Uusmaalaisessa osakunnassa oli eräs _Emil Sourander_ niminen, eteväksi
matemaatikoksi tunnettu maisteri, (myöhemmin tohtori), joka
kilpapalkintoa saadakseen kirjoitti tieteellisen esityksen jostakin
omasta valitsemastansa aineesta. Hänen kirjoituksensa joutui silloisen
matematiikan professorin Mittag-Lefflerin arvosteltavaksi. Mutta
Mittag-Leffler muisteli lukeneensa esityksen samasta aineesta, josta
Sourander kirjoitti, ja väitti Souranderin kirjoitusta plagiaatiksi,
jopa suorastaan kopioksi toisen henkilön tekemästä teoksesta.
Sellainen syytös oli Souranderin kunniaa loukkaava, ja hän väitti
professori Mittag-Lefflerin puhetta perättömäksi. Samalla Sourander
vaati professoria joko todistamaan puheensa näyttämällä muillekin sen
teoksen, mistä hänen (Souranderin) kirjoituksensa muka oli lainattu
tahi peruuttamaan syytöksensä kirjallisesta näpistelystä. Professori
väitti kivenkovaan lukeneensa jo ennen saman esityksen, mistä
Sourander oli laatinut palkintokirjoituksensa, mutta ei muistanut,
mistä kirjasta eikä voinut todistaa Souranderia vastaan tekemäänsä
syytöstä. Sourander suuttui asiasta niin ankarasti, että hän, niin
ruotsinmielinen kuin olikin, kiukustui sydämen pohjasta sekä
Mittag-Lefflerille että hänen svekomaanisille puoluelaisillensa,
hylkäsi koko ruotsikkojen puolueen ja liittyi suutuksissaan
Suomalaiseen Nuijaan.
Sattui sitten kerran niin, että Suomalaisessa Nuijassa otettiin
keskustelunalaiseksi eräs asia, joka koski kielikysymystä ja
puolueiden välistä taistelua, ja siinä kysymyksessä halusi myös
Sourander lausua mielipiteensä. Mutta kun hänen suomenkielen taitonsa
oli heikko, niin hän pyysi saada lausua ajatuksensa ruotsiksi. Nuijan
jäsenet vakuuttivat kaikki ymmärtävänsä ruotsia ja Souranderia
kehoitettiin puhumaan ruotsiksi. Hänellä olikin paljon sanottavaa.
Sattui kuitenkin niin, että hänen puhuessaan tuli kokoukseen eräs
Nuijan jäsen, joka oli kotoisin Pohjanmaan ruotsalaiselta seudulta.
Tämä heti Souranderin jälkeen pyysi puheenvuoroa äänekkäästi lausuen:
»Herr ordförande!»
Puheenjohtaja vastasi:
»Adolf Nordmanilla on puheenvuoro.»
»Jag ville bara fråga, vem, tusan, har givit lov att vid Suomalainen
Nuijas möte tala svenska?»
Yleinen naurunrähäkkä säesti tätä muistutusta, joka näytti niin
luonnolliselta, kun tavallisesti näissä kokouksissa ei kuultu ruotsin
sanaakaan.