Ylioppilaitten keskuudessa oli vuosien kuluessa ollut tapana
erityisinä merkkipäivinä käydä tervehtimässä niitä miehiä, joiden
toiminta jollakin tavoin heitä innosti tai joille he muuten tahtoivat
osoittaa kunnioitustansa. Niin kauan kuin Fredrik Cygnæus oli elossa,
käytiin häntä joka vuosi tervehtimässä hänen syntymäpäivänään ja
samoin tervehdittiin vuosittain Elias Lönnrotia, niin kauan kuin tämä
asui Helsingissä. Vielä sittenkin, kun hän jo oli muuttanut asumaan
Sammattiin, lähettivät muutamat innostuneet ylioppilaat hänelle
onnittelusähkösanoman Eliaksenpäivänä. Sammattia lähinnä olevalta
asemalta tuo sähkösanoma lähetettiin pikalähetin mukana ja tuotiin
perille kello neljän aikaan aamuyöstä. Vanhus herätettiin parhaasta
unestaan, kotiväki kun luuli sähkösanomaa hyvinkin tärkeäksi ja
kiireelliseksi. Ukko Lönnrot oli helsinkiläisten keltanokkain
ihailutervehdyksen saatuaan virkkanut:
»Se nyt on merkillistä, ettei täällä kaukana maansydämessäkään saa
rauhaa mokomilta ihailijoilta. Parhaasta levostani herättivät minut ja
vielä lisäksi sain siitä maksaa 6 markkaa.»
Helsingissä sai myös J. W. Snellman vuosittain vastaanottaa
kunniatervehdyksiä ylioppilaitten puolelta. Vilhelminpäivänä oli
tullut tavaksi käydä häntä tervehtimässä, sillä hän oli koko ikänsä
niin hyvissä voimissa, että aina kun hänen luoksensa tuli
ylioppilaskunta laulukuntineen, hän piti puheen vieraille.
Pikakirjoittajat tavallisesti panivat jokaisen sanan paperille, ja
puhe luettiin seuraavana päivänä pääkaupungin sanomalehdissä. Hänen
puheensa olivatkin aina sellaisia, ettei niin puhu ken hyvänsä; niissä
oli aina monta uutta neuvoa ja isällistä varoitusta, joskus
moitettakin opiksi ylioppilaille. Useimmiten hän puhui ruotsiksi,
sillä sitä kieltä hän parhaiten käytti. Mutta elämänsä viimeisenä
vuonna 1881 hän puhui tervehtimään tulleille ylioppilaille suomeksi,
ja siitä oltiin iloisia!
Noin kello 10 tai 11 vaiheilla e. p. p. kokoontui etupäässä
suomenmielisten ylioppilaitten taaja parvi hänen paraatirappujensa
eteen. Sinä vuonna oli kevät niin varhainen, että kaduilla virtasi
lokavesi ja senaattorin talon pihalla oli paljon lumesta sulaneita
lätäköitä. Snellman oli sentähden odottaessaan tervehdystä panettanut
lautoja yli puolen pihamaata, ettei tarvinnut seisoa vedessä. Pian sen
jälkeen kun laulukunta ja muu joukko olivat saapuneet portaiden eteen,
ilmestyi senaattori portaille kuuntelemaan laulua, kiitti
kunnianosoituksesta ja piti puheensa. Väräjävällä, matalalla
bassoäänellä, silloin tällöin tavoitellen sanojansa ikäänkuin
änkyttävä, hän puheli, mutta ääni kuului selvästi, ja tarkasti sitä
kuunneltiin. Lopuksi hän valitti, että hänen asuntonsa oli niin pieni,
ettei hän voinut kutsua kaikkia sisään, kunnianosoitukseen kun otti
osaa niin suuri väenpaljous, että piha oli aivan täynnä. Mutta
»herroja laulajia» hän pyysi astumaan sisälle ottamaan kupin kahvia.
Arvellen soveliaammaksi olla menemättä sisälle, kun monella ei ollut
kalosseja jalassa, yrittivät laulajat laulettuaan vielä pari laulua
lähteä tiehensä, mutta J. W. Snellman ei jättänyt kutsuansa
uudistamatta ja hän oli tottunut vaatimaan kuuliaisuutta. Muuan hänen
aikaisemmin lausumansa lause: »Vet hut, fan, jag får väl åt en ung
magister säga, vad jag vill», osoittaa kyllä, ettei ukon puheita ja
sanoja hevin voitu jättää ottamatta huomioon. Niinpä lähti 50—60
ylioppilasta kapuamaan korkeita portaita eteiseen senaattorin
jäljessä. Salissa oli järjestetty tuoleja, niin paljon kuin huoneeseen
mahtui, pitkin seiniä ja vielä toinen rivi seinästä vähän ulommaksi.
»Nå, välkomna, mina herrar», tervehti senaattori meitä kehoittaen
painamaan puuta, mikäli tilaa oli. Hän puhui vuoroin suomea, vuoroin
ruotsia ja lasketteli leikkipuheita ja kohteliaisuuksia. Mutta väliin
kohteli hän vieraitaan jotenkin isällisestikin. Eräs hämäläinen, F. O.
Manninen, istahti senaattorin kehoituksesta, vaan sattui valitsemaan
uunin läheisyydessä olevan tuolin, jonka takana nurkan perällä oli
vielä toinen tuoli, ja kun senaattori sen huomasi, murahti hän: »Är
icke det nu fan, att det skall finnas dem, som vilja sitta på två
stolar! Ser inte herrn, att der finnes ännu en stol, som ingen kan
sitta på, när ni är i vägen? Stig opp derifrån nu då!»
Punastuen korvia myöten asettui Manninen viimeiseen nurkkaan, ja
muutamia kumppaneita tuli hänen pulaansa helpottamaan asettuen
istumaan niin, että he ikäänkuin ahdistivat hänet nurkan pohjukkaan.
Ennenkuin luvattua kahvia oli vielä tarjottu, osoitti senaattori
keskilattialla olevaa pöytää, jolla seisoi iso punssimalja ja virkkoi
sitten:
»Se, den här rackarn ska vi försöka tömma tillsammans; mutta — minä
olen viime aikoina niin vähän voinut maistaa punssia, sillä minua on
vaivannut hengenahdistus. On minulla siihen hyvä keino, kun aina pidän
varalla väkevää kahvia: tuossa uuninkulmalla on minulla aina yölläkin
väkevää kahvia lämpöisenä rohtona. Se, damerna skulle bestämt anse min
andtäppa för en intressant sjukdom för att för den skull få dricka
kaffe!»
Pian kajahti taas laulu sisällä. Senaattori kuunteli kehuen ja
suvaitsi esityttää itselleen muutamia parhaimpia laulajia.
Huomattuaan, että ylioppilaat katselivat taideteoksia, jotka salia
kaunistivat, tuli hän ystävällisesti puhelemaan selittäen, että hänen
entiset oppilaansa, jotka ennen olivat kuunnelleet hänen luentojaan
filosofiassa, olivat lahjoittaneet muistoksi kipsiset filosofien
kuvat, jotka seisoivat salin seinällä, ikkunain vieressä ja esittivät
toinen Hegeliä, toinen Immanuel Kantia. — »Se, Hegel han är en ståtlig
karl, men Kant, der i andra vrån, han är bra ful, icke sant?»
Tietysti myönnettiin niin olevan. Juotiin kahvia ja punssia,
katseltiin sitä nimipäivälahjaa, jonka vanhus oli saanut, nimittäin
vanhimman poikansa ja tämän puolison valokuvat kaksoiskehyksessä, jota
lahjaa hän näytteli ja veipä arvaamatta muutamia toiseen huoneeseenkin
katsomaan, oliko hänen miniänsä valokuva onnistunut.
Näin oli pian tunti kulunut ja laulajain mukana sisälle tullut
maisteri Lauri Kivekäs, joka oli tunnettu hyvänä puhujana, piti
senaattorille ylioppilaitten puolesta onnentoivotuspuheen sanoen,
etteivät läsnäolevat ylioppilaat tule koskaan unhoittamaan sitä
kunniaa, että he ovat saaneet käydä J. W. Snellmanin kodissa hänen
itsensä kutsumina vieraina. Rakkaana se muisto onkin pysynyt jokaisen
mielessä, joka silloin siellä oli.
Kun keskipäivän aika lähestyi, alkoi saapua onnentoivottajina
kaupungin vanhempia herroja, etupäässä Snellmanin entisiä oppilaita.
Ystävällisenä isäntänä hän otti heidät vastaan, lausui heidät
tervetulleiksi ja viittasi istumaan kunkin määrätylle paikalle. Niin
tarkka hän oli siitä, että kaiken piti tapahtua juuri hänen tahtonsa
mukaan, että, kun hän kehoitti erästä professoria istumaan sohvaan ja
tämä istahti sohvan toiseen päähän, jossa sohvan vieterit paljosta
istumisesta olivat painuneet kuopalle, hän heti murahti: »Nå, varför
skall du just sitta der du ser, att soffans resårer givit vika? Stig
upp och sätt dig här i andra ändan av soffan.»
Meitä ylioppilaita vähän ihmetytti tuollainen mielestämme turha
mestaroiminen, millä hän kohteli jo vanhaa professoria, vaikka kohta
tämä olikin hänen entinen oppilaansa. Kun eräs toinen vanha herra oli
yrittänyt istua tuolille, vaikka senaattori oli viitannut nojatuoliin,
niin hän komennettiin nousemaan ja istumaan juuri nojatuoliin, »men
akta nalles klor!» virkkoi senaattori. Nojatuolin alle oli näet
lattialle levitetty karhuntalja, jonka käpälät olivat tuolin jalkojen
alla, ja senvuoksi senaattori varoitti tuolia siirtämästä, etteivät
karhun kynnet loukkaantuisi.
»No, johan täällä nyt on pian kaikki Helsingissä asuvat entiset
oppilaani», arveli senaattori, »ja tuossa tulee Krohn. No, tervetuloa!
Mutta missä on Perander?»
Tulija tiesi ilmoittaa, että professori Perander kyllä tulisi vähän
myöhemmin, sillä he olivat tavanneet toisensa kadulla, mutta Perander
oli sanonut käyvänsä ensin toimittamassa jonkin kiireellisen asian. Se
seikka ei kuitenkaan Snellmania tyydyttänyt, sillä hän tahtoi saada
kaikki entiset oppilaansa yht'aikaa luokseen, ja niin täytyi
professori Krohnin kääntyä takaisin hakemaan kaupungilta Peranderia.
Vähän ajan kuluttua he tulivatkin yhdessä ja sitten oli Snellman
tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi siihen, että »de där
studentstövlarne ha nedsmutsat tamburgolvet.» Ei ukko sitä mutinaa
pitänyt ylioppilaille itselleen, mutta jäljelle jääneiden vierasten
kautta saatiin kuitenkin tietää hänen nyreät muistutuksensa lattian
likaamisesta, jota juuri olimme peljänneetkin, ennenkuin rohkenimme
hänen uutteria kehoituksiansa totella.
Kunniatervehdykselle saapuneet ylioppilaat lähtivät pois kiitollisina,
että olivat saaneet edes kerran vierailla suuren Johan Wilhelm
Snellmanin kodissa. Tämä tilaisuus olikin heille viimeinen, sillä,
vaikka Snellman silloin vielä oli hyvissä voimissa ja samana keväänä
vuorostaan tuli vieraaksi ylioppilaskunnan toimeenpanemaan juhlaan 12.
toukokuuta, ja juhlassa, 75. syntymäpäivänänsä, piti seisoallaan pari
tuntia kestäneen esitelmän oman elämänsä tärkeimmistä vaiheista,
katkaisi kuolon viikate jo samana kesänä hänen elämänlankansa, ja hän
muutti pois elävien joukosta. Hän oli eläessään kerran lausunut
moitteen ylioppilaskuntaa vastaan siitä, ettei se ollut muistanut
huhtikuun 1. päivänä käydä Fredrik Cygnæuksen haudalla vainajan
muistoa kunnioittamassa. Snellman arveli, että ylioppilaat hänen
itsensä kuoltua hänellekin kenties tekisivät samoin, mutta niin
rakkaassa muistossa on Snellman pysynyt ja niin suurta kunnioitusta
hän vielä kuoltuansakin nauttii, etten luule Vilhelminpäivän
unhoittuvan keltään suomenmieliseltä ylioppilaalta niin, ettei hän
Helsingissä ollessaan kävisi kumppanien kanssa kunnioitustaan
osoittamassa tämän isänmaan suuren pojan haudalla.
Valtiomiehenä ja tiedemiehenä oli Snellman jo vuosikymmeniä takaperin
saavuttanut niin suuren maineen, etteivät ruotsinkiihkoisetkaan
voineet sitä vastaan väittää. Vasta hänen kuoltuansa pahimmat
intoilijat yrittivät hänen muistoansa häväistä kieltäytymällä
ottamasta ylioppilaskunnan lippua mukaan tervehdysmatkalla J. W.
Snellmanin haudalle.
Juhana Wilhelm Snellmanin suunnitelman mukaan Aleksanteri II antoi
järjestää rahaolot Suomessa niin, että Suomi sai itsenäisen
rahalaitoksen. Siitä oli hyötyä koko maalle, kaikille Suomen
asukkaille, puhuivatpa mitä kieltä hyvänsä. Siitäkin asiasta puheli
senaattori syntymäpäiväjuhlassansa kertoen yksityiskohtaisesti
keskusteluistaan hallitsijan kanssa. Vaikka Snellmanin osanotto Suomen
hallitukseen oli lyhyt, niin oli se jättänyt jälkeensä kauan tuntuvan,
koko Suomen maalle hyödyllisen vaikutuksen. Sitä eivät
ruotsinkiihkoisetkaan tahtoneet kieltää. Vilhelminpäivinä olivat
ruotsinmielisetkin mukana Snellmanille kunnioitustaan osottamassa.
Vasta sitten kun hän huomattavassa kirjoituksessaan liberaalisen
puolueen ohjelmasta sekä järkisyillä että ivalla oli osoittanut, miten
nurinkurinen ja mitätön ruotsikkojen ohjelma oli, kääntyi näiden
ärtymys julkisena vihamielisyytenä häntä vastaan.
Niiden kansalaisten mielessä, jotka eivät saaneet koskaan nähdä J. W.
Snellmania, hän kuitenkin pysyy korkeasti kunnioitettuna
jättiläisneronsa loisteessa; mutta ne, joille onni oli suonut nähdä ja
kuulla häntä läheltä, säilyttävät hänestä, huolimatta kaikista
inhimillisistä ulkokuoren karkeuksista, lämpimän ja rakkaan muiston.
Sellaisen muiston jätti myös se käynti, josta tässä olen koettanut
kertoa.