Lukija, joka katselee tällaista otsikkoa, voi ruveta epäilemään, että
tässä esitetään joitakin algebran tapaisia matemaattisia laskuja.
Kaukana siitä! Algebra on koko elinaikani ollut kaikista koulussa
opetetuista aineista se, jota vähimmin olen harrastanut. Siitä saakka
kun ylioppilastutkinnon sain suoritetuksi, en ole sitä ainetta
vähääkään tarvinnut ja olen kuitenkin koko ikäni hyvin tullut toimeen
tavallisella luvunlaskulla.
Otsikossa merkityt kirjaimet ovat lyhennyksiä niistä
ylioppilasyhdistysten nimistä, joita oli olemassa muutamia
vuosikymmeniä takaperin, mutta jotka nyt ovat kohta unholaan
vaipuneet, sillä niitä ei ole enää olemassa muualla kuin vanhojen
muistossa. Sen lisäksi joissakuissa vanhoissa papereissa.
Niitä Ranskan vallankumouksen aikuisia seurustelu- ja
keskusteluyhdistyksiä, jotka olivat hyväksyneet itsellensä
noudatettaviksi säännöt, ja kokivat toimillansa edistää säännöissä
määrättyjä pyrkimyksiä ja päämääriä, nimitettiin aikoinansa
_club_'eiksi. Tuon englantilaisen sanan ääntäminen ja yhdennäköisyys
ruotsalaisen klubba-sanan kanssa sai jonkun suomalaisen urhoollisesti
suomentamaan club-sanan _nuijaksi_, vaikka sillä sanalla ei ole
kaukaisintakaan yhteyttä nuijan eli kurikan kanssa, jota käytetään
raskaana lyömä-aseena. Kun ei osattu sopivampaa nimeä keksiä, niin
ruvettiin käyttämään nimitystä »Suomalainen Nuija» siitä
suomenmielisten ylioppilaitten yhdistyksestä eli kerhosta, kuten sana
tätä nykyä suomennetaan, joka vuodesta 1876 alkaen perustettiin
Helsingissä ylioppilaitten kesken suomalaisten rientoja keskustelujen
kautta selvittelemään, niitä rahalla ja työllä avustamaan. Suomalainen
Nuija, jonka nimi sanomalehti-ilmoituksissa lyhennettiin S. N., oli
yhdistys, johon jäseneksi otettiin yliopiston jäsen eli _civis
academicus_ mistä osakunnasta hyvänsä, olipa hän nuorempi tai
vanhempi, ylioppilas, maisteri tai tohtori, kun hän vain noudatti
Suomalaisen Nuijan sääntöjä ja hyväksyi sen toiminnan.
Alkuvuosina Suomalaisen Nuijan toiminta rajoittui etupäässä
helppotajuisten luentojen pitämiseen ja niitten kustantamiseen.
Vanhemmat ylioppilaat, jotka olivat tarpeeksi monta lukuvuotta
kuunnelleet luentoja yliopistossa, asettuivat usein asumaan rautatien
läheisyyteen maaseudulle, lukivat siellä kertauksina oppikurssejansa
ja kävivät Helsingissä suorittamassa asianomaisen professorin luona
tutkintoja yksityisissä aineissa. Pääkaupungissa käydessään he usein
tovereillensa kertoivat, mitä epäkohtia he olivat huomanneet niillä
seuduilla, jossa he asuivat. Tämä aiheutti, että toverit tahtoivat
epäkohtia korjata valistavilla esitelmillä. Sillä tavoin
ylioppilaskunnan jäsenet kokivat palvella kotimaata valistamalla sen
kansan takapajulle jäänyttä osaa. Niissä kyläkunnissa, jotka olivat
rautatien läheisyydessä Helsingin ja Hämeenlinnan väliseuduilla,
Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä pidettiin esitelmiä hyvin
monenlaisista aineista. Teoloogit esitelmöivät etupäässä hengellisistä
aineista, muut ylioppilaat muista kuten maantieteellisistä
löytöretkistä, historiasta, uusista laeista ja asetuksista, jopa
kielikysymyksestä ja kouluoloistakin. Luentoaineen valinta oli vapaa
jokaiselle luennoitsijalle ja Suomalainen Nuija maksoi hänen
matkakulunsa, rautatiepiletin edes ja takaisin lähimmälle asemalle;
mutta palkkiota luennon valmistamisesta ei maksettu.
Suomalaisen Nuijan miehet olivat jäykkiä mielipiteissään ja
taipumattomia kuin Nuijasodan miehet aikoinaan. Sellaista mielialaa
koetettiin aina ylläpitää kaikissa tilaisuuksissa ja kaikilla
rehellisillä ja puhtailla keinoilla. Mieliä innostamaan sepitti Vaasan
marssin nuottiin, v. 1878 ylioppilaaksi tullut _Kaarle Albert
Grönqvist_ suomalaiset sanat:
»Jos sydän sulla puhdas on,
ja mieli vakaa, pelvoton,
niin yhdy meihin, tänne jää
ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa
mun toimen' saa.
Sen eestä vaan
mä ainiaan
teen työtä saakka kuolemaan.
Sä punaiseksi sanotaan,
Et veretön sä olekaan;
kun elonvoima uhkuaa,
se poskiasi punottaa.
Ken veltto ois
se jääköön pois;
Ken luja on
Se taistohon,
se lippuamme seuratkoon!
Muttä jos sa meidän miesi oot
Kaikk' epäilykset poistukoot.
Sull' ylin Suomen kieli on,
sen rinnall' muu on arvoton.
Siis vanno näin:
Ain' eteenpäin
Ei oikeaan
ei vasempaan
Vaan eteen eestä Suomenmaan!»
Suomalaisen Nuijan miehet tutustuivat suurella ihastuksella tähän
lauluun ja sitä laulettiin sangen usein. Mutta tyynesti ajattelevia
oli paljon, jotka eivät hyväksyneet jokaista sanaa tuossa laulussa.
Toiset sitävastoin omaksuivat sen sitä innokkaammin, ja siitä tulikin
lopulta nimenomaan heidän laulunsa: se ei olekaan tunnettu Suomalaisen
Nuijan, vaan K. P. T:n marssin nimellä.
Intomielinen _Lauri Kivekäs_ esiintyi Suomalaisessa Nuijassa lietsoen
hellittämättä tulisilla puheillansa suomenmielisiä, mutta samalla
joskus johtaen heitä päätöksiin ja tekoihin, jotka maltillisempien
mielestä olivat vahingollisia. Sillä muutamat teot olivat omiansa
hajoittamaan ylioppilaskunnan eri ryhmiin, jotka entistä kiukkuisemmin
taistelivat toisiaan vastaan.
Alavuuden rovastilla, runoilija Lars Stenbäckillä oli useita poikia.
Vanhin heistä luki papiksi ja oli kauan rovastina Ulvilassa. Seuraava
veli, Konrad Fredrik, oli vuosikymmeniä Oulussa Kaiku-lehden
toimittajana ja kaksi nuorinta veljeä, Gösta Laurentius ja Josef
Daniel (arkkitehti), kävivät koulua ensin Vaasan ruotsalaisessa
kimnaasissa, mutta siirtyivät sittemmin Jyväskylän suomalaiseen
lyseoon. Tällainen siirtyminen ruotsinkielisestä koulusta
suomenkieliseen, entisestä tunnetusta toveripiiristä uuteen,
tuntemattomien poikien joukkoon sai aikaan sen, että Gösta Stenbäck
pysytteli erillään uusista tovereista ja puhui mieluummin ruotsia
ennen totuttuun tapaan. Mutta kun hän jostakin asiasta kiukustui ja
innostui käyttämään voimasanoja, niin hän tiuskasi »Teufel», sillä hän
ei tahtonut käyttää talonpoikain raakaa kieltä. Kun sitten Gösta
Stenbäck vuonna 1871 tuli ylioppilaaksi ja rupesi hankkimaan
yhteiskunnallisia tietoja, sai hän kirjastoista käsiinsä J. W.
Snellmanin filosofiset ja valtio-opilliset teokset sekä Saiman ja
Litteraturbladetin vuosikerrat. Niitä hän luki intohimoisesti.
Kiivaasta ruotsinkielen käyttäjästä ja suomenkielen halveksijasta tuli
päinvastaiseen suuntaan kääntynyt intoilija, joka tahtoi
ulkonaisestikin osoittaa mielipiteissään tapahtuneen muutoksen.
Jälkimmäisen ristimänimensä hän muutti Lauriksi ja sukunimeksensä hän
otti Kivekäs-sanan ihaillen sillä nimellä Ison-vihan aikana tunnetuita
sissisotureita. Näin oli Gösta Stenbäck muuttunut Lauri Kivekkääksi.
Ja tämä Lauri Kivekäs oli esillä aina ja joka paikassa hidastelevia
suomalaisia kiirehtimässä ja yllyttämässä, milloin vain tilaisuus
ilmestyi ryhtyä taisteluun suomalaisuuden puolesta. Olen huomannut,
että kun joku henkilö tekee täyden käännöksen, luopuu entisestä
valtiollisesta suunnastaan ja liittyy vastakkaiseen, niin hän suurella
kiivaudella toimii sen asian puolesta, jota hän ennen on vastustanut,
ikäänkuin peljäten, että joku saattaisi epäillä hänen
vilpittömyyttään.
Olen kertonut, että Helsingin ylioppilaskunta vuonna 1877 valitsi
edustajia Upsalan yliopiston 400-vuotisjuhlaan. Edustajain vaali ei
tapahtunut kaikkien mieliksi. Sen vuoksi muutamat osakunnat
suorittivat omista kassoistaan edustajainsa matkakulut; pohjalaisten
ja länsisuomalaisten edustajat maksoivat matkakulunsa omista
varoistaan, mutta uusmaalainen osakunta vaati kiven kovaan, että
heidän edustajansa matka oli maksettava ylioppilaskunnan yhteisestä
kassasta. Ja kun sitä ei suoritettu heidän vaatimuksensa mukaan, niin
uusmaalaisen osakunnan kuraattori jättäessään ylioppilaskunnan
yhteiseen kassaan kokoamansa lukukausimaksut pidätti niistä
omavaltaisesti uusmaalaisten edustajain kulut Upsalan-matkalta.
Ylioppilaskunnan taloudenhoitaja ei kuitenkaan hyväksynyt sellaista
menettelyä ja asiasta syntyi pitkä riita. Koska kerran uusmaalaisten
edustaja oli sillä tavoin valittu, etteivät muut ylioppilaat pitäneet
vaalitapaa oikeana, niin maksakoot uusmaalaiset edustajansa matkan
omasta kassastaan, niinkuin tekivät savokarjalaiset, viipurilaiset ja
hämäläiset, tai jos uusmaalaisten edustaja tekisi samalla tavoin kuin
länsisuomalaisten ja pohjalaisten edustaja, että he itse omista
varoistaan suorittivat matkakulunkinsa, niin olisi tapahtunut oikeus
ja kohtuus. Mutta uusmaalaiset vaativat uhallakin maksua
ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta joko sovinnolla tai väkipakolla.
He valitsivat itse omavaltaisen väkipakkokeinon ja heitä harmitti,
ettei heidän laskuansa Upsalan-matkalta hyväksytty, vaan vaadittiin
täysi summa maksettavaksi ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan s. o.
niin monta lukukausimaksua kuin oli saapuvilla uusmaalaisia
ylioppilaita.
Tuon raha-asiasta syntyneen rettelön lopettivat muutamat yksityiset
suomenmieliset siten, että keräsivät kokoon rahasumman, millä
uusmaalaisen osakunnan velka maksettiin. Uusmaalaisia suututti vielä
enemmän, että heidän velkansa oli maksettu juuri kuin jonkun köyhän
vaivaisen puolesta, joka ei kykene itse velkaansa suorittamaan, mutta
heidän vastalaskunsa jäi hyväksymättä.
Tähän juttuun ryhtyi Lauri Kivekäs agitatiokeinoinensa. Ja
yllyttämällä Suomalaisen Nuijan jäseniä sai hän riidan ja kiistan
leimahtamaan uuteen liekkiin seuraavalla tavalla.
Jokainen ylioppilas tuntee Akadeemisen lukuyhdistyksen.
Ylioppilastalossa on erityinen huoneisto, johon on tilattu, ja jossa
saa lukea paitsi kaikkia Suomessa ilmestyviä myöskin ulkomaalaisia
sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tieteellisiä vihkottain
säännöllisesti ilmestyviä teoksia. Kaikki Akadeemisen lukuyhdistyksen
jäsenet ovat oikeutetut tätä kirjallisuutta käyttämään, ja jäseninä
tässä lukuyhdistyksessä ovat kaikki ylioppilaskunnan jäsenet, mutta
sen lisäksi ne dosentit ja professorit, jotka tahtovat maksaa
lukuyhdistyksen jäsenmaksun.
Kun uusmaalainen osakunta oli jättänyt maksamatta kolmesataa markkaa
ylioppilaskunnan kassaan, josta Akadeemiselle lukuyhdistyksellekin
suoritetaan se osa sanomalehtien tilaushinnasta, mikä ylioppilaskunnan
osalle tulee, niin väitti Kivekäs uusmaalaisen osakunnan sillä tavoin
vahingoittaneen Akadeemista lukuydistystä, ja siksi uusmaalaisia oli
rangaistava siten, että Akadeemisessa lukuyhdistyksessä käyminen sekä
lehtien ja aikakauskirjojen siellä lukeminen uusmaalaisilta kokonaan
kiellettäisiin.
Voi, herra varjele, mikä meteli ja rähinä tästä ehdotuksesta syntyi
Akadeemisen lukuyhdistyksen kokouksessa, jossa Kivekäs ehdotuksensa
teki! Riidanhaluisille on tavallisesti turha puhua sovinnosta ja
järkisyistä. Millä tavalla uusmaalaiset voitaisiin estää vastoin
kieltoa käymästä lukusalissa, oli vaikea käsittää. Sitä paitsi
huomautettiin, että Akadeeminen lukuyhdistys oli pennilleen saanut
kaikki, mitä sille oli tulevaa. Ei yhtäkään sanomalehteä tai
aikakauskirjaa jäänyt tilaamatta sen vuoksi, etteivät uusmaalaiset
olleet suorittaneet velkaansa ylioppilaskunnalle. Eikä siis ollut
vähintäkään syytä ryhtyä Akadeemisen lukuyhdistyksen puolesta
rettelöimään uusmaalaisten kanssa.
Nämä vastasyyt esitettiin Kivekkään puuhien torjumiseksi. Mutta
itsepäinen agitaattori ei tahtonut kuullakaan järkisyitä, vaan hän ja
hänen kiihoittamansa nuorisolauma äänestivät uusmaalaisten
karkoittamista lukuyhdistyksestä. Nämä intoilijat eivät kuitenkaan
saavuttaneet enemmistöä lopullisessa äänestyksessä, sillä heitä
vastassa oli ensiksikin järkähtämätön ruotsalainen puolue
länsisuomalaisista, pohjalaisista, viipurilaisista ja tietysti
uusmaalaisista sekä maltilliset hämäläiset, savokarjalaiset ja
muistakin osakunnista ne, jotka eivät antaneet liiallisen innostuksen
viedä järkeänsä harhaan.
Se tappio, minkä Kivekkään innoittama joukko äänestyksessä kärsi,
harmitti etenkin häntä itseään, mutta myös niitä suomenmielisiä, jotka
häntä sokeasti seurasivat. Ja he alkoivat purkaa suuttumustansa
puoluetovereita vastaan, jotka muka olivat pettäneet suomalaisuuden
asian, kun eivät äänestäneet uusmaalaisia karkoitettaviksi
Akadeemisesta lukuyhdistyksestä. Kivekäs oli siinä määrin älykäs,
ettei hän omaa auktoriteettiaan pannut alttiiksi, vaikka hän oli
johtanutkin asian päin männikköön. Kun hän oli jonkun ehdotuksen
tehnyt, niin hän puheenjohtajana antoi äänestää asiasta, ja
päätöksestä hän aina puhui, ikäänkuin se ei olisi mikään hänen muille
tyrkyttämä mielipiteensä, vaan: »hyvät herrat! sehän on teidän oma,
vakaan harkitsemisen jälkeen tekemä päätöksenne!» Väärällekin polulle
ohjattu lauma harvoin myöntää olevansa nenästä vedetty, sehän olisi
oman minuuden kieltämistä, ja se pysyy jyrkästi siinä, mitä on
päätetty, ettei sitä voisi verrata häilyväiseen ruohonkorteen, joka
taipuu jokaisen tuulen mukaan. Laulun säkeet
Ken veltto ois
se jääköön pois;
ken luja on
se taistohon,
se lippuamme seuratkoon!
oli letkaus niille suomenmielisille, jotka eivät sokeasti seuranneet
Lauri Kivekkään johtoa, vaan uskalsivat ajatella toisella tavalla kuin
hän.
Innokkaimmat ja uskollisimmat kannattajat Lauri Kivekkäällä oli oman
osakuntansa pohjalaisten keskuudessa, jotka ummistivat silmänsä hänen
virheilleen ja tulisella innolla seurasivat hänen impulsivisia,
eteenpäin hyökkääviä hankkeitaan. Jos joku raskaampi moite julkisesti
kohtasi Kivekästä, niin tietysti hänen aatetoverinsa ryhtyivät häntä
kaikin voimin puolustamaan ja tekivät asian yhteiseksi, heitäkin
koskevaksi. Ja yhteisillä voimilla oli helpompi torjua moite, kuin jos
Kivekäs yksin olisi jäänyt puolustautumaan, sillä hänen kiivas
luonteensa helposti vei hänet harhaan. Sen päämäärän, johon hän pyrki
ja tahtoi muitakin johtaa, hän määritteli sanoilla _Koko Programmi
Toimeen_. Hänen toivonsa oli saada suomenkieli ja suomalaisuus niin
täydelliseen valtaan, ettei ruotsalaisuudesta jäisi jälkeäkään tässä
maassa. Ja keinot, millä tämä saavutettaisiin, saisivat olla jyrkät ja
vaikka väkivaltaisetkin. Itse hän tosin ei väkivaltaa saarnannut,
vaikka hän usein olikin häikäilemätön, mutta hänen lippuansa seuraavat
miehet eivät peittäneet aikeitansa eikä keinojansa.
Lauri Kivekkään syyksi pääasiallisesti on luettava, että
suomenmielinen osa ylioppilaskunnassa hajaantui kahteen ryhmään,
maltillisiin nuijalaisiin ja kiivastelijoihin, joiden etupäässä olivat
Kivekäs, Jonas Castrén ja moniaat muut. Kivekkään usein uudistettu
vaatimus: »koko programmi toimeen», joka lyhennettynä merkittiin _K.
P. T._, aiheutti väittelyjä ja erimielisyyksiä, kunnes selvä pesäero
syntyi ryhmien välille.
Ilman kiivastelijoita jonkun uuden aatteen kannattajat saavutettuaan
jonkun verran menestystä usein veltostuvat sekä vaatimuksissaan että
työssään. Siltä näkökannalta katsottuna voidaan pitää K. P. T.
-yhdistystä tarpeellisena, suomalaista puoluetta hereillä pitävänä,
meluavana ryhmänä. Mutta K. P. T:n jäsenet menivät liiallisuuksiin,
jotka eivät ole puolustettavissa. Kun senaattori Snellman 12.
toukokuuta 1881 täytti 75 vuotta, niin suomalainen puolue Helsingissä
kunnioitti häntä niin juhlallisesti kuin taisi. Hänen entiset
oppilaansa, vanhat professorit ja tohtorit y. m. julkaisivat hänen
kunniaksensa albumin, jossa etevimmät kynänkäyttäjät julkaisivat
kirjoituksia Snellmanin työn merkityksestä. Ylioppilaskunnan enimmistö
toimeenpani hänen kunniaksensa juhlan ylioppilastalossa ja siihen
ottivat osaa vanhatkin herrat, jotka eivät enää kuuluneet
ylioppilaskuntaan. Samaa tilaisuutta varten ylioppilaskunta teetti
uuden rintakuvan Snellmanista, 3 kertaa luonnollista kokoa suuremman,
ja ylioppilaskunnan nimessä julkaistiin albumi Snellmanin kunniaksi.
Albumi-toimikunnassa oli Lauri Kivekäs toimeliaimpia jäseniä. Hän oli
hankkinut Snellmanin valokuvan, antanut monistaa sen kivipainossa ja
Snellmanin kuva oli sijoitettu ensimmäiselle sivulle alkulehden
edelle. Mutta kansilehden yläsyrjään Kivekäs painatti huomattavalle
paikalle isoilla kirjaimilla K. P. T. Näytti siltä kuin olisi
Kivekkään ryhmä toimittanut koko albumin, vaikka niin ei suinkaan
ollut. Suurempi osa albumin sisällyksestä oli Suomalaisen Nuijan
miesten kirjoituksia, mutta nuo kolme kirjainta, jotka prameilivat
etusivulla, suututtivat nuijalaisia katkerasti. Enimmin suututti ja
hävetti eräs Heikki Hornborgin (Sarvelan) sepittämä runo kiusanhenkiä
vastaan. Peitetyillä sanoilla runon sepittäjä kiukuttelee kiusanhenkiä
vastaan, mutta lukija kuitenkin helposti ymmärtää, että sillä nimellä
tarkoitetaan ruotsinmielisiä. Ja Sarvela jatkaa
Kosk'ei tässä noitatemput auta
— taikakeinoihin ken enää luottaa voi?
niin vissiin auttaa ruuti, lyijy, rauta
auttaa varmaan — lempo soi!
Tämä runo herätti suurimmassa osassa ylioppilaskuntaa niin tulisen
kiukkuisen suuttumuksen, että sen runon tähden jätettiin koko albumi
ostamatta. Snellmanin kunniaksi toimitettuun, ylioppilaskunnan nimessä
julkaistuun albumiin tuollainen runo! Sehän oli kamalin häväistys mitä
voitiin ajatella. Ja katkerasti harmiteltiin, ettei Kivekkäällä ollut
parempaa arvostelukykyä, niin että hän oli albumissa julkaissut
tuollaisen runotekeleen ja lisäksi salakähmäisesti, toisten
mielipidettä kysymättä. Jos nuo komeilevat kirjaimet K. P. T. kirjan
kannessa ikäänkuin anastivat samannimiselle ylioppilasryhmälle kunnian
tämän albumin ilmestymisestä, niin Sarvelan runo löi samaan kirjaan
sellaisen häpeän leiman, ettei moni sitä suvainnut nähdä pöydällänsä
siivojen kirjojen seassa.
Kun ylioppilaskunnan nimessä ja kustannuksella painettu albumi
ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa painosta ilmestyneeksi ja
suomalaisen yleisön ostettavaksi, niin joku ostaja lähetti kysymyksen
U. Suomettaren toimitukselle tiedustellen, mitä nuo kirjaimet K. P. T.
kirjan kannessa merkitsivät ja mitä varten ne oli painettu?
U. Suomettaren toimitus nähtävästi ei häpeän tähden tahtonut antaa
selitystä, vaan vastasi, ettei sekään asiaa varmaan tietänyt, mutta
luuli, että kirjaimet merkitsivät: Kahdestoista Päivä Toukokuuta, se
oli näet Snellmanin syntymäpäivä. Näin oli leikinteolla vältetty
kajoaminen ilkeään asiaan.
Jo ennen kuin Snellmanin syntymäpäivä oli koittanut ja juhlaa vasta
ryhdyttiin valmistelemaan, oli ylioppilaskunnan puolesta puhuteltu
kuvanveistäjä Erland Stenbergiä, että hän valmistaisi uuden kuvan
Snellmanista. Kivekäs kävi pyytämässä senaattoria tulemaan Stenbergin
atelieriin, että tämä saisi tarkemmin muovaella kasvojen piirteet
elävän mallin mukaan. Senaattori siihen suostui, varsinkin kun sai
kuulla, että kuva oli aiottu luonnollista suurempaan kokoon. Mutta
senaattori oli myöskin kuullut Kivekkään puuhista ylioppilaskunnassa
ja hän alotti siitä keskustella sanoen:
»Hvad är det, som magistern har börjat skrika i dessa tider? Man skall
först veta nägot, innan man börjar skrika åt andra. Läs först och
skaffa kunskaper, och sedan må ni skrika efteråt. Så har jag gjort.
Jag läste länge och mycket, innan jag började skrika, och det ganska
måttligt ändå.»
(Suomeksi: Mistä maisteri on näihin aikoihin nostanut huudon? Ensin
pitää tietää jotakin, ennenkuin rupeaa toisille huutamaan. Lukekaa
ensin ja hankkikaa tietoja, sitten voitte jälkeenpäin huutaa. Niin
minäkin olen tehnyt. Minä luin kauan ja paljon, ennenkuin minä rupesin
huutamaan ja sittenkin sangen kohtuullisesti.)
Kivekäs rohkeni väittää vastaan: »Månne det just var så måttligt
heller?» (Tokkohan se juuri oli vallan kohtuullista huutoa?)
»Vet hut, fan, jag kan väl åt en ung magister säga, hvad jag vill!»
(Tietäkää huutia, saakeli, totta kai minä nuorelle maisterille voin
sanoa, mitä tahdon!) ärähti senaattori, ja silloin Kivekäs ymmärsi
olla vaiti.
Jos Kivekäs olisi tarkemmin ottanut noudattaaksensa senaattorin
neuvoa, lukenut enemmän ja hankkinut enemmän sekä tietoja että
elämänkokemusta, niin hänen vaikutuksensa ei olisi ollut niin
hajoittavaa suomalaisessa puolueessa, joksi se muodostui. K. P. T.
-seuran jäsenet alkoivat yltiöpäisinä ylenkatsoa Suomalaisen Nuijan
tyynemmin harkitsevia miehiä ja heidän mielipiteitään, niin että
vanhempien suomenmielisten ja nuorempien välit tulivat kireiksi,
melkein vihamielisiksi. Nämä riitaisuudet minun käsitykseni mukaan
olivat alkuna vanhojen suomalaisten ja nuorsuomalaisten väliseen
erimielisyyteen. Mitä kiivaammin nuorsuomalaiset rupesivat vetämään
eri köyttä ja poikkeamaan eri suuntaan, sen äreämmiksi muuttuivat
vanhoillisetkin, ja molempain puolien toiminta herätti yhä
kiukkuisempaa vihaa ja ilkeyttä ruotsalaisessa puolueessa.
Joku aika Snellmanin kuoleman jälkeen sattui tapaus, joka valaisee
senaikuisia olosuhteita. Hämäläinen osakunta vietti vuosijuhlaansa
lokakuun 1. p:nä ja entisen tavan mukaan oli kutsuttu edustajia
muistakin osakunnista kutsuvieraiksi. Pohjalaisen osakunnan
edustajaksi oli kutsuttu eräs nuori medisiinari von Pfaler, jota
toverien kesken sanottiin Pahko-Pfaleriksi. Hän oli leikillisen ja
hauskan olentonsa vuoksi saavuttanut hämäläistenkin suosion.
Kun vuosijuhlan ohjelmassa määrätyt viralliset puheet: vainajatoverien
muistolle, inspehtorille, kuraattorille, yliopiston rehtorille,
isänmaalle ja toisille osakunnille oli pidetty, otti v. Pfaler
puheenvuoron vastataksensa hämäläiselle osakunnalle muista osakunnista
kutsuttujen edustajain puolesta. Lausuttuansa tavanmukaiset
kohteliaisuudet ja kiitokset kutsusta juhlaan ja vierasvaraisuudesta,
kehuskeli v. Pfaler hämäläisten yleistä vankkaa suomenmielisyyttä ja
järkkymätöntä lujuutta yhteisten harrastusten puolustamisessa, mutta —
jatkoi hän — »ette te, hämäläiset, oikein osaa nuorukaisia miehiksi
kasvattaa. Te olette liiaksi hitaita ja epäröiden punnitsette asioita
sinne tänne, ennenkuin uskallatte edistysaskeleen ottaa. Tulkaa te
pohjalaiseen osakuntaan katsomaan, miten meillä kasvatetaan
nuorukaisista innokkaita isänmaan ja suomalaisuuden palvelijoita!
Teistä hämäläisistä, jotka olette niin varovaisia ja harkitsevaisia,
ei ole johtajiksi. Pohjalaiset ne sentään suomalaisuuden etunenässä
kulkevat. Ilman pohjalaisten tulista intoa ja eteenpäin hyökkääviä
toimia suomalaisuuskin nukkuisi paikoilleen edistymättä, tiesi, kuinka
pitkiksi ajoiksi. Ja kun me, pohjalaiset, hyökkäämme eteenpäin ja
pidämme kiirettä, niin meille on niin turvallista tietää, että meitä
uskollisesti seuraa hämäläisten sankka ja luotettava joukko, joka
johtajiansa ei jätä, vaan aina luotettavana selkäjoukkona taistelee
saman asian puolesta. Mielelläni sentähden kehoitan toisiakin
kutsuvieraita raikkaasti huutamaan: eläköön hämäläinen osakunta!»
Tämä von Pfalerin puhe oli kuvaava selitys K. P. T -seuran ja
Suomalaisen Nuijan välisistä suhteista. Hämäläistä osakuntaa tuo puhe
kaikista kohteliaisuuksista huolimatta loukkasi ja monet purivat
hammasta äkeissään, mutta eivät tahtoneet kutsuvierasta, pohjalaisen
osakunnan edustajaa, loukata äreällä vastauksella.
Kuitenkin oli yksi hämäläinen, maisteri David Lassila, joka ei
jaksanut suuttumustansa hillitä, vaan astui esiin vastaamaan von
Pfalerille.
»Meitä hämäläisiä», sanoi hän, »on tässä moitittu hitaudesta ja
maltillisuudesta, millä me asioita käsittelemme. Sitä moitetta, jonka
viimeinen puhuja juuri lausui, pidämme kunnianamme ja siitä me
kerskaamme, että pidämme arvossa järkeä ja mielenmalttia. Meidän
osakunnassamme ei ole kahta eri puoluetta, jotka vimmatusti
taistelevat toisiansa vastaan kamalalla rähinällä ja jalkain
tömistämisellä. Viikkokokouksemme ovat tähän asti pidetyt samaan
aikaan, jokainen maanantai-ilta, kuten pohjalaistenkin, sillä
erotuksella, että hämäläisten kokoushuone on alakerroksessa
pohjalaisten huoneen kohdalla. Lukemattoman monet kerrat ovat
kokouksemme keskeytyneet herrojen pohjalaisten pakanallisesta
pauhusta, jalkojen ja tuolien tömistämisestä ja kolistamisesta, joka
on pannut epäilemään, kestääkö välikatto enää pitkääkään aikaa
fakulteettija orkushuoneiden välillä. Sellaista nuorukaisten
kasvattamista isänmaan palvelijoiksi emme me, vakaat hämäläiset, pidä
arvossa, vaikka onkin myönnettävä, että kohtuullisten toivomusten ja
oikeudenmukaisten vaatimusten kieltäminen sekä jyrkkä vastustaminen
häpeällisillä solvauksilla onkin ankara kärsivällisyyden koetus.
Pohjalaisten riehuminen etupäässä ja harkitsematon ryntääminen ei
meidän mielestämme asiata hyödytä. Jollei ajattelematonta
kiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden
maltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset
olisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai
päin seiniä. Kerskaileva puhe johtavasta asemasta ei meitä miellytä
eikä myöskään puoluetoverien moittiminen. Se mies tekee oikein, joka
vakaan harkinnan jälkeen ilman vaarallisia loikkauksia ja turhaa melua
tukevasti painaa eteenpäin sen asian puolesta, jota hän tahtoo
puolustaa. Liian tulinen hyppeleminen eteenpäin on tätä ennen usein
aikaansaanut äkillisiä kuperkeikkoja, emmekä me sellaista toivota
kellekään saman asian puolustajalle. Elleivät herrat pohjalaiset tahdo
maltillista menettelyä noudattaa, niin pelkään, että katkera seuraus
liiasta hurjuudesta antaa kovakouraisen opetuksen, joka ymmärretään
sananparresta: 'ylpeys sen teki', sanoi sontiainen, 'kun lensi päänsä
aidanseipääseen'.»
Kiusallisen vaikutuksen läsnäoleviin tekivät sekä von Pfalerin että
Lassilan puheet, sillä edellinen ei ollut harkinnut, oliko soveliasta
soimauksilla moittia hämäläisiä, joiden juhlavieraaksi hän oli
kutsuttu, eikä toiselta puolen Lassilan kiivas hyökkäys pohjalaista
osakuntaa, K. P. T. -yhdistystä ja sen mielipiteitä vastaan sopinut
yhteen niiden velvollisuuksien kanssa, jotka luetaan kuuluviksi juhlan
toimeenpanijoille kutsuttuja vieraita kohtaan. Mutta noiden herrojen
epäkohteliaisuudet kuittasivat toinen toisensa.
Eri puolueet tavallisesti pysyvät pystyssä, niin kauan kun niitä
vastustetaan ja niiden toimintaa siten kiihoitetaan. Tai loppuu
puolue, jos se voimakeinoilla hajotetaan. Ylioppilaspiireissä pysyi
Suomalaisen Nuijan puolue, vanhoillisten suomenmielisten ryhmä,
virkeänä ja voimakkaasti toimivana, kunnes suomalaisuus oli päässyt
niin voitolle, että monet äänestyksissä ja vaaleissa saavutetut voitot
ja ruotsalaisen puolueen tappiot saivat vastuksen masennetuksi. Vaikka
Suomalaisella Nuijalla oli ollut virallisesti vahvistetut säännöt, ja
yhdistys oli tehty lailliseksi sen kautta, että sen nimi ja sen
virkailijat, puheenjohtajat ja sihteerit mainittiin useana vuonna
ylioppilasluettelossa, niin tuli yhdistyksestä virallinen loppu siten,
että yliopiston rehtorin toimesta Suomalaisen Nuijan nimeä ja
virkailijoita ei enää painettu ylioppilasluetteloon. K. P. T. seuran
nimeä ei siihen milloinkaan oltu painettukaan. Se oli aikansa olemassa
epävirallisena seurana, jolla ei ollut vahvistettuja sääntöjä.
Syy, miksi Suomalaisen Nuijan nimi poistettiin virallisesti
toimitetusta yliopiston luettelosta, vaikka sen säännöt olivat saaneet
yliopiston viranomaisten vahvistuksen, oli siinä, että ruotsinmielinen
puolue oli valmistanut itsellensä säännöt taistellaksensa
suomalaisuutta vastaan ja pyysi säännöillensä yliopiston rehtorin
vahvistusta, niin että heidänkin yhdistyksensä lailliseksi
tunnustettuna mainittaisiin ylioppilasluettelossa. Yliopiston rehtori
ei tahtonut virallisesti jakaa ylioppilaskuntaa kahteen vastakkaiseen,
keskenänsä riitelevään puolueeseen, ja sentähden poistettiin
Suomalaisen Nuijankin nimi, joka tätä ennen oli otettu luetteloon.
Mutta niin kauan kuin suomalaisten yhdistys vaikkapa epävirallisena
oli olemassa, pysyi ruotsalainenkin toiminnassa.
Kun kielisuhteet ylioppilaskunnassa olivat sillä kannalla, että
ruotsinmieliset olivat voitolla, tekivät Suomalaisen Nuijan miehet
rynnistyksiä voiton toivossa ja ponnistukset kiihtyivät sitä
lujemmiksi, kunnes suomalainen puolue kasvoi tasaväkiseksi ja viimein
pääsi voitolle ruotsalaisista. Vaalien edellä, kun piti valita
ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja tai hoitokomitean
jäsenet, olivat molempien puolueiden agitaattorit ahkerasti liikkeellä
kokoamassa äänestyslippuja oman puolueen hyväksi ja valtakirjoja
käytettiin sangen ahkerasti. Pidettiin ylioppilasluettelon mukaan
tarkkaa lukua siitä, ettei kenenkään äänioikeutetun ääni mennyt
hukkaan. Jos aavistettiin, että joku olisi välinpitämätön tai
sairauden tähden ei voisi tulla vaalikokoukseen, haettiin hänen
valtakirjansa, niin että toinen saman puolueen mies voisi käyttää
hänen äänioikeuttaan. Käyttämättä jäi vain niitten äänet, jotka olivat
matkalla tai joita agitaattori ei parhaalla etsimiselläkään löytänyt.
Vaalikiihoitus oli ankaraa ja joskus sattuivat vastakkaisten
puolueitten agitaattorit kohtaamaan toisensa matkoillaan. Tällöin voi
syntyä esim. seuraava keskustelu:
»Turhaa työtä teidän puolueenne agitaattorit tekevät, sillä me
kuitenkin voitamme.»
»Älkää kerskailko ennen aikojanne! Me saamme kokoon ainakin 223 ääntä,
ja jos hyvin onnistuu, pääsemme 235 ääneen.»
»Niinpä te jäätte tappiolle, sillä me saamme ehdottoman varmasti ääniä
oman puolueemme hyväksi vähintään 242 ääntä, mutta jos onni on suopea,
niin voimme koota 258 ääntä. Teidän on turha taistella varmaa
enemmistöä vastaan.»
Kun vaalitilaisuudessa äänet tarkoin luettiin, niin suomalaisella
puolella oli 255 ääntä ja ruotsalaisella ainoastaan 232 ääntä.
Vaalin jälkeen tappiolle jääneen puolueen agitaattori ihmetteli,
kuinka vastapuolueen äänten kerääjä oli edeltäpäin osannut noin
likelle arvata, miten monta ääntä he saisivat.
»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty»,
vastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut
tehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.
Joka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja
taitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.
Ylioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella
Helsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa
kuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja
sillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa
yleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen
lukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien
hankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.
Osakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen
teki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli
lahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten. Hyvin
vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli
sivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua
agitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin
yksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle
puolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio
mahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen
hyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä
käymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta
maksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua
miehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty
valtakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä
ja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin
koottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä
lyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja
jokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue
oli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa
säilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.
Mielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein
aikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti
piti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen
äänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet
tarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko
virheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla
puolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.
Sillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita
monia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville,
oliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut
useampia valtakirjoja kuin oli sallittu j. n. e., vetäytyi suuri
äänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin
virvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen
kuumeesta.
Aamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan
velvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta.
Suomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä.
Vaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä
silmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin
uskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet
enemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista
huolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se
oli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut
toiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei
joskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa
toivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko
suomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että
ruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä
voitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!
Oli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet.
Hekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet
oikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista
sivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat
olivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat
suomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton
kallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin
vanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan
maltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä
pääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.
Tarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian
tunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli
usein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen
kimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten
ajaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti
hänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.
Niin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli
kuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä
mieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset
aivan syyttömästi.
Ne ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat
kielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan
suinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi
suomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat
siihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat
monet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon.
Kouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.
Suomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman
ilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän
muillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle
Suomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana
monopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman
maassa. Suomalaisen Nuijan ja K. P. T. -seuran työn tulokset
ylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta
tultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että
seurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.
Avoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut
valmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa. Siihen
kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen työkansan
valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen
tunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se
ikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka
kirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa
kylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K. P. T. -seura
ei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee
ollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut
Suomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K. P. T. vain kiivaampi
vaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.
Ruotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä.
Pohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia
puhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle
jäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta
mielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta
kokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin
lukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:
»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)
Välinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan
monella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen
maaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan
suomenkielistä vastaan.
Ruotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X. Y. Z.
Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville,
ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka
minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä
kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa,
niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen
puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä
pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko
yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan
otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z.
-yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein
siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui
salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli
ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin
suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa
suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.
Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja
suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin.
Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten
laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia
jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala,
joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin
seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin
Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli
juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla
kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua
runoa:
»Jag önskar jag vore en jätte stor
med blixtrande bila i hand;
och att hvarje tschud, som i Finland bor,
skulle bindas i bojor och band
och läggas på sträckbänk och piskas med spö
till dess att han sist skulle döden dö
för bilan i jättens hand.»
Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on
kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva
suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin
kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein
kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»
Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain
siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä
paheksumista.
Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista
ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli
yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin
kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että
loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän
parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia
periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos
mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä
vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka
paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen
varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä
kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää,
minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.