Hän oli aikanansa Helsingissä yleisesti tuttu henkilö. Kaikki ihmiset
tunsivat Kilu-Kallen ja hänen merkillisen olemuksensa. Hän osasi
käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea
pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra.
Ulkonäöltään tuskin kukaan oli Helsingissä niin tunnettu kuin kaikkien
suosima Kilu-Kalle. Ja helsinkiläisten suosikiksi hän oli päässyt
juuri sukkeluuksiensa ja käytöksensä avulla, jota harva kykeni
matkimaan.
Hänestä voi yhtä hyvin sanoa, ettei häntä kukaan tuntenut. Ei kukaan
tiennyt hänen oikeata nimeänsä, hänen kotipaikkaansa, mitä hän
nuoruudessaan oli tehnyt, ketkä hänen vanhempansa olivat ja oliko
hänellä sukulaisia lainkaan. Tuoja yksin tiesi nämä perhesalaisuudet,
joita Kilu-Kalle ei milloinkaan paljastanut syrjäisille. Eihän se
ketään liikuttanut, mistä hän oli ja kuka hän oli. Kun hän ei koskaan
häirinnyt ketään eikä poliisillakaan ollut hänestä mitään huolta, sai
hän pitää salaisuutensa omana tietonaan ja elää omaa elämäänsä. Ei hän
myöskään ollut tunkeileva eikä sekaantunut muitten ihmisten asioihin.
Kilu-Kallen ulkomuoto, mikäli se riippui hänen vaatteistansa, oli
hyvin vaihteleva. Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun,
kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti
sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan
mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli
juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut.
Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja
hienosti.
Ensimmäisen kerran teki Kilu-Kalle itsensä Helsingissä huomatuksi, kun
hän vuonna 1865 oli vastaanottamassa kenraalikuvernööriä, kreivi
Adlerbergia, tämän tullessa laivalla Pietarista Helsinkiin. Rautatietä
ei Suomessa silloin ollut muualla kuin Hämeenlinnan ja Helsingin
välillä. Höyrylaivan saapuessa Helsingin satamaan ja
kenraalikuvernöörin astuessa laivasta maihin, astui esille Kilu-Kalle
puettuna jotenkin risaisesti vanhaan resuiseen frakkipukuun ja
tervehti ranskankielisellä puheella hänen ylhäisyyttään toivottaen,
että uusi kenraalikuvernööri täällä hyvin viihtyisi. Ja koska
Kilu-Kalle arveli, ettei hänen ylhäisyytensä ollut ennen käynyt
Helsingissä, tarjoutui hän, Kilu-Kalle, oppaaksi tutustuttaakseen
hänen ylhäisyytensä kaupunkiin ja esittääksensä hänelle huomattavimmat
rakennukset.
Kallen kohteliasta tarjousta ei kreivi Adlerberg kuitenkaan
vastaanottanut eikä sanonut sitä tarvitsevansa, vaan hän käski
tervehtijän mennä matkoihinsa.
»Kuten suvaitsette käskeä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Kilu-Kalle.
»Olen vain tahtonut täyttää kohteliaisuuden vaatimukset vierasta
kohtaan, joka läsnäolollansa kunnioittaa kaupunkiamme. Sulkeudun
suosioonne, teidän ylhäisyytenne. Jääkää hyvästi!» Ja tehden kauniin
kumarruksen Kilu-Kalle poistui.
Siihen aikaan ei Helsinki vielä ollut niin taajaan rakennettu kuin
tätä nykyä. Nikolainkadun ja Vironkadun kulmauksessa oli pieni
turvekattoinen hökkeli. Se oli talviseen aikaan Kilu-Kallen asuntona.
Nykyään ei siitä hökkelistä ole jäänyt jälkeäkään, sillä suuret komeat
kivimuurit ovat anastaneet sen paikan. Ainahan heikot ja köyhät
ajetaan pois rikkaiden ja ylhäisten tieltä.
Sillä kohdalla, missä nyt on Suomen Pankin talo ja J. W. Snellmanin
kuvapatsas, oli ennen »narinkaksi» nimitetty kaupustelijain paikka,
missä juutalaiset myyskentelivät vanhoja vaatteita ja muuta
vähempiarvoista vanhaa tavaraa. Siellä oli myös vanha kuomureki, jonka
jalakset olivat jo niin lahonneet, että kun anturaraudat otettiin pois
johonkin muuhun tarpeeseen käytettäviksi, olivat jalakset seuranneet
mukana. Mutta reen laidat, pohja ja kuomu jäivät. Tämä juutalaisten
kauppatorilla oleva kuomureki oli syksyllä ja keväällä, kun ei
tarvinnut huoneen lämmityksestä huolehtia, Kilu-Kallen asuntona.
Kesähelteessä tunsi Kilu-Kalle kuomurekensäkin liian ahtaaksi eikä hän
siinä silloin asunut. Kun joku häntä etsi eikä löytänyt kuomureestä,
vaan päivällä tapasi kävelyllä ja kysyi, missä hän nyt asui, niin
Kilu-Kalle sanoi muuttaneensa asumaan kesähuvilaansa Punavuorilla[1].
Hänen kesähuvilansa oli sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva
iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen.
Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja
koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai
kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. Kilu-Kalle
asui kesäkaudet siinä yhtä onnellisena kuin muinoin Diogenes omassa
tynnyrissänsä.
Jokainen ymmärtää, että Kilu-Kalle oli rappiolle joutunut, ennen
parempia päiviä nähnyt, hienosti sivistynyt mies. Milloin tahdottiin
pilkata jotakin huonoa ja moitittavaa, silloin Kilu-Kalle oli valmis
apuansa antamaan ja hän suoritti tehtävänsä mestarillisesti pelastaen
aina oman nahkansa. Jos asiaintila joskus kääntyi uhkaavaksi, niin
Kilu-Kalle heittäytyi sekapäiseksi, niin ettei häntä kukaan iljennyt
rangaista.
Eräs seikka harmitti melkein kaikkien helsinkiläisten sisua, ja siihen
piti käydä käsiksi pilkanteon aseilla.
Ruotsalaisessa teatterissa oli nuorehko näyttelijätär nimeltä
Tengmark. Näytäntötaiteen edustajana hän oli heikko, melkein
ala-arvoinen. Mutta muodoltaan ja vartalollaan hän oli moitteeton.
Vieläpä häntä pidettiin kaunottarena, varsinkin kun hän esiintyi
näyttämöllä maalattuna ja sievisteltynä kaikilla niillä keinoilla,
joita taiteilijat käyttävät. Tuohon ruotsalaiseen tyttöön oli
kenraalikuvernööri Adlerberg rakastunut, niin vanha ukko kuin olikin.
Joka kerran kun teatterin ohjelmassa näkyi Tengmarkin nimi, oli myös
kenraalikuvernööri istumassa keisarillisessa aitiossa. Kokemuksesta
tiedettiin, ettei kreivi Adlerberg osannut sanaakaan ruotsia. Hän ei
siis voinut nauttia ruotsinkielisistä näytelmistä, mutta ihaili
Matilda Tengmarkia. Kun näyttämöllä ei ollut Tengmarkia, ei
kenraalikuvernööri sinne vilkaissutkaan, mutta niin pian kun Tengmark
ilmestyi näyttämölle, niin kreivi teatterikiikari kädessään seurasi
jokaista tämän näyttelijättären liikettä.
Ruotsalaisen teatterin raha-asiat olivat silloin heikot, mutta
kenraalikuvernööri oli kerran toimittanut sille käyttövaroistaan
avustusta 3 000 markkaa. Sitä pidettiin neiti Tengmarkin ansiona ja
eräs pilantekijä julkaisi ruotsalaisessa sanomalehdessä kokkapuheen
sanoen kenraalikuvernöörin avustaneen teatteria 3 000 tinamarkalla
(Tennmarkor). Yleisenä juoruna puhuttiin Helsingissä, että neiti
Tengmark oli kreivi Adlerbergin rakastajatar. Sen seikan pilkkaamista
varten tarvittiin Kilu-Kallen apua. Ja se saatiin.
Kun kreivi Adlerberg taas kerran oli teatterin ohjelmassa huomannut
Tengmarkin nimen, ilmestyi hän keisarilliseen aitioon komeassa
univormussansa, rintapielet täynnä monenlaisia ritarikunnan merkkejä
ja tähtiä. Ja kiikari kädessään hän hellittämättä katseli neiti
Tengmarkia.
Vastapäätä keisarillista aitiota olevalle paikalle ilmestyi
Kilu-Kalle. Vanha, resuinen hännystakki oli hänen yllänsä. Sen
rintapieliin oli hän liimalla ja nuppineuloilla kiinnittänyt
tähtimäisiä ja ristinmuotoisia koristuksia, joita hän oli leikellyt
paperossilaatikon punaisesta kansipaperista. Täydentääksensä
ulkoasuansa oli Kilu-Kalle vielä saapunut teatteriin päässään
huononpäiväinen, rutistunut sylinterihattu, jonka hän aitioon
astuessaan otti päästään tehden samalla mitä siroimmat kumarrukset
teatterissa istuvalle yleisölle, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin
joku taiteilija, joka kiittelee kaikille suunnille yleisöä hänelle
osoitetusta huomiosta. Hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille
Kilu-Kalle teki kohteliaimmat ja syvimmät kumarruksensa.
Samoinkuin kreivi Adlerberg oli Kilu-Kallekin tuonut mukanansa
kiikarin; mutta pikkuiseen teatterikiikariin hän ei ollut tyytynyt,
vaan hänellä oli kainalossa suuri, metrin mittainen, joltakin
merikapteenilta lainattu kaukoputki, jonka hän oli liitujauholla
puhdistanut välkkyvän kirkkaaksi. Tämän tähystysaseensa hän venytti
niin pitkäksi kuin sen sai ja suuntasi sen sitten keisarillista aitiota
kohti. Sinne hän hellittämättä tuijotti kaukoputkellansa katsellen
siellä istuvaa monilla tähdillä ja kunniamerkeillä koristettua herraa.
Teatterissa istuva yleisö oli kuolla nauruun, sillä niin
hullunkuriselta näytti resuisessa puvussaan rutistetulla
hatturäyskällä komeileva ja pitkällä kiikarilla varustettu Kilu-Kalle.
Ovathan teatterit tavallisesti isoja huoneita ja likinäköiset henkilöt
eivät aina tunne tuttaviaan huoneen toisella syrjällä. Sentähden kyllä
usein näkee jonkun teatterissakävijän pikaisesti suuntaavan
teatterikiikarinsa huoneen ympäri. Mutta kun pitkällä merikiikarilla
huoneessa tähystelee aivan kuin tutkistellen taivaankappaleita
taivasalla, niin se jo on tavallisuudesta poikkeavaa.
Kenraalikuvernööriä harmitti yleisön liiallinen huomio. Hän kutsui
luoksensa teatterin vahtimestarin ja käski tämän ajaa Kilu-Kallen ulos
teatterista. Vahtimestari ei tohtinut olla tottelematta niin ylhäisen
herran käskyä. Ja vaikka Kilu-Kallella oli pääsylippu ostettuna sille
paikalle, missä hän istui, eikä hän ollut tehnyt sen pahempaa kuin
katsellut ympärillensä, niin seuraavalla väliajalla vahtimestari
kehoitti häntä poistumaan teatterista. Ja korkealle esivallalle
kuuliainen Kilu-Kalle tietysti totteli. Hän nousee seisoalle ja
juhlallisella liikkeellä lykkää kokoon pitkän kiikarin. Ennen kaikkea
hän samalla ottaa huomioon eksellensit ja heille kuuluvan kunnian,
ennenkuin poistuu.
»Das geehrte Publikum» oli Kilu-Kallen näytäntöön sangen tyytyväinen.
Kilu-Kallen juhlallinen esiintyminen ruotsalaisessa teatterissa teki
tarkoitetun vaikutuksen. Kenraalikuvernööri Adlerberg piti huolta
siitä, että neiti Tengmark joutui naimisiin ja erosi Helsingin
ruotsalaisesta teatterista sekä muutti asumaan Tukholmaan.
Kilu-Kallea käytettiin monessa muussakin tilaisuudessa avustajana yhtä
hyvällä menestyksellä. Kun hänen elämänsä päivät päättyivät, oli häntä
haudan lepoon seuraamassa tavattoman suuri saattojoukko. Hän oli
saanut monta ystävää.
Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen
nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut.
Viitteet:
[1] Punavuoren seutu oli siihen aikaan asumaton lian ja roskan
kaatopaikka.