Alkupuolella 1870-lukua oli yliopiston piireissä vain yksi yhteinen
laulukunta, _Akadeeminen laulukunta_. Se oli perustettu Paciuksen
aikana luultavasti noin 1850-luvulla ja silloin ylioppilaskunnan
jäsenet olivat suostuneet kukin joka lukukausi maksamaan 60 kopeekkaa
niiden tarpeiden hankkimiseksi, jotka laulukunnalle olivat
välttämättömät, niinkuin nuotit y. m. Akadeemiselle laulukunnalle
syntyi siten vähäinen rahasto, joka ei kuitenkaan riittänyt sen
menoihin. Laulu oli kuitenkin saatu syntymään ja siitä koitui suurta
hyötyä ylioppilaskunnalle. Huolellisesti harjoitetut kakstoistikot
(kolmenkertaiset kvartetit) matkustelivat Suomessa kaupungista
kaupunkiin keräämässä konsertteja antamalla varoja perustettavaa
ylioppilastaloa varten.
Tämä hanke onnistui ja samalla oli miesääninen kvartettilaulu saatu
hyvään maineeseen. Laulukunta sai ylioppilaskunnan yleisestä kassasta
vuotuisen raha-avun. Innolla ja halulla otti jotenkin suurilukuinen
laulajajoukko osaa Akadeemisen laulukunnan harjotuksiin.
Vuonna 1874 ja vielä eteenpäin vuoteen 1878 oli Akadeemisen
laulukunnan johtajana länsisuomalainen maisteri _Martin Wegelius_,
josta sittemmin tuli Helsingin musiikkiopiston johtaja. Hänen jyrkkä
ruotsinmielisyytensä sai monen suomenmielisen ylioppilaan laulajien
joukossa nurisemaan, kun laulajat eivät saaneet, niinkuin heidän
mielensä teki, laulaa kylliksi useita suomenkielisiä lauluja, vaan
heidän täytyi alistua johtajan ja hänen kanssaan samanmielisten
toverien tahdon alle. Ruotsinmielisyys ja suoranainen vihamielisyys
suomenkieltä vastaan tuli näkyviin monella tavoin. Kun esim. maisteri
Taavi Hahlin Ylioppilaslaulu-kokoelman »Vineta»-nimisessä laulussa oli
vain suomenkieliset sanat, hankki laulukunnan johtaja Ruotsista saakka
ruotsinkielisen tekstin tähän lauluun, joka sitten harjoitettiin ja
laulettiin sillä kielellä. Alakynnessä pienenä vähemmistönä ollessaan
suomenmielisten laulajain täytyi nähdä useimmat vaatimuksistaan jäävän
täyttämättä. Suomenmieliset olivat silloin pienenä vähemmistönä; se
käy siitäkin selville, että kun ylioppilastalo vuonna 1870 vihittiin,
kuului suomenmielisiin ainoastaan noin 70 ylioppilasta. Kun juhlan
ohjelma oli umpiruotsalainen eikä suomenmielisten vaatimuksien mukaan
suomenkielelle annettu yhtään sijaa, erkanivat nuo 70 viettäen
juhlansa erillään muista. Tämä seikka heille tuotti nuhteet itse J. W.
Snellmanin puolelta, joka paheksui heidän menettelyään. Hän vaati näet
jyrkästi, että vähemmistön aina täytyy mukautua enemmistön vaatimusten
mukaan, ellei se tahdo yhteistä kokonaisuutta hajoittaa. »Kuinka te
voitte toivoakaan», lausui hän, »että ruotsinmieliset, sittenkuin te
vastedes olette enemmistössä ja vallassa, teitä sitten tottelisivat
eroamatta teistä?» Myöhemmät olot ovat kyllä osoittaneet, miten oikein
Snellman ennusti: jo kymmenen vuotta sen jälkeen olivat
ruotsinmieliset ylioppilaat saman talon muistojuhlassa eristyneet
muista.
Mikäli suomalaisuus voitti alaa ylioppilaspiireissä, sitä rohkeammin
alkoi kuulua laulajienkin kesken vaatimuksia, että ohjelmistoon
otettaisiin yhä enemmän suomenkielisiä lauluja. Mutta enemmistö oli
vielä ruotsinmielinen ja pysyi lujasti mielipiteissään eikä suostunut
asettamaan kirkkoa keskelle kylää. Niinpä päätti Suomalainen Nuija
ottaa kustantaaksensa erityisen kvartettilaulunjohtajan harjoittamaan
suomalaisia lauluja. _»Suomalaisen Nuijan laulukunta»_ esiintyi sitten
suomenmielisten ylioppilaitten etupäässä, kun nämä halusivat käydä
laululla tervehtimässä jotakin arvokkaampaa henkilöä tai kun
suomenmielinen puolue tahtoi panna toimeen iltamia taikkapa ylipäänsä
muutoin halusi saada suomenkielistä kvartettilaulua kuulla.
Ensimäisenä suomenmielisten ylioppilaitten laulukunnan johtajana oli
maisteri _Taavi Hahl_. Hänen johdollaan oli Suomalaisen Nuijan
laulukunta harjautunut niin hyväksi, että se jäsentensä
vähälukuisuudesta huolimatta saattoi kunnialla esiintyä.
Jokaisen vapaaehtoisen laulukunnan koossapysyminen riippuu
laulunjohtajan taidosta laulun johtamisessa ja innostuksen
ylläpitämisessä. Niin kauan kuin maisteri Taavi Hahl johti Suomalaisen
Nuijan laulukuntaa, oli se hyvässä kunnossa; mutta suomalaisen laulun
vahingoksi oli hänen terveytensä heikko ja hänen täytyi lähteä
ulkomaille terveyttään hoitamaan. Jäätyänsä ilman johtajaa meni
Suomalaisen Nuijan laulukunta hajalle joksikin aikaa. Sen jäsenet
suurimmaksi osaksi yhtyivät Akadeemiseen laulukuntaan, josta eivät
kaikki suomenkieliset laulajat olleet eronneetkaan, niin kauan kuin
molemmat laulukunnat vielä olivat toimessa.
Uuteen voimaan elpyi suomenkielinen kvartettilaulu, vasta kun
Suomalainen Nuija oli v. 1879 onnistunut saamaan laulunjohtajaksi
herra _Nils Kiljanderin_.
Nils Kiljander oli ylioppilaana ollessaan kuulunut viipurilaiseen
osakuntaan. Lauluopinnoita hän oli harjoittanut Tukholmassa ja toimi
Helsingin ruotsalaisessa teatterissa oopperalaulajana, silloin kun
hänet saatiin vastaanottamaan sivutoimena Suomalaisen Nuijan
laulunjohtajan tehtävät. Musikaaliselta aistilta tarkkana, taitavana
ja kaikin puolin maltillisena laulunjohtajana sai hän laulajat innosta
tekemään parhaansa, niin että laulukunta tuskin milloinkaan oli ollut
niin hyvin harjoitettu kuin hänen aikanansa.
Tätä ennen oli myöskin Akadeemisessa laulukunnassa tapahtunut
johtajanvaihdos. Laulukunnan monivuotinen johtaja, maisteri Martin
Wegelius, oli v. 1877 luopunut tästä toimesta ja hänen jälkeensä
valittiin kevätlukukaudella v. 1878 maisteri _Gustaf Maximilian
Sohlström_.
Maisteri Sohlström sai aatteen muodostaa Akadeemisen laulukunnan
etevimmistä laulajista suuren valiokuoron, joka hyvin harjoitettuna
lähtisi Pietariin antamaan konsertteja ja sillä tavoin kokoamaan
varoja, joilla avustettaisiin haavoitettuja suomalaisia sotilaita.
Olihan Suomen kaartinpataljoona vielä Turkin sodassa eikä ollut
sotaretkeltä palannut. Laulunjohtajan innostus tarttui muihinkin.
Tuota pikaa oli saatu kokoon runsaslukuinen laulukunta, miehet olivat
kaikki valikoidut maisteri Sohlströmin harkinnan mukaan, ja niin
kokoontuivat Akadeemisen laulukunnan, Nuijan laulukunnan ja eri
osakuntien omien pienempien laulukuntien etevimmät laulajat muodostaen
melkoisen suuren laulukuoron. Tuo uusi laulukunta nimitti itseänsä:
_P. C. (= Petersburgska Conserten)_.
Siitä tuli epäonnistunut yritys.
Paitsi Akadeemisen laulukunnan nuotteja hankittiin tälle uudelle
laulukunnalle velaksi noin 600 markan arvosta »Ylioppilaslauluja» (50
kpl. à 12 mk:aa). Tulevien voittojen tilille kirjoitettiin niin suuri
joukko menoja, että se hämmästytti kaikkia P. C. laulukunnan
ulkopuolella olevia. Sanomalehdissä julkaistut ilmoitukset
harjoituksista maksoivat ennen kuulumattomia summia. Punssia oli
lauluharjoituksissa juotu velaksi noin 80 kannua, yhteisellä
kustannuksella myöhemmin maksettavaksi. Sitä ennen oli ollut tapana,
että jos punssia käytettiin äänenkäheyden parantamiseksi, niin sen sai
kukin laulaja kohdaltansa maksaa ja hän tyytyi tavallisesti yhteen
lasiin joka harjoitustilaisuudessa. Kaikki ne rahat, mitkä
ylioppilaskunnan talousarviossa oli varattu Akadeemisen laulukunnan
vuosimenoja varten, tuhlattiin yhtenä lukukautena ja tehtiin velkoja
lisäksi. Ilmoituksia laulajain kokoontumisesta lauluharjoituksiin
lähetettiin kaikkiin huomattavampiin sanomalehtiin niin runsaasti,
että kun maksua ilmoituksista ei seurannut mukana, ei minkään
sanomalehden konttorissa enää vastaanotettu sellaisia ilmoituksia.
Ylioppilaskunnan laulajain rahaluotto oli hävitetty. Kun joku laulaja
oli jäänyt tulematta lauluharjoitukseen, lähetettiin toinen laulaja,
jonka ei epäilty jäävän sille tielle, ajurilla häntä noutamaan
harjoitukseen. Nämä kulungit tehtiin kaikki sen rahakassan tilille,
joka aiottiin koota vastaisilla konserteilla.
Kevätlukukauden lopulla oli yleinen mielipide ylioppilaspiireissä
kääntynyt niin suuressa määrin koko tuota Pietarissa pidettävää
konserttihanketta vastaan, että osakunnat virallisesti lausuivat
hanketta vastustavansa, sillä epäiltiin, ettei venäläinen arvostelu
olisi suotuisa, ja että varsinkin paheksuttaisiin, jos suomalaiset
ylioppilaat venäläiseltä yleisöltä kokoaisivat rahoja haavoitetuille
suomalaisille sotilaille.
Osakuntien lausuma mielipide teki tyhjäksi koko Pietarin
konserttimatkan. Mutta kun tahdottiin saada laulukunnan tekemät velat
maksetuiksi, päätti laulukunta P. C. antaa konsertteja omassa maassa.
Se otti siitä lähtien nimekseen _»Muntra Musikanter»_; lyhennettynä
nimi merkittiin _»M. M.»_ Ja sennimisenä kuorona se läksi
konserttimatkalle Suomen rannikkokaupunkeihin. Vuokrattiin höyrylaiva,
joka kuljetti laulukunnan kaupungista toiseen, ja sillä tavoin
annettiin konsertti toisensa jälkeen alkaen Viipurista Haminassa,
Kotkassa, Loviisassa ja Porvoossa. Konserttimatkaa jatkettiin länteen
päin Hankoon ja Turkuun sekä niihin Pohjanlahden kaupunkeihin, joihin
laivalla pääsi. Mikäli kukin lähestyi omaa kotiseutuaan, tipahti hän
laulukunnasta pois, niin että laulajain rivit lopulla olivat hyvinkin
harvenneet. Samalla kertaa jäivät sinne tänne Ylioppilaslaulujen
nuottivihotkin. Niitä löydettiin sitten vuosikausien kuluttua monelta
haaralta: Oulusta, Vaasasta, Turusta, Viipurista ja näiden kaupunkien
välimailta, yksityisten kodeista, ravintoloista, majataloista y. m.
pitkin Suomen rannikkoseutuja.
Laulukunnan johtaja ei liioin saanut kehumisia toimestaan. Hänen
osakuntansa pani hänet syytteeseen tuhlauksesta ja häntä rangaistiin.
Velat eivät näet likimainkaan tulleet suoritetuiksi ja häpeä lankesi
Akadeemisen laulukunnan niskoille. Estääksensä skandaalin paisumasta
ylen suureksi maksoi yliopiston silloinen rehtori, prof. Lagus velaksi
otetut nuotit yliopiston rahoilla. Tileissä tuon menoerän sanottiin
olleen merkittynä: »för noter åt Akademiska orkesterns
vokalafdelning».
Akadeeminen laulukunta valitsi johtajaksensa maisteri Sohlströmin
jälkeen hovioikeudenauskultantti _Oscar Mechelinin_, joka oli sekä
taitava musiikkimies että johtajana innokas. Kieliriita oli kuitenkin
jo erottanut laulajatkin kahteen eri leiriin, joita uusi johtaja ei
helposti saanut enää yhtymään. Herra Mechelin luopui toimesta keväällä
v. 1879 ja silloin Akadeemisen laulukunnan jäsenet tekivät onnistuneen
päätöksen valitessaan yhteiseksi johtajaksensa _Nils Kiljanderin_.
Hänen tasapuolinen ja kieliasioissa tyyni menettelynsä sai molemmat
laulukunnat jälleen yhtymään eikä kenenkään kohtuullisia toivomuksia
loukattu. Ilmoituksissa lauluharjoituksista ei enää käytetty
Akadeemisen laulukunnan eikä Suomalaisen Nuijan laulajain nimeä, vaan
yhteisenä nimenä oli _Ylioppilaskunnan Laulajat, Studentkårens
Sångare_, ja laulukunta oli yksi ja jakamaton.
Nils Kiljanderin aikana järjestettiin kaikki ylioppilaslaulajain
nuotit, jotka sitä ennen olivat olleet tavattomana sekamelskana.
Kiljander ja minä teimme työtä sangen kauan, ennenkuin nuottivarasto
oli järjestetty. Epäjärjestyksen välttämiseksi valittiin erityiset
nuottiviskaalit pitämään nuottikirjastoa järjestyksessä. Lauluja
harjoiteltiin niin ahkerasti ja menestyksellisesti, että noin
60—70-miehinen laulukunta kykeni antamaan laulajaiset hyvällä
tuloksella. Mutta Kiljanderin vaikutusaika jäi ikävä kyllä lyhyeksi.
Syyslukukaudella v. 1880 Nils Kiljander erosi laulunjohtajan toimesta
siirtyen musiikinlehtorin virkaan Sortavalan seminaariin, ja hänen
jälkeensä laulukunnan johtajaksi valittiin länsisuomalainen juristi
_Jakob Verner Holmberg_. Iältään hän oli 20-vuotias ja osasi hyvin
soittaa pianoa, mutta, vaikka häneltä ei puuttunut musikaalista
taitoa, ei hän kuitenkaan osannut pysyä tasapuolisena eri puolueiden
vaatimusten keskivaiheilla, vaan asettui suomenmielisten enemmistöä
vastaan. Myönnettävä kuitenkin on, että silloin oli hyvin vaikea
tyydyttää molempia vastakkaisia puolueita, sillä kieliriita
ylioppilaitten kesken oli tulisimmillaan. Kiihkeät agitaattorit
suomenmielisten puolella kuten esim. Lauri Kivekäs ja Jonas Castrén
sekä moni heidän talutusnuorassaan kulkeva, pauhasivat joka päivä,
että suomalaisen puolueen kunnia vaati, että jokaisessa
juhlatilaisuudessa saadaan »koko programmi toimeen», se on:
umpisuomalainen ohjelma. Yhtä järkähtämättä taistelivat
ruotsinmieliset vaatien oman kunniansa puolesta, että ruotsi kaikuisi
ylinnä ja joka paikassa. Näin ollen oli eri puolueisiin kuuluvien ja
kunniastaan arkojen laulajain koossa pitäminen vaikea tehtävä, johon
ei nuoren herra Holmbergin maltti eikä auktoriteetti riittänyt.
Jotakuinkin tyynesti kului syyslukukausi v. 1880, kunnes ruvettiin
valmistamaan suurenmoista iltamaa ylioppilastalon vihkimysjuhlan X:ksi
vuosipäiväksi, 26. marraskuuta. Yliopiston musiikinopettajan Faltinin
johdolla harjoitettiin pitkä, komea kantaatti, Schillerin runoelma »An
die Künstler», jonka oli suomentanut Uno von Schrowe. Viikkokausia oli
tehty työtä ja kantaatti oli laulettava torvisoittokunnan
säestyksellä. Kun sitä ei oltu harjoitettu ruotsiksi, niin se suututti
ruotsinmielisiä, ja he tahtoivat saada siitä korvaukseksi
Maamme-laulun lauletuksi ruotsalaisilla sanoilla.
Päivää ennen iltamaa, kun suoritettiin kantaatin viimeistä
harjoitusta, pyysivät muutamat laulajat, että yliopiston
laulunopettaja antaisi kuoron laulaa kerran tai pari Maamme-laulun,
sillä he epäilivät, etteivät kaikki laulajat osaisi sen ruotsalaisia
sanoja. Suomalaiset laulajat panivat tietysti heti vastaan. »Kuinka se
kävisi päinsä», sanoivat he, »että Maamme-laulu laulettaisiin
ruotsiksi, kun edelläoleva puhe isänmaalle tulee pidettäväksi
suomeksi?» »Runebergin omalla kielellä se on laulettava», inttivät
toiset.
Asian ratkaisi juhlatoimikunta, joka määräsi, että orkesteri soittaisi
sen laulun ja kukin yhtyisi laulamaan, millä kielellä halusi.
Tämä määräys sai ruotsinmieliset laulajat niin suuttumaan, että he
joukolla, kaikkiaan noin 40 miestä, julistivat, etteivät he ollenkaan
tule koko juhlaan, koska muka Maamme-laulu oli kielletty. Tuon
uhkauksensa he täyttivätkin, kun luulivat saavansa koko juhlakantaatin
menemään myttyyn. Niiden joukossa, jotka 26. marraskuuta 1880 jäivät
pois ylioppilastalon 10-vuotisesta juhlasta, vaikka olivat sitä ennen
siihen valmistautuneet, olivat paitsi noita neljääkymmentä myöskin
herra Holmberg ja solistit jokaisesta neljästä äänestä.
Ponnistaen viimeisetkin voimansa saivat suomalaiset kokoon 50 laulajaa
ja uudet solistit edellisten sijaan. Vielä juhlapäivänä pidettiin
viimeinen harjoitus Faltinin johdolla, ja musiikkiohjelma meni
moitteettoman hvvin.
Ruotsinmieliset tunsivat joutuneensa tappiolle ja jonkun päivän
kuluttua he tilasivat itselleen ylioppilastalon juhlasalin
toimeenpannakseen siellä iltaman. Heidän iltamassaan tanssittiin ja
laulettiin Maamme-laulu ruotsiksi, tanssittiin jälleen ja taas
laulettiin Maamme-laulu. Akadeeminen lukusali oli silloin vielä vanhan
ylioppilastalon yläkerroksessa ja siellä voi hyvin seurata
juhlasalissa suoritettua ohjelmaa. Sillä tavoin lukusalissa saatiin
kuulla, että Maamme-laulua sinä iltana samassa iltamassa laulettiin
kumminkin viisi eri kertaa.
Ylioppilastalon kymmenennen vuosijuhlan viettäminen niin riitaisella
tavalla, kuin edellä on esitetty, antoi aihetta uusiin rettelöihin
vielä jälkeenkin päin. Kun seuraavan vuoden talousarvio oli
keskusteltavana ja huomautettiin, että siihen asti Akadeemiselle
lauluyhdistykselle myönnetty vuotuinen kannatussumma 750 markkaa oli
huomattu riittämättömäksi, niin se päätettiin korottaa 1000 markaksi,
mutta samalla lausuttiin, että laulunjohtaja on pidettävä
ylioppilaskunnan virkamiehenä, jonka velvollisuus on saapua
ylioppilaskunnan toimeenpanemiin juhlatilaisuuksiin.
Tämä määräys suututti ruotsinmielisiä, jotka jyrkästi selittivät,
ettei laulukunta ole mikään palkattu musikanttijoukko, jota muka
rahapalkan nojalla voitaisiin pakottaa olemaan mukana ylioppilaskunnan
»enemmistön» s. o. suomenmielisten toimeenpanemissa juhlissa. Ja
laulunjohtajan velvoittamista he pitivät jonkunlaisena moraalisena
pakotuskeinona heitä kohtaan. Sentähden lausuttiin mitä jyrkin
vastalause ylioppilaskunnan päätöstä vastaan.
Kansakoulun isä, Uno Cygnæus täytti 12. lokak. v. 1880
seitsemänkymmentä vuotta ja ylioppilaskunta kävi Akadeeminen
laulukunta etupäässä häntä tervehtimässä. Laulukuntaa johti herra
Holmberg. Kun Cygnæus oli kiittänyt ylioppilaskuntaa tervehdyksestä
puhuen suomeksi, niin herra Holmberg vastineeksi laulatti ruotsalaisen
laulun ja vielä eräs puhuja herra Holmbergin kehoituksesta astui esiin
joukosta pitäen Cygnæukselle ruotsinkielisen puheen. Suomenmielisiä se
harmitti, sillä he pitivät toisella kielellä vastaamista tahallisena
epäkohteliaisuutena, koska kerran niin tärkeä arvo annettiin sille
seikalle, millä kielellä ylioppilaskunnan puolesta puhuttiin.
Tyytymättömyytensä herra Holmbergin menettelyn johdosta ilmoitti 25
suomenmielistä laulajaa kirjoitetussa vastalauseessa. Sellaista
mielenosoitusta ei Holmberg jaksanut kärsiä, vaan närkästyneenä
ilmoitti luopuvansa laulunjohtajan toimesta.
Kieliriita oli kohonnut kiihkeimmilleen ja ylioppilaslaulajat olivat
arkatuntoisimmat soturit tässä taistelussa. Heitä olivat puolueelliset
laulunjohtajat useimmin loukanneet. Kumpikin puolue tahtoi kaikin
mokomin saada oman puolueen miehille enemmistön laulukunnassa ja niin
tuli miehiä tulvimalla kummastakin puolueesta pyrkien laulukunnan
jäseniksi. Muutamat innokkaat agitaattorit haalivat oman puolueensa
joukosta ylioppilaita, keitä hyvänsä, kellä vain hiukankin oli
laulunääntä, joukon jatkoksi ja puolueen vahvistukseksi. Sellaisista
kirkujista tietysti oli haittaa laululle, ja asetettiin erityinen
tutkijalautakunta tarkastamaan, kuka oli kelvollinen laulajain
joukkoon otettavaksi. Tutkijalautakunta menetteli puolueellisesti
julistaen suomenkielisistä laulajista suuren joukon kykenemättömiksi
laulamaan ja väittäen, että he olivat pyrkineet laulukuntaan jäseniksi
laulukunnan tarkoitukselle vieraista syistä, jonka tähden heitä ei
voitu hyväksyä laulukuntaan. Siitä tietysti taas syntyi uusia riitoja
ja rettelöitä.
Pari kuukautta kului kevätlukukaudella v. 1881, ilman että laulajat
ollenkaan yrittivät harjoitella lauluja, vaan he riitelivät keskenään
laulunjohtajan ollessa puheenjohtajana. Kun sitten herra Holmberg oli
laulunjohtajan toimesta eronnut, niin jäivät laulajat riitelemään
yksin. Se kyllä kävi päinsä. Ja niin tasaväkiset olivat puolueet
laulajain kesken, ettei ratkaisevaa voittoa ollut isoon aikaan
kummallakaan puolella.
Pääasiallisena riitakysymyksenä oli ylioppilaskunnan päätös, joka
koski laulukunnan vuotuista rahakannatusta. Suomenmieliset laulajat
hyväksyivät kokonansa ylioppilaskunnan päätöksen, mutta
ruotsinmieliset sitä vastustivat. Niin kauan oli tuota kiistaa
jatkunut, että jokainen jo ennestään tunsi toisensa, oliko hän
vastustaja vai saman puolueen mies. Ylimalkaista rähinää ja suurella
äänellä toisensa voittamista ei sallittu, vaan laulunjohtajan
puutteessa valittiin puheenjohtaja järjestystä valvomaan noissa
riitakokouksissa.
Eräässä sellaisessa kokouksessa, joka juuri oli alkamaisillaan, pyysin
puheenvuoroa tehdäkseni esityksen, ja sanoin: »Hyvät herrat, olemme
niin monta kertaa jo väitelleet, tulematta mihinkään lopputulokseen,
että nämä väittelyt rupeavat ikävystyttämään. Nyt ehdotan, että,
ennenkuin jatkamme kinastelua, tänä iltana ensin laulaisimme ja
riitelisimme sen jälkeen, jos haluttaa. Pitäisihän meidän laulaa
ainakin kaksi laulua, nimittäin: 'Lippusemme kohouupi' ja 'Bröder o
slutom förbund'.» Iloisella naurulla hyväksyttiin ehdotus. Ehdottamani
laulut laulettiin, jonka jälkeen ryhdyttiin valitsemaan puheenjohtajaa
tämän illan kinastelua ohjaamaan. Niin tasaväkiset olivat silläkin
kerralla puolueet laulajain kesken, että, kun suomenmieliset
ehdottivat minua puhetta johtamaan ja ruotsinmieliset uusmaalaista
Hjalmar Neiglickiä, niin äänet puheenjohtajan vaalissa menivät tasan,
mutta arpa lankesi Neiglickin puolelle.
Kumpikin puolue epäili ja aavisti aina jotakin yllätystä
vastakkaiselta puolueelta, sentähden ei tohdittu jäädä pois
kokouksista, ettei toinen puolue pääsisi voitolle. Viimein tuollainen
alituinen riiteleminen, josta ei kuitenkaan tullut ratkaisua, rupesi
kyllästyttämään suomenmielisiä niin, etteivät he enää miehissä
saapuneetkaan kokoukseen, ja silloin oli satunnainen enemmistö
ruotsinmielisillä. Nämä käyttivät heti hyväksensä tätä tilaisuutta
sillä tavoin, että julistivat Akadeemisesta laulukunnasta erotetuiksi
kaikki ne 25 laulajaa, jotka olivat ilmoittaneet vastalauseen herra
Holmbergin menettelyn johdosta. Kun suomalaisesta puolueesta
saataisiin 25 laulajaa vähennetyksi, niin ruotsalaiset olisivat
tietysti enemmistössä kauan aikaa. Turha oli suomenmielisten väitellä
vastaan. Suurella kirkunalla julistivat ruotsinmieliset heidät
jäävinalaisiksi mitään päättämään omassa asiassaan.
Kysymyksessäolevat 25 suomenmielistä laulajaa suutuksissaan
ilmoittivat, etteivät he tahtoneet enää kuuluakaan mokomaan
laulukuntaan, joka ei salli vapautta lausua julki mielipidettään, kun
heidän toiveitaan ja tunteitaan loukataan, ja päätöstä vastaan panivat
vastalauseensa kaikki suomenmieliset lausuen, ettei kenelläkään ollut
valtaa eikä oikeutta erottaa ketään laulukunnasta, johon
liittyminenkin on vapaaehtoista. Mutta jokaisella on oikeus itse erota
sellaisesta seurasta, johon ei tahdo kuulua. Ja siitä syystä useimmat
itse pyyhkäisivät nimensä pois Akadeemisen laulukunnan
nimiluettelosta.
Ruotsikot olivat tällä tavoin saaneet laulukunnassa varman enemmistön
ja ryhtyivät nyt taisteluun ylioppilaskuntaa vastaan luottaen
puoluetovereihin laulukunnan ulkopuolella. Laulukunta kieltäytyi
vastaanottamasta ylioppilaskunnan rahakannatusta, »mikäli siihen oli
liitetty uusia vaatimuksia laulunjohtajan suhteen». Tämän päätöksen
kautta Akadeeminen laulukunta jäi vuosikausiksi ilman ylioppilaskunnan
kannatusta ja asettui julkisesti vihamieliselle kannalle
ylioppilaskuntaan nähden.
Sittenkuin Akadeemisen laulukunnan jäsenet laulunjohtajan erottua
olivat riidelleet keskenänsä, ärsyttäneet toisiaan ja saaneet eräitä
joukostaan eroamaan koko laulukunnasta, valitsivat he viimein
laulunjohtajaksensa fil. kand. _Edvard Rindellin_. Herra Rindell oli
kyllä innokas puoluemies ja taattu ruotsikko, mutta heikko
laulunjohtaja. Pian, sen jälkeen kun herra Rindell oli valittu
laulukunnan johtajaksi, tuli maisteri _Hjalmar Londén_ käymään
ylioppilastalolla. Vahtimestarin avulla hän pääsi kirjastoon, jossa
laulukunnan lippua säilytettiin, ja vei sen omaan huostaansa. Kun
häntä siitä ylioppilaskunnan yleisessä kokouksessa moitittiin ja häntä
vaadittiin tuomaan lippu takaisin, sanoi hän ottaneensa sen talteen
laulunjohtajan kehotuksesta. Lippu oli näet laulukunnan oma eikä
ylioppilaskunnalla ollut siihen omistusoikeutta. Ja ettei
ylioppilaskunta sitä saisi käsiinsä, tahtoi hän sen pelastaa
laulukunnalle.
Moniaat laulajat lausuivat närkästyksensä hra Londénin
omavaltaisuudesta ja vaativat, että lippu oli otettava pois herra
Londénilta ja tuotava takaisin. Tämä ei sanonut sitä suosiolla
antavansa ja lisäksi hän ehdotti, että hänelle edeltäpäin annettaisiin
tieto, milloin ylioppilaskunnan edustajat tulisivat sitä puukko
kädessä vaatimaan, että hän tietäisi pönkittää ovensa ja ryhtyä
varustautumaan rynnäkköä torjuaksensa.
Ylioppilaskunnan silloinen puheenjohtaja E. G. Palmén huomautti hra
Londénille, että tällainen puukkoon vetoaminen oli ylioppilaskuntaa
kohtaan häpeämätön solvaus, ja että puheenjohtaja antoi hra Londénille
viralliset nuhteet. Eräs laulukunnan jäsen sanoi, että herra Londén
oli menettelyllään häväissyt laulukunnan lippua, ja että hänen
mielestään häväistys oli sitäkin suurempi, kun herra Londén kuuleman
mukaan säilytti laulukunnan lippua pesukaapissaan, ja ettei kukaan
halunnut kulkea sellaisen lipun jäljessä, jota oli säilytetty herra
Londénin pesukaapin astioiden joukossa j. n. e.
Kuitenkin kaikitenkin ryhdyttiin Rindellin aikana taas neuvottelemaan
ikävien rettelöiden sovinnossa korjaamisesta laulukunnan keskuudessa.
Uusia laulajia alkoi taas tulla laulukuntaan ja entisiä eronneita
jäseniä palata takaisin. Silloin ruotsikkojen valta ja enemmistö taas
rupesi horjumaan. Kun sellaisissa laulukunnan kiistakokouksissa
enemmistö alkoi kääntyä suomenmielisten voitoksi, jota laulunjohtaja
ei suinkaan olisi sallinut, niin hän keksi sellaisen tempun, että hän,
ennenkuin oli mitään ennätetty äänestää ja päättää, julisti kokouksen
päättyneeksi, painoi hatun päähänsä ja meni tiehensä.
Kun muutamana iltana Akadeemisen laulukunnan kokous taas oli päättynyt
tällä tavoin, niin eräs suomenmielinen laulaja virkkoi:
»Ei hyvät herrat! Älkäämme jättäkö itseämme vähemmistön ivattavaksi!
Jääkäämme tänne neuvottelemaan, miten nämä pitkät ja ikävät rettelöt
saataisiin päättymään.»
Tämä kehotuksen johdosta seisahtui laulusaliin 20—25 suomenmielistä
laulajaa neuvottelua pitääkseen. Mutta kun herra Londén tämän huomasi,
epäili hän siitä tulevan jotakin epäedullista ruotsalaiselle
puolueelle ja riensi kutsumaan vahtimestarin kaasua sammuttamaan.
Laulajat huomauttivat vahtimestarille, että heillä oli oikeus käyttää
salia vielä puolen tuntia ja sentähden vahtimestari läksi salista pois
jättäen tikapuut keskilattialle kaasukruunun alle. Kun herra Londén
tällöin ryhtyi vahtimestarin tointa hoitamaan ja kapusi tikapuille
kaasua sammuttamaan, niin muutamat väkevät kädet alkoivat huojuttaa
lujasti tikapuita, niin että hän oli putoamaisillaan lattialle parin
sylen korkeudesta. Hän katsoi silloin parhaaksi peräytyä lattialle.
Mutta sisu ei sallinut hänen osoittaa pelkoa, vaikka hän oli yksin
joutunut parinkymmenen kiihtyneen fennomaanin joukkoon. Osoittaaksensa
halveksumistaan heitä kohtaan, hän pani korkean hattunsa päähänsä ja
astuskeli huoneessa edestakaisin.
»Pois hattu päästä sisällä huoneessa!» tiuskasi hänelle muuan
fennomaaneista ja samalla antoi kädenliike selityksen sanoille, niin
että herra Londénin hattu pyörähti lattialle. Kiukustuneena Londén
sieppasi hattunsa ylös, painoi sen uudestaan päähänsä ja nousi
tuolille seisomaan katsoen sieltä halveksien ympärillensä; mutta pian
oli hän kaikin puolin piiritetty ja fennomaanit »tirkistelivät» häntä
joka puolelta yhtä ylenkatseellisesti, kunnes joku käsi sieppasi
tuolin hänen jalkojensa alta ja hän suistui lattialle. Silloin hän
näki parhaaksi jättää fennomaanit ja poistui. Eteisessä hän muutamille
tovereillensa sanoi: »Helkkarin fennot, kun yrittivät minulle antaa
selkään, mutta eivät sentään uskaltaneet.»
Se häiriö, minkä Londén sillä kertaa teki, oli kuitenkin estänyt
suomenmieliset laulajat mitään päätöstä tekemästä laulukunnan asiassa.
Pian oli heidän kärsivällisyytensä tyyten loppunut ja laulunhalukin
kadonnut. Mutta laulunharrastusta ei liioin riittänyt
ruotsinmielisilläkään. Herra Rindell ei saanut laulajia kokoontumaan
harjoituksiin, ja samoin oli asianlaita vielä syyslukukaudella v.
1881. Tuskastuneena hän luopui laulunjohtajan toimesta, johon
ruotsinmieliset kevätlukukaudella v. 1882 valitsivat
lääketieteenkandidaatti _Oskar V. Mobergin_. Olisiko herra Mobergilla
ollut taitoa johtaa ja harjoittaa sekä pitää koossa
kvartettilaulukuntaa, siitä ei ole jäänyt mitään tietoa, sillä hänen
ollessaan laulujohtajana laulajat eivät ollenkaan tulleet
harjoituksiin, vaikka hän heitä kyllä koki houkutella sanomalehtiin
painetuilla ilmoituksilla.
Suomenmieliset laulajat olivat kyllästyneet niihin rettelöihin, jotka
heitä kohtasivat, kun he yrittivät pyrkiä jäseniksi Akadeemiseen
laulukuntaan. Mutta laulunharrastus ei kuitenkaan heissä lamautunut,
vaan he vetäytyivät osakuntiensa laulukuntiin. Siitä syystä alkoivat
eri osakuntien laulukunnat toimia entistä virkeämmin. Etupäässä
savokarjalaisen osakunnan laulajat herrojen _K. Th. Hällströmin_ ja
_P. J. Hannikaisen_ sekä hämäläisen osakunnan laulukunta herra _O. S.
Ticcanderin_ johdolla harrastivat suomenkielistä laulua hyvällä
menestyksellä.
Akadeeminen laulukunta, jonka suomenmielisetkin olivat toivoneet
voivansa säilyttää kaikkien ylioppilaitten yhteisenä laulukuntana, oli
edellä kerrotun onnettoman päätöksen johdosta jäänyt ilman
ylioppilaskunnan rahallista kannatusta, ilman laulunharrastusta, ilman
jäseniä ja ilman laillisesti valittua laulunjohtajaa. Se oli vaipunut
perikadon partaalle ja täydellisen hajaantumisen tilaan. Sellaisessa
tilassa se pysyi muutamain intoilijoiden turmiollisen vaikutuksen
alaisena kevätlukukaudesta v. 1882, kunnes syyslukukaudella v. 1885
elpymisen merkkejä ilmestyi, sittenkun käräjöimiset ja rettelöt olivat
tauonneet pahinten yllyttäjäin poistuttua yliopistosta.
Akadeemisen laulukunnan sääntöjen mukaan oli sen laulunjohtaja
valittava yliopiston laulunopettajan läsnäollessa. Niin ei tapahtunut,
silloin kun hra Moberg valittiin. Sen vuoksi ei häntä myöskään
virallisesti tunnustettu Akadeemisen laulukunnan lailliseksi
johtajaksi eikä häntä edes mainita yliopiston luettelossa
laulunjohtajana. Kevätlukukaudesta v. 1882 alkaen kolme vuotta
eteenpäin ei yliopiston luettelossa mainita Akadeemisen laulukunnan
johtajaa laisinkaan, ainoastaan yliopiston musiikinopettaja on
mainittu. Akadeeminen laulukunta oli kieltäytyessään vastaanottamasta
ylioppilaskunnan rahallista kannatusta syössyt itsensä rappiotilaan,
jossa se pysyi syksyyn asti v. 1885. Silloin sen sai elpymään herra
_Carl v. Knorring_.
Perikatonsa äärimmäisellä partaalla Akadeeminen laulukunta oli
syksyllä v. 1884. Silloin oli yliopiston musiikinopettaja, johtaja
Faltin, kivuloisuuden tähden saanut virkavapautta ja hänen virkaansa
hoiti silloinen musiikkiopiston johtaja maisteri Martin Wegelius. Kun
sitten maisteri W. kutsui sanomalehdissä julkaistuilla ilmoituksilla
Akadeemisen laulukunnan jäsenet lukukauden alussa kokoon, silloin
ilmestyi muutamia entisiä laulajia ja heidän joukossaan taas herra
Londén, joka kysyi, millä oikeudella ja kenen luvalla herra Wegelius
oli rohjennut kutsua kokoon Akadeemisen laulukunnan, sillä hän (hra
Londén), joka mainitsi olevansa laulukunnan v. t. varapuheenjohtaja,
ei ollut antanut lupaa laulukunnan kokoonkutsumiseen. Maisteri
Wegelius sanoi yliopiston v. t. laulunopettajana, johtaja Faltinin
sijaisena, kutsuneensa laulajat lauluharjoitukseen, mutta nyt hän
huomasi, että heillä olikin suurempi riidanhalu kuin laulunharrastus.
Hän jätti miehet itseksensä kiukuttelemaan ja meni musiikkisalista
tiehensä.
Maisteri Wegelius oli jo kauan tunnettu kiivaista ruotsinmielisistä
mielipiteistään, joiden vuoksi häntä suomenmielisten piireissä
nimitettiin Martin Svecus -nimellä, eikä ollut syytä pienimpäänkään
epäilyyn, että hän olisi yrittänyt Akadeemista laulukuntaa
suomalaistuttaa. Ainoastaan yliopiston v. t. musiikinopettajana hän
oli käsittänyt velvollisuudekseen, kun ei laillista laulunjohtajaa
ollut, kutsua laulajat kokoon saadakseen harjoitukset käyntiin. Mutta
herra Londénin ja tämän kumppanien käytös häntä loukkasi niin, että
hän yliopiston rehtorille jätti kirjallisen esityksen siitä, että
Akadeeminen laulukunta, joka oli muuttunut toraiseksi nurkkakunnaksi
eikä laulusta välittänyt mitään, hajoitettaisiin ja sen säännöt, jotka
yliopiston sijaiskansleri aikoinaan oli vahvistanut, saman viraston
kautta julistettaisiin rauenneiksi.
Tätä ehdotusta kannatti kaikin puolin yliopiston varsinainen
musiikinopettaja, johtaja Faltin, sillä perusteella, ettei Akadeeminen
laulukunta 5 tai 6 lukukauteen ollut muuta tehnyt kuin rettelöinyt
ylioppilaskuntaa vastaan, ettei se kertaakaan sääntöjen mukaisesti
ollut valinnut laulunjohtajaa yliopiston musiikkiopettajan
läsnäollessa, jotta laulunjohtajaksi olisi saatu musikaalinen henkilö,
ettei se kertaakaan vuodessa antanut mitään konserttia, niinkuin
säännöt määräsivät, ja ettei se tehnyt tiliä rahavaroista. Luettelo
sääntöjä vastaan tehdyistä rikoksista ja laiminlyönneistä, mutta
varsinkin Akadeemisen laulukunnan jäsenten usein osoittama loukkaava
käytös yliopiston sekä varsinaista että v. t. musiikinopettajaa
vastaan, saivat sekä rehtorin että sijaiskanslerin tekemään päätöksen
koko laulukunnan hajoittamisesta. Kävi kuitenkin niin, että päivää tai
paria aikaisemmin, kuin sijaiskanslerin päätös oli julkaistava, oli
Akadeemisen laulukunnan »v. t. varapuheenjohtaja», jonkanimistä
virkamiestä sen säännöissä ei mainita, ehtinyt antaa
ylioppilaskunnalle haasteen saapua Helsingin raastuvanoikeuteen
vastaamaan Akadeemisen laulukunnan syytökseen sen varojen
anastamisesta.
Jos sijaiskansleri nyt olisi peruuttanut laulukunnan sääntöjen
laillisen voiman ja rehtori hajoittanut koko laulukunnan, niin olisi
ruotsinkiihkoinen yleisö sanomalehdissä ja tiesi millä muulla tavalla
huutanut, ettei Akadeemisen laulukunnan muka oikeata asiaa olisi saatu
toisella keinolla kumoon kuin laulukunnan väkivaltaisella
hajoittamisella. Tämän välttämiseksi jätti sijaiskansleri ennen
vahvistamansa Akadeemisen laulukunnan säännöt sillensä ja niin säästyi
laulukunta syöksymästä hautaansa, josta se ei enää olisi noussut.
Suomalainen laulukunta koki vähävoimaisenakin tehdä parhaansa asettuen
ylioppilaskunnan palvelukseen, milloin sellaista tarvittiin. Gösta
Sohlströmin perustama laulukunta, _Muntra Musikanter_, oli jäänyt oman
onnensa nojaan, kun hän seuraavana vuonna ei ollut yliopistossa läsnä.
Silloin M. M. valitsi johtajaksensa hovioikeudenauskultantti _Oscar
Mechelinin_. Ja nyt tämä laulukunta, johon kuului sekä
ylioppilaskunnan jäseniä että entisiä ylioppilaita ja sitä paitsi
muita hyvä-äänisiä laulajia, jotka eivät olleet ylioppilaita, kohosi
parhaaksi laulukunnaksi Helsingissä, mutta teki suurta haittaa
ylioppilaskunnan laulukunnalle, sillä M. M. -laulukuntaan vetäytyivät
ylioppilaskunnan parhaat lauluvoimat. Mutta M. M. ei asettunut
ylioppilaskuntaa palvelemaan.
Ylioppilaskunnalle uskolliseksi jäänyt suomalainen laulukunta oli
paljon heikontunut ja sen johtaja maisteri _P. J. Hannikainen_ ryhtyi
asianhaarain pakotuksesta laulukuntaa supistamaan. Ettei siihen
kuuluisi 30—40 bassolaulajaa ja vain 4—5 tenoria (enempää ei saatu
kokoon M. M. kilpailun vuoksi), niin hra Hannikainen supisti
laulukunnan valiten parhaat laulajista, niin että siihen keväällä v.
1884 kuului vain parikymmentä miestä. Muodollisesti se oli vain
yksityinen lauluseura, nimeltään _»Laulaja-Veikot»_ (L. V.). Mutta
itse asiassa se ylioppilaskunnalta nautti rahallista kannatusta,
vaikka kannatus olikin vähempi kuin talousarviossa määrätty.
Ylioppilaskunnan vuotuista talousarviota vahvistettaessa oli
rahasäännöstä jätetty pois määräys »Akadeemiselle laulukunnalle»
niinkuin edellisinä vuosina ja rahat käytettiin nimellä »musikaalisiin
tarkoituksiin» (laulukunnan kannatukseen). Tämäkin rahaerä oli sitten
ylioppilaskunnassa kauan aikaa kiistan aiheena, kunnes puoluekiihko ja
ärsytetty taisteluhalu oli molemmin puolin siinä määrin lauhtunut,
että suomalainen enemmistö määräsi saman verran vuotuista apua
kumpaisellekin laulukunnalle, suomenmieliselle ja ruotsinmieliselle.
Pitkien vuosien kuluessa oli tultu näkemään, että ne voimat, jotka
pitävät koossa laulukuntaa, ovat laulajain innostus ja vapaus saada
itsenäisenä ryhmänä laulaa mielensä mukaan ilman mitään ulkonaista
pakkoa, mutta erittäinkin hyvän ja innostavan laulunjohtajan kyky.
Kyvykkäät laulunjohtajat, jotka samalla osasivat innostaa laulajia,
saivat myös M. M. -laulukunnan pysymään koossa ja vetämään vielä
puoleensa uusia voimia.
Edellä on kerrottu miten M. M. -laulukunta sai alkunsa
ylioppilaslaulajain piirissä. Tähän laulukuntaan pääsemistä pidettiin
hyvän laulajan todistuksena, vaikka tämä ei aina tarkasti pitänyt
paikkaansa. M. M. -laulukunnassa jo aikaisin tehtiin ja vahvistettiin
säännöt, joiden kautta mikäli mahdollista koetettiin välttää ja
poistaa riitaisuuksia erittäinkin kielikysymyksessä. Ruotsalaisuus
kyllä oli voitolla siinä laulukunnassa, mutta suomalaisia harrastuksia
ei loukattu, ja ennen muuta valvottiin, että laulun piti olla pääasia
eikä se kieli, jolla laulut esitettiin. Kun M. M. veti puoleensa
parhaat laulajat ylioppilaskunnasta, mutta pysyi ylioppilaskunnan
vallan ja vaikutuksen ulkopuolella hyväksyen jäsenikseen muitakin kuin
ylioppilaita, oli tämä laulukunta suorastaan haitallinen sekä
suomenkieliselle että ruotsinkieliselle ylioppilaslaululle. Se, joka
vuoden tai parin oli ylioppilaslaulajain piireissä harjoitellut ja
saanut enemmän musikaalista tarkkuutta, houkuteltiin pian M.
M.:isteihin, varsinkin jos hänellä sattui olemaan hyvä ääni.
Toiselta puolelta on myöskin myönnettävä, että kun M. M. -laulukunnan
jäsenistä suurin osa oli ylioppilaskunnan jäseniä, niin se maine ja
kunnia, jonka M. M. saavutti Pietarissa, Moskovassa, Tukholmassa,
Köpenhaminassa ja Pariisissa y. m. Keski-Euroopan kaupungeissa
pitämillään konserteilla, on heijastunut takaisin Helsingin
yliopistoon, jolle siitä on koitunut suurta kunniaa.
Suomenkielinen ylioppilaslaulu sai alkuvuosina taistella monenlaisia
vastuksia vastaan, jotka se kuitenkin on voittanut. Laulu ja
kielitaistelu ovat niin lukemattoman monta kertaa sekautuneet
toisiinsa, ettei niitä helposti voi erikseen kertoakaan. Kumpikin
puolue syytteli toistansa liian vähäisestä myöntyväisyydestä ja tahtoi
mielellänsä puhdistaa itsestänsä kaikesta syyllisyydestä. Myöhemmät
sukupolvet sopinevat parhaiten puolueettomina arvostelemaan entisiä
asioita ja hairahduksia, kun vain heillä on tarkkoja ja oikeita
tietoja menneiden aikojen tapahtumista. Senpä vuoksi olen nämä
tapaukset kertonut nykyisten ja tulevien sukupolvien tietoon toivoen,
että heidän edeltäjäinsä kokemus heitä hyödyttäisi.
Mahdollisesti joku väittää näitä kuluneitten aikojen kuvauksia
liioitelluiksi. Hänelle tahdon mainita, että useimmat näistä
tapauksista ovat todistettavissa ylioppilaskunnan pöytäkirjojen avulla
niiltä ajoilta.
Y. L. (Ylioppilaskunnan laulajat) on pysyväisenä ja mainehikkaana
laulukuntana jo täyttänyt 40 vuotta, se on saavuttanut mainetta ja
kunniaa, rakkautta ja suurta arvonantoa kotimaassa. Se on osaltansa
Suomen kansan arvoa ja kunniaa kohottanut enemmänkin, kuin sen
perustajat rohkenivat alussa toivoa. Tämä kaikki täyttää vanhan
veteraanin sydämen ilolla, sillä vielä näkyy elävän suomalainen
sitkeys, lämmin kotimaanrakkaus ja hartaus Väinön kannelta ja laulua
kohtaan.
Toivon tämän aina jatkuvan, niin kauan kuin Suomen kansan olemassaoloa
kestää!
Siitä ajasta, jolloin minäkin liityin Akadeemiseen laulukuntaan,
jolloin se oli ainoa iso ja kaikille ylioppilaille yhteinen
laulukunta, on vuosikymmeniä kulunut ja paljon suuria muutoksia on
tapahtunut. Yliopistoon on tullut tavattoman runsaasti naispuolisia
ylioppilaita ja heidänkin joukossaan on hyviä lauluääniä, joten
ylioppilaslaulua edustavat nykyään naisetkin. Niinä aikoina en enää
ole ollut mukana. Mutta mieslaulun yhä kasvavaa harrastusta mielestäni
todistaa se seikka, että ent. Akadeemisen laulukunnan lisäksi nyt on
olemassa yliopistopiireihin kuuluvat tai niitä lähellä olevat
laulukunnat: M. M., Laulumiehet, Suomen Laulu, Y. L. ja ehkäpä
muitakin, joita maaseutulainen ei muista luetella eikä kaikkien
ansioita tunne.