
että hän oli koettanut suojella Hänen Majesteettinsa Keisarin kunniaa
ulkomaalaisilta solvauksilta »Kaleidoskopissa».
Yliopiston rehtorin oli pakko ryhtyä johonkin toimenpiteeseen
Stepanoffin rauhoittamiseksi, sillä muutoin sellainen mies kuin
Stepanoff helposti voisi ilmiantaa itse rehtorin. Mutta kun kantelu
rehtorin luona ei ollut tehty määrättyjä henkilöitä, vaan yleensä
kaikkia ylioppilaita vastaan, niin täytyi rehtorinkin menetellä toisin
kuin yksityisiä rangaistaessa. Hän kirjoitti kiertokirjeen jokaisen
eri osakunnan kuraattorille kehoittaen kuraattoreita pitämään huolta
siitä, että kaikille osakunnan jäsenille annetaan tieto rehtorin
määräyksestä, etteivät ylioppilaat saa katsella Stepanoffia, koska hän
tuntee itsensä häväistyksi siitä, että häntä töllistellään ja sormella
osoitellaan.
Rehtorin kirjettä kuraattoreille ei luettu julki osakuntien
kokouksissa, mutta kirjeen sisällys saatettiin kuitenkin kaikille
osakuntalaisille tiedoksi.
»Yliopiston herra rehtorin tahto on, että santarmiluutnantti
Stepanoffia ylioppilaat eivät saa katsella.»
Sellainen tiedonanto saatiin kuulla, ja sille naurettiin makeasti.
Ylenkatse Stepanoffia kohtaan ei siitä vähentynyt, että hän oli
päässyt rehtorin turviin. Ja kun kerran rehtorin kieltoa oli
toteltava, niin Stepanoffin katselemisesta luovuttiin eikä kukaan enää
häntä osoittanut sormella. Rehtorin kielto tulkittiin siten, että
Stepanoffin näkeminenkin oli kielletty. Ja kun vain tämä yleisesti
tunnetuksi tullut henkilö huomattiin, niin heti nostettiin käsi
suojaksi silmille ja käännettiin kasvot poispäin, jotta ei vain
nähtäisi Stepanoffia, ja niin mentiin hänen ohitsensa.
Tällainen katsomisen karttaminen herätti vielä kiusallisempaa huomiota
kuin päin naamaa töllisteleminen ja Stepanoff tunsi oleskelun
Helsingissä niin vastenmieliseksi, että muutti pääkaupungista pois.
Sitä ennen hänen kerrottiin saaneen teatteriravintolassa selkäänsä
muutamilta uusmaalaisilta. Selkäsauna käsitettiin kostoksi Wickströmin
kirjakaupan puolesta ja ihmeteltiin, että uusmaalaiset olivat
ruvenneet Wickströmiä sillä tavalla puolustamaan.
Pääsyynä lienee kuitenkin ollut se, että Ruotsissä ilmestyvä hauska
»Kaleidoskop» oli estetty kaupasta, sillä sitä luettiin paljon, eikä
keisaria kohtaan tehtyä salaviittausta pidetty sen arvoisena, että
kirjan myyminen senvuoksi olisi ollut kiellettävä.
G. A. Wickströmin kirjakauppa ei kuitenkaan selvinnyt asiasta näin
vähällä.
Senaatin kirjapainossa painettiin siihen aikaan viralliset asiakirjat,
leimapaperi pöytä- ja kauppakirjoja varten ja leimamerkit. Kun siihen
aikaan senaatin kirjapainolta vaadittiin tavallista suurempaa
teknillistä taitoa, oli sen johtajaksi otettu ulkomaalainen
ammattimies, eräs Backhoff-niminen herra, joka oli kotoisin jostakin
Itämeren maakunnasta, Riiasta tai sieltä päin. Tuolla herralla oli
lisäksi myöskin oma liike. Hän painatti pelikortteja. Ja tämä liike
tuotti hänelle suuremmat tulot kuin palkka kirjapainosta olikaan.
Mutta lisätuloja hän ahnehti eikä pitänyt lukua, millä tavoin niitä
sai.
Herra Backhoff, jota sanottiin insinööriksi, oli antautunut santarmien
salaiseksi kätyriksi. Eversti Tunzelmann von Adlerflug, joka oli
Helsinkiin sijoitettujen santarmien päällikkö, ei tyytynyt siihen,
että »Kaleidoskop» oli julistettu luvattomaksi; Stepanoffin kautta hän
oli saanut tietää, että tuota kirjaa oli Wickströmin kirjakauppaan
lähetetty Ruotsista kaksi kappaletta, ja että toinen niistä oli vielä
kirjakaupassa, sillä Stepanoff oli ostanut vain yhden ja sen hän oli
vienyt painoasiain ylihallitukseen. Niinpä tuli eräänä päivänä
Wickströmin kirjakauppaan hra Backhoff, jota siellä ei tunnettu, ja
kyseli, saisiko ostaa »Kaleidoskopin» viimeksi ilmestyneen vihkon.
Hänelle ilmoitti herra Wickström, ettei sitä kirjaa ole kirjakaupoissa
myytävänä, kun se oli kielletty kirja.
Hra Backhoff tiedusteli, eikö hra Wickström voisi kirjaa hankkia.
Erikoisesta syystä halusi Backhoff muka sen sisällykseen tutustua.
Herra Wickström ilmoitti, ettei hän rupea sitä hankkimaan, kun kirja
oli kielletty. Sitä hänelle lähetettiin Ruotsista pari näytekappaletta
ja kun toinen oli myyty, kiellettiin sen myyminen kokonaan.
Backhoff pyysi saada edes nähdäksensä »Kaleidoskopin» ja kun hän sai
sen käteensä, niin hän vilkaisi kirjan hintaa, myhähti silmää
vilkuttaen ja jätti rahan kirjan maksuksi; pisti kirjan taskuunsa ja
vei sen mennessään.
Pian sen jälkeen sai herra Wickström santarmipäälliköltä haasteen
Helsingin raastuvanoikeuteen luvattoman kirjallisuuden myymisestä.
Hän väitti oikeudessa, ettei hän ollut koskaan myynyt mitään eversti
Tunzelmannille, ja ettei »Kaleidoskop», jonka eversti
todistuskappaleena esitti, ollut häneltä saatu. Sen oli eversti
luultavasti hankkinut jostakin muualta.
Vikuroiden sinne tänne selitti Tunzelmann von Adlerflug eräänä päivänä
nukkuneensa päivällisunta, jolloin hänen nukkuessaan oli hänen
pöydällensä tuotu »Kaleidoskop» ja hän tiesi sen olevan tuodun
Wickströmin kirjakaupasta. Kuka sen hänelle oli tuonut, sitä hän muka
ei tiennyt, ja hän arveli vain, että se mahdollisesti oli Stepanoffin
tuoma. Mutta kun Stepanoffin ostama kappale oli painoasiain
ylihallituksessa, niin ei everstin yritys saada hra Wickström
todistetuksi syylliseksi onnistunut, ja viimein hänen täytyi
todistajaksi kutsua hra Backhoff. Tämän täytyi todistajana oikeuden
edessä kertoa, miten hän oli tuon kielletyn kirjan saanut ja vienyt
sen santarmipäällikölle.
Siitä palveluksesta oli hra Backhoff saanut palkkiota 500 markkaa.
Oikeudenkäynti hra Wickströmiä vastaan oli kestänyt viikkokausia, ja
juttu oli herättänyt melkoista huomiota. Herra Backhoff joutui yhä
kireämmälle ja viimein hän todettiin santarmien kätyriksi.
Helsingissä oli siihen aikaan tapana katsella spiritistisiä kuvia s.o.
tavallisten valokuvien mukaan valmistettuja kuvia, joissa valopaikat
oli tehty mustiksi ja varjopaikat kirkkaanvalkoisiksi. Kun sellaista
kuvaa järkähtämättä katsoa tuijotti minuutin verran, kiihtyi näköhermo
silmässä niin, että kun käänsi katseensa toisaanne, esimerkiksi
valoisaa seinää kohti, näki siellä kuvan negatiivin. Backhoffista oli
teetetty tällaisia spiritistisiä kuvia ja hänen ulkonäkönsä olikin
siihen sopiva. Hänen kapeat kasvonsa ja musta partansa onnistuivat
spiritistisessä kuvassa erinomaisesti. Joka on joskus pelannut »Mustaa
Pekkaa», tietää, että patasotamiestä kutsutaan »Mustaksi Pekaksi».
Pilkaten Backhoffin pelikorttitehdasta oli joku teettänyt sellaisen
»Mustan Pekan», jolla oli Backhoffin kasvot. Ja sitä katseltiin
kaikkialla.
Kun sitten kirjakauppias Wickströmiä vastaan nostetussa jutussa oli
käynyt selville, että Backhoff oli houkutellut hänet jättämään
käsiinsä sensuurin kieltämän kirjan, ja että Backhoff oli käyttänyt
kirjaa vahingoittaakseen herra Wickströmiä, niin Backhoff tuomittiin
suureen rangaistukseen. Herra Wickström sai kiittää onneansa, että
pääsi 500 markan sakolla jutusta eroon, ja eversti Tunzelmann von
Adlerflug oli tietysti syytön.
Herra Backhoff oli tässä jutussa näytellyt sangen inhoittavaa osaa,
mutta kyllä hän saikin ansaitun rangaistuksen. Senaatin
taloudenhoitaja, vanhempi senaattori Mechelin kutsui hänet luoksensa
ja ilmoitti, ettei häntä enää senaatin kirjapainossa tarvittu. Näin
lyhyesti hän oli erotettu toimestansa. Mutta tuntuvampi aineellinen
vahinko koitui hänelle siitä, ettei hän enää saanut senaatin
kirjapainossa painattaa pelikortteja.
Mutta juttu ei päättynyt tähän. Heti kun raastuvanoikeuden päätös
asiassa oli julkaistu ja asianomaiset, syyttäjä, syytetty ja todistaja
saivat poistua ja Backhoff oli astunut katukäytävälle, ympäröi hänet
iso lauma Helsingin likaisimpia rantajätkiä, jotka tulivat häntä
kädestä pitäen tervehtimään heidän joukkoonsa kuuluvana. Backhoff sai
ponnistaa, minkä taisi, päästäksensä heistä eroon, mutta jätkät eivät
hänestä eronneet. Hän huomasi, että lähellä oli ajureita ja nousi
rattaille, mutta saman tempun tekivät myös jätkät. Heillä oli
varattuna edeltäkäsin maksettuja ajureita ja nyt lähti hienosti puettu
Backhoff sylinterihattu päässä ajamaan pakoon, mutta kaiken aikaa
seurasi hänen kintereillään 50 rantajätkää parittain ajaen.
Backhoff yritti päästä pakoon parempiin ravintoloihin, joihin
ryysyläisiä ei laskettu sisälle, mutta hänet torjuttiin joka paikassa.
Kauan sinne tänne harhailtuaan hän viimein ajoi satamassa olevaan
laivaan, joka oli lähtemässä Turkuun. Laivaan päästyänsä hän syöksi
hyttiin, tempasi oven kiinni ja lukitsi oven jälkeensä.
Näin pääsi santarmikätyri viimein lähtemään Helsingistä.
Sillä välin kuin hän loittoni laivalla pääkaupungista, lähetettiin
Helsingistä sähkösanoma Turkuun. Sinne ilmoitettiin, millä laivalla
Backhoff oli tulossa, ja annettiin kehoitus: »Ottakaa vastaan
sopivalla tavalla.»
Laivan lähestyessä Turkua oli Backhoff luullut pääsevänsä rauhaan,
mutta jo Turun satamassa hän huomasi, että asiat olivat yhtä hullusti
kuin Helsingissä. Likaisia rantajätkiä oli kokoontunut rannalle ja
Backhoff aavisti, että he odottivat juuri häntä. Sentähden hän ei
lähtenytkään laivasta. Mutta kun jätkien odotus kävi ikävystyttävän
pitkäksi, niin he siirtyivät laiturilta laivan salonkiin. Siellä he
näkivät muista matkustajista yksin jäljelle jääneen herran, joka ei
ollut heitä näkevinään, vaan tilasi itselleen puolen pulloa olutta.
Jätkät tekivät samoin ja sitä juodessaan he vetivät taskusta esille
patasotamiehen, jota katseltiin ja vertailtiin tuohon matkustajaan.
Alkoi taas tuijottaminen ja Backhoff hyökkäsi ulos, sai ajurin ja
lähti ajamaan pakoon. Sitä olivat jätkät odottaneetkin. He seurasivat
häntä kuin otusta. Hotellista toiseen ajoi Backhoff ja häntä seurasi
jäljessä pitkä jono rantajätkiä ajurinrattailla. Kun hän tiedusteli
huonetta, kysyttiin hänen nimeänsä ja joka paikassa sai hän kuulla
vastauksen:
»Herra Backhoffille meillä ei ole huonetta.»
Viimein hän onnistui pääsemään johonkin syrjäiseen majataloon muutamaa
minuuttia aikaisemmin kuin takaa-ajavat rantajätkät ja siellä hän
kysymättä huonetta hyökkäsi piiloon erääseen matkustajahuoneeseen,
tempasi oven jälkeensä lukkoon ja revolveri oveen päin ojennettuna
odotteli pimeän tuloa.
Yön pimeyden turvissa hän sai siellä hankituksi kyytihevosen, joka vei
hänet maaseudulle, ja täältä pääsi santarmikätyri Backhoff
tuntemattomana häipymään teille tietämättömille.
Oliko ylioppilailla osallisuutta Backhoffin rankaisemisessa, sitä ei
kukaan liene todistanut, mutta varmaa on, että rahoja on ollut
käytettävissä, sillä sitä todistaa rantajätkien valmeus sekä
Helsingissä että Turussa miestä ahdistettaessa.
Sananlasku sanoo: »Rehellisyys maan perii».
Kovaa sai kokea kavala santarmien kätyri tätä lyhyttä lausetta
oppiessaan.
Olkoon hänen kokemuksensa muille opiksi.