Oli neljä vuosisataa kulunut siitä, kun Sten Sture vanhempi vuonna
1477 perusti Upsalan yliopiston. Ruotsin vanhimman yliopiston miehet
päättivät juhlallisesti viettää tätä Ruotsille rakasta muistopäivää.
Oli päätetty kutsua vieraita kaikista skandinaavialaisista
yliopistoista: Lundista, Kristianiasta, Köpenhaminasta ja Helsingistä.
Kutsukirje Helsingin ylioppilaskunnalle saapui v. 1877 kevätlukukauden
loppupuolella, jolloin suuri osa ylioppilaskunnan jäsenistä jo oli
lähtenyt pois Helsingistä. Kielitaistelu oli äskettäin päässyt
leimahtamaan täyteen liekkiin sekä jakanut Suomen ylioppilaskunnan
kahteen ryhmään, suomen- ja ruotsinmielisiin. Senvuoksi kutsu vaikutti
sangen jäähdyttävästi mieliin suomalaisessa puolueessa. Miesmuistiin
ei Ruotsin puolelta oltu saatu mitään kutsua yhteistoimintaan tahi
mihinkään yhteiseen juhlanviettoon, ja mieliala suomalaisten puolella
ei ollut otollinen. Siihen tietysti oli vaikuttanut etupäässä
kotimaisten ruotsikkojen lukemattoman monet kerrat osoittama ylenkatse
ja vihamielisyys. Epäiltiin Ruotsissa kohdattavan jotakin samanlaista.
Ruotsinmielisissä sitä vastoin syttyi yleinen riemastus. »Nyt mennään
Ruotsiin oikein miehissä. Pidetään yleinen ylioppilaskunnan kokous,
jossa valitaan edustajia osakuntien puolesta ja osakunnan
kustannuksella esiytymään. Edustajat valitaan niistä, jotka ovat
halukkaita lähtemään, eikä vastahakoisista. Ja yleisessä kokouksessa
päättää enemmistö, ketkä valitaan edustajiksi.» Näin ilkkuivat
ruotsikot tietäen olevansa enemmistönä.
Sillä välin kuin Helsingissä näistä asioista kinasteltiin, olivat
Upsalan ylioppilaat neuvotelleet ja tarkistaneet kutsunsa. Tuli tieto,
etteivät he voineet vastaanottaa rajatonta määrää kutsuvieraita.
Helsingistä saisi tulla korkeintaan 85. Ruotsissa pidettyjen
neuvottelujen tuloksena oli myös, että siellä ajateltiin
kutsuvieraiden maksutonta majoittamista Tukholmassa, kunnes vieraat
yhtaikaa lähtisivät sieltä junassa Upsalaan. Kirjakauppoihin
asetetuille listoille tulvi asuntotarjouksia. Melkein aina, kun
asunnon luovuttaja merkitsi listalle nimensä ja osoitteensa, ilmoitti
hän myös, että hän mieluimmin vieraaksensa halusi suomalaisen, sitä
lähinnä norjalaisen, mutta ei tanskalaista. Kahden päivän kuluessa
olivat kaikki suomalaiset sijoitetut, viikon päivät kului, ennenkuin
norjalaisille oli kaikille tarjottu asunto, mutta kaksi viikkoa,
ennenkuin kaikki tanskalaiset oli majoitettu. Kun vietettiin Sten
Sturen aikuisia muistoja, niin arvatenkin Kristian Tyrannin muistot
niihin sekaantuivat elähyttäen ruotsalaisissa vanhan kaunan
tanskalaisia kohtaan.
Helsingissä pidettiin yleinen ylioppilaskokous vastoin vähemmistön
ponnistuksia, ja ruotsikot määräsivät suomalaistenkin edustajat. Kun
ensin oli valittu osakuntien edustajiksi uusmaalaisista maisteri Axel
Lille, länsisuomalaisista lääketiet. kand. Rob Tigerstedt,
pohjalaisista maist. Rob. Castrén, hämäläisistä osakunnan kuraattori
dosentti J. J. F. Perander, savokarjalaisista maisteri A. J. Malmberg
(myöhemmin Mela) ja viipurilaisista maisteri A. V. Streng, niin alkoi
aikamoinen kinastelu siitä, ketkä vielä pääsisivät mukaan niistä,
jotka olivat ilmoittautuneet halullisiksi lähtemään. Ylioppilaskunnan
jäsenten joukossa oli silloin vielä montakin, jotka toverien
arvostelun mukaan eivät olleet soveliaita kuntaa edustamaan
tällaisessa juhlatilaisuudessa, ja sentähden henkilökohtaisuuksiin
menevä arvostelu ei ollut aivan mieluista kuultavaa.
Kun viimein tämäkin kysymys oli ratkaistu, päättivät matkalle
lähtijät, että jokaisen Helsingin yliopiston edustajan piti käyttää
matkalla valkoista lakkia, jotta hän ulkonaisestikin Ruotsissa
tunnettaisiin suomalaiseksi. Uusmaalaiset tahtoivat sitä paitsi viedä
mukanansa Ruotsiin jonkun Helsingin kaunottarista ja joukkoon liittyi
kolme parhaimmassa iässä olevaa tyttöä — neidit De la Chapelle, von
Frenckell ja Cræpelin.
Senaikuisista Helsingissä asuvista neideistä nämä olivat kieltämättä
kauneimpia.
Ruotsalaiset kuuluvat heistä sanoneen, että näkyyhän »aasialainenkin
rotu tuottavan muotoja, jotka eivät ole varsin epämiellyttäviä nähdä.»
Laiva, jolla lähdettiin matkalle, saapui Tukholmaan aikaisemmin, kuin
siellä odotettiin eikä rannassa senvuoksi ollut vastaanottajia
ohjaamassa tulijoita varattuihin asuntoihin.
Suomalaiset lähtivät omin päin kaupunkia katselemaan kulkien pikku
ryhmissä. Pian huomattiin, että noilla valkolakkisilla oli kultainen
lyyra lakissa eikä kokardia niinkuin Ruotsin ylioppilailla, ja että he
puhuivat ruotsia toisella tavalla kuin tukholmalaiset. Iloinen
puheensorina ruotsalaisten kesken alkoi kuulua. »Suomalaiset
kutsuvieraat ovat saapuneet.» Ja siitä hetkestä tunkeili
tukholmalaisia jokaisen suomalaisen ympärillä etsien tilaisuutta tehdä
tuttavuutta. Missä joku soittokunta soitteli puistossa tai jonkun
ravintolan edustalla ja sinne ilmestyi suomalainen, siellä
kapellimestari muutti soittokunnan eteen toiset nuotit ja esitti
pelkkiä suomalaisia sävellyksiä. Mutta silloin vasta mielenkiinto
heräsi ruotsalaisten keskuudessa, kun Helsingistä tulleet vieraat
jälleen kokoontuivat yhteen parveen ja laulajain lippu liehuen joukon
etupäässä marssivat majoituskansliaan kuulemaan, missä kullekin oli
luvattu asunto varattu. Tuhansiin nousi silloin niiden tukholmalaisten
luku, jotka seurasivat suomalaisia. Näiden suuri, tuulessa liehuva,
sininen, silkkinen, kullalla kirjaeltu, suomalaista kannelta kantava
lippu, jonka tangon päähän oli kiinnitetty kultainen lyyra ja jonka
nyörit olivat koristetut komeilla tupsuilla, herätti suurta huomiota
ja veti puoleensa kaikki, joilla vain oli joutilasta aikaa.
Kun oli lipun jäljessä marssittu ja seisahduttiin johonkin, niin ei
lipunkantaja jäänyt lippua vartioimaan, vaan hän asetti sen pystyyn
sopivaan paikkaan, ja heti oli lipun ympärillä Ruotsin neitosia sitä
tarkemmin katselemassa ja ihailemassa. Tytöille ominainen muistojen
keräilemisen halu sai jonkun ruotsittaren taskussaan olevilla saksilla
leikkaamaan langan pätkän laulajain lipun tupsusta ja hänen
esimerkkinsä tarttui toisiinkin ruotsittariin. Vähän ajan kuluttua
laulajain lipun koristetupsut muistuttivat kynittyjä kanoja, kunnes
lipunkantaja pelasti lipun.
Suomen ylioppilaat olivat saapuneet Tukholmaan aikaisemmin kuin
Lundin, Kristianian ja Köpenhaminan edustajat. He liikuskelivat
pienemmissä ryhmissä katselemassa Tukholman nähtävyyksiä. Joka
paikassa heidän ympärillensä kerääntyi tukholmalaisia ja Upsalan
ylioppilaita tekemään tuttavuutta kutsuvieraitten kanssa ja
kohteliaina isäntinä heitä opastamaan. Näin oli ryhmä suomalaisia
joutunut Riddarholman kirkkoon katselemaan sen nähtävyyksiä.
Suomalaisiksi heitä sanon, sillä silloin ei vielä kukaan Suomessa
syntynyt Suomen kansalainen halveksinut suomalaisen nimeä.
Finländare-sanaa ei silloin vielä oltu keksitty.
Jotkut suomalaisuuden viholliset eivät malttaneet olla vetämättä
esille kysymystä suomenkielen tunkeutumisesta uhkaavaan valta-asemaan
Suomessa selittäen, miten se uhkasi hävittää maassa kaiken länsimaisen
sivistyksen j. n. e. Se virsi on Suomessa liiaksi tuttu, että sitä
tässä tarvitsisi tarkemmin selostaa. Ruotsalaiset kuuntelivat noita
juttuja kummastellen ja heidän kasvoillansa alkoi yhä selvemmin
kuvastua närkästys. Luuli näkevänsä heidän silmistään ajatuksen: vai
sellaisia vieraita me olemmekin saaneet joukkoomme, noita kamalia
fennomaaneja, joista on hämäriä huhuja kuulunut.
Sattuipa saapuvilla olemaan savokarjalaisten edustaja maisteri
Malmberg, jota uusmaalainen suomalaisten solvaaja ei ollut huomannut
tai tuntenut, jotta olisi voinut häntä karttaa. Ja kun Malmberg (Mela)
heti sen jälkeen ryhtyi oikaisemaan edellisen puhujan parjauksia,
kuuntelivat ruotsalaiset tarkkaavasti myöskin vastapuolta.
»Viimeinen puhuja on perinpohjin erehtynyt suomenkielisten
päämääristä, joita hän ei nähtävästi tunne», sanoi Malmberg. »En tahdo
kotimaisia erimielisyyksiämme ja väittelyjämme vetää esiin Ruotsissa
pohdittaviksi, sillä täällä ei ole niiden oikea ratkaisupaikka. Tahdon
vain oikaistakseni mahdollisesti täällä syntyvää väärää käsitystä
mainita, että kun Suomenmaan koko asukasluvusta ainoastaan kahdeksas
osa äidinkielenänsä käyttää ruotsia, niin suomenkielinen osa maamme
väestöstä haluaa saada lapsillensa opetusta omalla äidinkielellä.
Äidinkielen merkitys kansan sivistykselle ymmärretään kyllä täällä
Ruotsissakin, kun vain maltetaan ajatella sitä aikaa, jolloin Upsalan
yliopistokin perustettiin. Jokaisen, joka tahtoi saada sivistystä ja
koulutietoja, täytyi ensin oppia latinaa, jolla kielellä oppi
annettiin. Äidinkielen laiminlyömisestä oli seurauksena, että vain
harvat pääsivät sivistyksestä osallisiksi. Mikä alennustila siitä
seuraa kansakunnalle, jos vain vähäpätöinen osa kansasta on
sivistynyttä, sen jokainen ajatteleva ymmärtää. Sen tähden
suomenkielen harrastajat tahtovat saada Suomessa perustetuksi
suomenkielisiäkin kouluja kansan suuren enemmistön lapsille. Meidän
mielestämme osallisuus sivistykseen ei saa olla kansakunnan pienen
vähemmistön yksinomaisena erikoisoikeutena. Edelliselle puhujalle
täytyy olla tunnettua, että Suomessa tätä nykyä (v. 1877) on
ainoastaan kaksi suomenkielistä valtion ylläpitämää yliopistoon
valmistavaa koulua, toinen Jyväskylässä ja toinen Hämeenlinnassa,
johon se Helsingistä karkoitettiin, etteivät siinä harjoittelevat
opettajat saisi nauttia yliopistokaupungin etuja. Vaikka Suomen
asukkaista valtava enemmistö on suomenkielistä, on sen tarpeeksi vain
vähän kouluja, mutta ruotsinkielisiä niin runsaasti, että moni niistä
kituu oppilaitten puutteesta. Puhe länsimaisen sivistyksen
hävittämisestä on perätöntä juttua, sillä suomenkielisissä kouluissa
opetetaan samoja oppiaineita kuin ruotsinkielisissäkin, ja ylimalkaan
yhtä perusteellisesti.»
Se mies, joka oli fennomaaneja vastaan tehnyt ilkeät syytöksensä,
tunsi itsensä perinpohjin nolatuksi eikä kyennyt vastaväitteitä
tekemään. Läsnäolleet ruotsinmaalaiset ryhtyivät entistä suuremmalla
huomaavaisuudella jatkamaan keskustelua Malmbergin kanssa. Heidän
joukossaan oli myös eräs neiti, joka loistavan älynsä ja sujuvan
puhelahjansa puolesta oli muita etevämpi. Tämä pani kysymyksillänsä
suomalaisten moittijan ahtaalle.
»Teidän moitteenne omia suomenkielisiä kansalaisianne vastaan
sisältävät kyllä raskaita syytöksiä, mitkä tämä toinen kansalaisenne
on kumonnut, mutta millä tavalla te, ruotsia puhuvat, länsimaista
sivistystä omassa maassanne levitätte? Te väitätte suomenkieltä
puhuvaa osaa omasta kansastanne sivistymättömäksi ja sivistykselle
vihamieliseksi. Teidän puheenne ei kuitenkaan ole ollut vakuuttavaa.
Mahdatteko oikein tuntea niitä, joita moititte? Oletteko paljon
liikkunut suomenkielisen väestön keskuudessa? Totta kaiketi ainakin
puhutte suomenkieltä?»
»Eihän toki», vastasi helsinkiläinen, »emme me sellaista kieltä puhu
emmekä huoli oppiakaan.»
»Ja te julkeatte puhua näin täällä Ruotsissa! Minä teidän sijassanne
sitä häpeäisin.»
»Niin, meidän Suomessa asuvien ruotsalaisten valitettavana kohtalona
on se, ettei meitä ja meidän asemaamme täällä Ruotsissa oikein
ymmärretä.»
Tuo älykäs ja teräväpuheinen ruotsalainen neito ei vielä silloin ollut
saavuttanut niin suurta kuuluisuutta ja mainetta kuin tätä nykyä.
Hänen nimensä oli _Ellen Key_.
Kun Kristianian, Köpenhaminan ja Lundin edustajat olivat saapuneet
Tukholmaan, niin lähtivät kaikki kutsuvieraat ylimääräisellä junalla
Upsalaan. Toista tuhatta ylioppilasta oli tässä junassa ja se oli
silloin ensimmäinen laatuansa ainakin pohjoismaissa. Upsalassa suurin
osa vieraista majoitettiin Upsalan linnaan.
Kutsuvierasten ja isäntinä esiintyvien Upsalan ylioppilaitten luku
kohosi yhteensä runsaasti yli parin tuhannen, ja kun silloin Upsalan
uusi yliopistorakennus ei vielä ollut valmis, niin suurella
juhlayleisöllä ei ollut käytettävissä tarpeeksi isoa juhlasalia, vaan
juhla pidettiin ulkona ja juhlapaikaksi valittiin yksi kaupungin
pohjoispuolella Vanhan Upsalan luona olevista kuningaskummuista.
Vanha Upsala, jossa on ikivanhoina pakanuuden aikoina rakennettu
tuomiokirkko ja sen lähellä olevat neljä muinaisten kuningasten
hautakumpua, on nykyisestä Upsalan kaupungista rautatietä kulkien
puolen peninkulman päässä. Sinne asettui juhlayleisö maahan yhdelle
kuninkaiden hautakummuista istumaan kuunnellaksensa juhlapuheita.
Upsalan yliopiston puolesta tervehdyspuheen pitäjäksi valittu
juhlapuhuja huomautti, miten tämä paikka jo pakanuuden aikoina oli
ollut pohjoismaiden asukkaille yhteinen pyhä paikka, ja kun näitä
muinaisen kansan rakentamia kumpuja on luvultansa neljä, niin puhuja
vertasi niitä tässä juhlassa edustettuun neljään maahan: Ruotsiin,
Norjaan, Tanskaan ja Suomeen. Vaikka kuningaskummut ovat jokainen
erillään toisistaan samoin kuin kysymyksessäolevat maatkin, niin ne
kuitenkin ovat niin lähellä toisiaan, että ne muodostavat yhteisen
ryhmän, joka eroaa ympäristöstä. Samalla tavoin skandinaavilainen
sivistyskin, yhteinen uskonto, yhtäläinen lainsäädäntö ja vapaudenaate
yhdistää nämä maat kokonaisuudeksi, jonka eri osat kukin omalla
kotiseudullaan ja omalla kielellään on velvoitettu hoitamaan
esi-isiltä saatua perintöä ja valvomaan kukin kohdaltaan oman kansansa
tulevaisuutta. Niistä, jotka olivat juhlassa mukana, ei kukaan tiennyt
sanoa sen muinaisen kuninkaan nimeä, jonka hautakummulla nyt
istuttiin, eikä myöskään, milloin tämä hautakumpu oli rakennettu,
sillä nämä tiedot olivat jo vaipuneet ikuisen unholan yöhön. Puhuja
toivoi myös, että riita ja eripuraisuus Pohjolan kansojen keskuudesta,
missä se oli ennen saanut aikaan hävitystä, verenvuodatusta ja
vihollisuutta, katoaisi ainaisiksi ajoiksi. Kauniisiin lauseisiin
sommiteltu tervehdyspuhe kehoitti kaikkia Pohjolan yliopistoja
ystävälliseen ja veljelliseen kilpailuun sivistystyössä koko
ihmiskunnan hyväksi.
Sekä tervehdyspuhe että muutkin juhlapuheet olivat omiaan hälventämään
mielissä vallinneen jäykkyyden ja juhlavieraat kansallisuuteen
katsomatta tunsivat itsensä saman sivistyshengen lapsiksi ja
ystävällisiksi veljiksi.
Suuria rahasummia oli Upsalan yliopisto uhrannut muistojuhlan
järjestämiseen, mutta eivätpä yksityisetkään säästäneet itseään
saadaksensa juhlan onnistumaan. Muuan rikas sahanomistaja oli
lähettänyt ylioppilaille kutsun tulla Älfkarlebyhyn Dal-joen suulla
hänen kutsuvieraikseen. Erään kauniin, koivuja kasvavan saaren
Dal-joessa oli hän antanut puhdistaa ja siistiä juhlapaikaksi. Juna
vei vieraat Upsalasta ensin Dannemoran rautakaivokselle ja täällä
ihmeteltiin sitä suunnattoman suurta ja syvää, maan uumeniin ulottuvaa
aukkoa, joka oli syntynyt, kun puolisen tuhatta vuotta oli yhtämittaa
samasta paikasta kaivettu ja nostettu rautamalmia. Ja kun vieraat
saapuivat Älfkarlebyhyn, niin he huomasivat, että saaren molemmin
puolin oli kosket, jotka Dal-joki muodosti. Koskissa oli
lohenpyydyksiä ja kauniin koivikon keskeen saarelle oli omistaja
kaivattanut lammikon, jonka pohja sekä reunat olivat vuoratut
puhtaiksi höylätyillä ja tiiviisti saumatuilla lankuilla. Koko
lammikko oli täytetty simalla, jota pitkävartisilla kipoilla
nostettiin suuriin puhvelinsarvista tehtyihin juoma-astioihin.
Ruotsalaiset lauloivat laulua:
Svearne fordomdags drucko ur horn
togo in städer med vallar och torn.
Ja nyt ruvettiin muinaisten svealaisten simanjuontia matkimaan. Joka
ei ennen ollut sarvesta juonut, tuli pian huomaamaan, että siinäkin
tarvittiin tottumusta. Jos joku käänsi sarven sillä tavoin, että kärki
oli hänestä poispäin, ja kallisti sarvea siitä juodaksensa, niin, kun
kärki oli kohonnut hänen suunsa yläpuolelle, pulpahti sarven sisällys
hänen kasvoillensa. Juomatoverit silloin pyrskähtivät nauramaan.
Välttääksensä tällaista vastoinkäymistä oli, ennenkuin sarvesta
ryyppäsi, käännettävä se niin, että sarvenkärki oli kainalossa.
Silloin sarven sisällys ei läikkynyt kasvoille.
Samassa saaressa, johon simalammikko oli kaivettu, oli myös
mäenrinteeseen haudattu iso tynnyri, jonka alasyrjässä oleva hana
pisti esiin sammalien ja turpeiden seasta. Hanan alapuolelle oli
asetettu pikareita ja kuka väänsi hanaa, sai pikariinsa punssia.
Toisessa mäentörmässä oli toinen tynnyri, josta sai viiniä. Näitä
lähteitä ja lammikkoa, jotka sisälsivät punaista ja keltaista
nestettä, tutkimaan oli Älfkarlebyn omistaja kutsunut vieraansa ja
nämä tekivätkin hartaita ja uutteria tutkimuksia. Keinotekoisen
lammikon ja lähteiden teettäminen sekä sisustaminen kuuluu
aiheuttaneen paikan omistajalle parinkymmenen tuhannen kruunun menot.
Mutta olihan menoja vastaavalle tulopuolelle merkittävä yleinen
tyytyväisyys ja monen miehen toivotukset, että he useamminkin vastedes
kulkiessaan elämän erämaata joutuisivat näin miellyttävän kosteikon
suojassa virkistystä saamaan.
Hämäläisen osakunnan kuraattori ja edustaja, dosentti Perander, joka
oli tunnettu hyväksi puhujaksi, oli huolellisesti valmistautunut
puhetta pitämään tässä tilaisuudessa ja olikin jo päässyt hyvään
vauhtiin, kun hänen puheensa keskeytti hirveä möläkkä ja hurraaminen.
Vieressä olevassa koskessa oli pyydykseen mennyt iso lohi ja sitä oli
ryhdytty juuri sillä hetkellä nostamaan vedestä, jolloin se tietysti
kovasti potki ja teki vastarintaa. Ne, jotka olivat lähinnä
koskenpartaalla, seurasivat väkevän kalan taistelua suuremmalla
tarkkaavaisuudella kuin Peranderin kaunista puhetta, ja kun he
rupesivat hurraata huutamaan lohen nostajille, niin melkein koko
juhlayleisön huomio kiintyi tähän ja se syöksyi rannalle.
Upsalan yliopiston 400-vuotiseen muistojuhlaan osaa ottaneet
suomalaiset vieraat palasivat kotimaahan samaa tietä, kuin olivat
menneetkin. Miesmuistiin sitä ennen ei Suomesta ollut käyty
ruotsalaisten vieraina, ja siihen lienee ollut syynä valtiollinen
varovaisuus, kun koetettiin välttää venäläisten epäluuloja liian
läheisten suhteitten syntymisestä suomalaisten ja ruotsalaisten
välillä. Käynti Upsalan juhlilla oli alkuna entisen tuttavuuden
solmiamiseksi uudelleen. Suomalaisten tällä matkalla saamat lämpimät
vaikutelmat läntistä naapuria kohtaan ovat nähtävästi saaneet aikaan
sen, että tuttavuuden elvyttämistä ja uusimista on jatkettu
vuosikausien kuluessa Suomessa kukoistukseen kohonneiden laulukuntien
tekemien konserttimatkojen kautta.
Se voima, joka ihmismieliin vaikuttaa yhteisen sivistyksen
muistojuhlissa taikka nuoruuden innolla esitetyssä laulussa, oli
jälleen lähentänyt kaksi erirotuista kansaa toisiinsa, huolimatta
siitä että heidät erottaa toisistaan laaja merenulappa ja eri kieli,
ja vaikka valtiollisetkin harrastukset ovat pyrkineet heitä toisistaan
vieroittamaan.